Jarkko Lehtola

Nudo e selvaggio (Dinosauruslaakson tuho, 1985)

Ohjaaja:

• Michele Massimo Tarantini

elokuva arvostelu

Ohjaus: Michele Massimo Tarantini

Michele Massimo Tarantini (aka Michael E. Lemick) toi oman panoksensa eurotrash tuotantoon 70‑ ja 80‑luvuilla. Monien muiden kollegojensa tavoin hänen tuotoksensa usein kopioivat surutta kaikkia ja kaikkea sillä hetkellä muodissa olleista genreistä. Tarantinin viimeisimpiin elokuviin kuulunut Massacre in Dinosaur Valley oli alun perin Aasian markkinoille tarkoitettu Indiana Jones / Romancing the Stone ‑rip‑off kannibaaleilla ja viuhahtelulla höystettynä.

Kevin Hall (Michael Sopkiw) on epämääräinen arkeologi, joka saa elantonsa keräämällä dinosaurusten luita ja myymällä niitä eteenpäin. Hän saapuu viidakon laidalla sijaitsevaan kylään ja kuulee paikalle tulleen professorin ja tämän tyttären (Suzane Carvalho) olevan matkalla viidakon keskellä olevaan laaksoon, jossa huhutaan olevan runsaasti muinaisten liskojen fossiileja. Pienenä ongelmana on vain, että laakso on samalla verenhimoisen kannibaaliheimon reservaatti ja siksi kiellettyä aluetta. Joukkio päättää kuitenkin ottaa riskin, mutta ennen kuin matkaan päästään, niin ryhmään liittyy vielä valokuvaaja ja pari bimboa mallia sekä Vietnam-traumoista kärsivä pervertikko ja hänen puolihullu sutturavaimonsa. Kohta tämä sekalainen sakki on lentokoneella matkalla kohti kiellettyä laaksoa ja ennalta arvattavasti tekee sinne pakkolaskun. Edessä on pako läpi piraijoita, kannibaaleja ja orjanmetsästäjiä kuhisevan viidakon.

Massacre in Dinosaur Valley tarjoilee exploitaatioelokuvien hyväksi havaitsemia keinoja kuten paljasta pintaa, lesboilua, väkivaltaa ja gorea. Juoni nyt on mitä on, yleensä vain erillisiä yhteen liitettyjä tapahtumia ilman järkevämpää logiikkaa. Kohtauksien rytmitys ja tyyli on useimmiten lievästi sanoen pielessä. Välillä tarjotaan persvakoestetiikkaa ylihilpeän musiikin tahdissa ja seuraavassa kohtauksessa saatetaan jo repiä sydäntä rinnasta. Sankarin tehtävänä onkin jatkuvasti pelastaa naiset eri vastustajilta, joiden ainoana yhteisenä motiivina tuntuu olevan halu riisua heidät alasti ja ehkä hieman raadella siinä sivussa. Maisemat ovat poikkeuksetta komeita ja niiden kuvauksissa päästään jopa ajoittain aika onnistuneeseen lopputulokseen. Toimintakohtauksetkin toimivat vielä jotenkin, mutta heikoimmaksi eineeksi kannibaalien padassa jäävät ns. näyttelijät.

Näyttelijätyö vaihtelee kehnosta hirvittävään. Michael Sopkiw nousee tässä kaartissa ehdottomaan kärkeen ja välillä jopa pystyy karistamaan itselleen tyypillisen stone-face tyylin hieman ilmeikkäämmäksi. Tämä nyt ei tietenkään tarkoita, että miehen homma olisi millään muotoa vakuuttavaa. Naiskauneutta elokuvassa riittää ja sillähän tietysti saa jo paljon anteeksi. Muutamaa naisnäyttelijää pääsee vielä ihailemaan Tarantinin seuraavassa tuotoksessa Women in Fury, mutta muuten – luojan kiitos – lähes kaikki produktioon osallistujat laittoivat hanskat tiskiin näyttelijätyön suhteen. Pääparin lempimishetki on esimerkiksi melkoista klassikkokamaa: Molempien kiihko keskeytyy välittömästi heidän noteeratessaan vieressä olevan dinosauruksen fossiloituneen jäljen ja pariskunta konttaa aidosti kiinnostuneen oloisena viidakossa etsien lisää. Eräässä kohtauksessa taas nainen sipsuttaa, takapuoli pystyssä ja ankkamaisesti vaappuen käsien tehdessä laajoja siipimäisiä liikkeitä. Ensimmäisenä ei tule mieleen, että nainen juoksee henkensä edestä saatuaan tilaisuuden paeta hänet tappamaan tulleilta raiskaajilta.

Elokuva oli Michael Sopkiw'n lyhyen, vaikkakin pelkkiä pääosia täynnä olevan uran loppu. Jotenkin seuraavaan melko epätavalliseen lopettamiseen kiteytyy tuolloin myös viimeisiä aikoja elävän roskaelokuvien kulttuurin ydin: Brasiliasta Italiaan palatessaan Sopkiw marssi tuottajan puheille maksamattomista ylityökorvauksista. Tuottaja kertoi Tarantinin tehneen Sopkiw'n kanssa sopimuksen viidakossa, että lisäkorvauksia ei makseta vastineena ohjaajan hänelle opettamista taikatempuista. Tällaisesta diilistä Sopkiw ei ollut kuullutkaan ja hän istui toimistossa siihen asti, kunnes tuottaja suostui maksamaan korvaukset. Jatkossa Italian filmiteollisuus ei enää tarvinnut hänen palveluksiaan.

Tätä Cannibal Holocaust ja Cannibal Ferox ‑elokuvien maineella ratsastavaa viidakkoexploitaatiosekoilua tuskin kannattaa suositella tosissaan kenellekään. Tästä kuitenkin löytyy monia tärkeitä ainesosia, joita rasvaisen ruuan lisäksi jokainen normaali ihminen tarvitsee selviytyäkseen krapulasta.