Juha Pyykönen

Schiave bianche – Violenza in Amazzonia (Amazonia: The Catherine Miles Story, 1985)

Ohjaaja:

• Mario Gariazzo

elokuva arvostelu

Ohjaus: Mario Gariazzo

Kauan kannibaalielokuvien kulta-ajan jälkeen ilmestynyt Schiave bianche – Violenza in Amazzonia kertoo väitettyyn tositapaukseen perustuvan tarinan nuoresta naisesta, joka joutui pitkäksi aikaa vangiksi viidakkoon alkuasukkaiden ensin murhattua hänen vanhempansa. Elokuvan tarina etenee oikeuden edessä syytettynä olevan Catherine Milesin (Elvire Audray) kertojaäänen saattelemana ja kuvaa Catherinen erittäin ristiriitaista suhdetta Guanira-alkuasukasheimon jäseneen Umukaihin (Álvaro Gonzáles), joka toisaalta on hänen pelastajansa ja suojelijansa, mutta toisaalta myös hänen vanhempiensa oletettu murhaaja.

Umukai rakastaa Catherinea, mutta on kuitenkin sidoksissa heimonsa lakeihin ja ympäröivään kulttuuriinsa. Siinä missä Catherine pakon edessä mukautuu ja oppii hiljalleen ymmärtämään uutta kulttuuriympäristöään, myös heimolaiset kuvataan poikkeuksellisesti ajoittain inhimillisinä olentoina, jotka pystyvät toimimaan ja ajattelemaan myös omilla aivoillaan. Heimolaiset kunnioittavat muinaisia lakejaan ja ovat valmiita jopa kuolemaan niiden vuoksi, jotta heidän kunniansa säilyisi.

Tästä huolimatta Umukai on esimerkiksi lopulta kykeneväinen jättämään asemansa pääkallonmetsästäjänä ja toimimaan yksilönä henkilökohtaisesti oikeiksi kokemiensa asioiden puolesta. Catherinen elämää eteenpäin vievä voima on taasen kosto ja isänsä hänelle viisauksien muodossa opettama halu elää ja periksiantamattomuus mahdottomiltakin tuntuvissa tilanteissa.

Totuus ei ole kuitenkaan lopulta niin yksinkertainen kuin miltä se aluksi vaikuttaa. Schiave bianche – Violenza in Amazzonian sanomaksi, jos sellaista tämän tyylin elokuvista kukaan edes etsii, nouseekin, ettei länsimaisen kulttuurin ja kristinuskon ulkopuolinen ole pahaa, vaan päinvastoin, joskus kaikki pahuus onkin peiteltynä juuri oletetun sivistyksen alle.

Elokuvalla on hetkensä verrattuna genren huonoimpiin edustajiin. Eikä vähiten toimivan, vaikkakin kliseisen kehystarinansa ja pelkkien roska-arvojen yläpuolelle nousevan sanomansa muodossa. Lisäksi tavanomaiset, mutta oikeissa kohdissa käytetyt luontokuvaukset yhdistettynä musiikkiin tuovat elokuvan rakenteeseen juuri sitä monipuolisuutta ja herkkyyttä mitä monista vastaavista elokuvista puuttuu.

Schiave bianche – Violenza in Amazzonian juoneen on selvästi panostettu pelkkää tarinan gorekohtauksesta seuraavaan kuljettamista enemmän. Näin ollen sen huipentumiksi eivät jää pelkästään säästeliään harkitusti, mutta genreen kuuluvan julmasti näytetyt verimässäilyt, vaan elokuvan voisi kuvitella katsovansa jopa pelkän juonenkin takia.