Jari Mustonen

Snuff (1975)

Ohjaaja:

• Michael Findlay
• Horacio Fredriksson
• Simon Nuchtern

elokuva arvostelu

Halpaan ja huonoon elokuvaan lisättiin aidoksi mainostettu murha, mikä vahvisti myyttiä snuff-elokuvista.

Snuff-termi syntyi kuvaamaan aitoa filmattua tappoa. Saman niminen elokuva oli ensimmäinen, jossa sellainen tehtiin. Nuori nainen silvotaan kameroiden edessä verille ja hänen sisälmyksensä kaivetaan ulos – ainakin katsojan halutaan uskovan niin. Mainosjulisteessa lukee isoin kirjaimin: "The picture they said could never been shown." Hehkutus jatkuu: "The bloodiest thing that ever happened in front of a camera!!".

Aidon snuff-elokuvan sijaan on kyseessä vuonna 1971 valmistunut argentiinassa kuvattu halpis The Slaughter, jonka tuottaja Allan Shackleton osti omakseen sen jälkeen kun elokuva oli ensin flopannut kaikissa niissä kolmessa elokuvateatterissa, joissa se näytettiin. Valtakirjojen siirryttyä, sai Simon Nuchtern tehtäväkseen filmata elokuvaan uuden murhan, samalla kun Shackleton alkoi levittämään hurjia huhuja elokuvan julmasta sisällöstä. Tällöin elokuva sai nimekseen Snuff ja se pistettiin levitykseen vuoden 1976 tammikuussa. Uusi tappo oli efekteiltään huomattavasti muun leffan sisältöä parempi, mutta että aitoa kamaa? Ei todellakaan. Hyvin kaukana siitä. Monet kriitikot ja viranomaiset kuitenkin tarttuivat täkyyn näkemättä itse elokuvaa. Myytti snuff-elokuvien olemassaolosta alkoi paisua.

Shackleton käytti tilaisuutensa hyväksi ja teki rahaa elokuvansa pahalla maineella. Mitään muuta meriittejä Snuffilla ei ollut, eikä ole. Nyt puhutaan harvinaisen huonosta elokuvasta, jonka ainoa hyvä puoli on, että se entisestään huononee loppua kohden. Tämä on kaiketi yksi niistä elokuvista, joista pitäisi nauttia kalkkunatasolla. Eipä vain iske.

Juoni on puhdas kaaos. Se alkaa moottoripyörämimmien pullistelulla. Sitten paljastuu, että mimmejä johtaa mies nimeltä Satan. Uusia henkilöhahmoja ilmestyy vähän sieltä täältä, mutta vain kadotakseen sinne samaan olemattomuuteen, josta heidät alun perinkin kaivoi esille joku täysin käsi käsikirjoittaja. Efektit ovat niin helvetin huonoja "leikkaa ja spruittaa verta paitaan" tyylisiä pohjanoteerauksia, ettei niitä voi ottaa mitenkään vakavasti. Näyttelijöitäkään ei voi pahemmin kehua.

Elokuvan paras anti on loppupuolen takauma, jossa teoksen taso pääsee parhaiten oikeuksiinsa. Siinä täysin pihalla oleva tyttörukka heittää täysin typerää dialogia, jolla ei ole tekemistä oikeastaan minkään kanssa, mutta jolla jotenkin ihmeellisesti rakennetaan motiivi elokuvan tuulesta temmatulle lopetukselle. Aivan viimeisenä nähdään sitten tämä kuuluisa "aito" silpominen.

Elokuvan lopetus on tyly ja ajatus sen takana puistattaa, mutta on silti vaikeaa kuvitella, että se menee läpi keneenkään, joka teoksen näkee. Lopun efektit ovat sen verran ilmeisiä, ettei niitä voi millään pitää aitoina. Tästä huolimatta on hyvin arveluttavaa, että elokuvasta tehdään paremmin markkinoitava sillä, että siihen lisätään aidoksi markkinoitu tappo. Ikään kuin mahdollisimman julma lopetus oikeuttaisi realistisuudellaan sen kaiken puuron mitä aluksi on syötetty reilun tunnin verran.

Esimerkiksi Cannibal Holocaustiin ja Emanuelle in Americaan, puhumattakaan The Killing of American ja Africa Addion tyylisistä mondo-dokumenteista, tuo realismin tavoittelu mukaan kylmää temaattista arvoa, koska niissä kaikista pahimpien kohtausten ympärille syntyy selkeä viitekehys. Snuffia puolestaan ovat olleet tekemässä sen tason amatöörit, etteivät he ole saaneet edes kunnollista elokuvaa aikaiseksi.

Lopputuloksen ympärille kasaantunut hysteria onkin puhtaasti markkinavoimien taidonnäyte siitä, miten niin sanotulla sillisalaatilla tehdään halpaa rahaa. Nyttemmin elokuva on julkaistu jopa Briteissä täysin leikkaamattomana. Sitä ennen se sai maata parikymmentä vuotta video nasty ‑listalla.