Mikko Koivisto

Red Tears (2011)

Ohjaaja:

• Takanori Tsujimoto

elokuva arvostelu

Ohjaus: Takanori Tsujimoto

Väkivaltaohjaaja Takanori Tsujimoto palaa valkokankaille vampyyrien ja hieman aiempaa suuremman budjetin kera. Näytöksen vetonaula on kuitenkin sadatta elokuvaesiintymistään juhliva näyttelijä/tuottaja Yasuaki Kurata. Luvassa toimintalegendan karheaa karismaa sekä splatter-efekteillä varustettua martial arts ‑toimintaa.

Sekä Japanissa (Which Is Stronger, Karate Or the Tiger?, 1976) että Hongkongissa (Heroes of the East, 1978) pätevää työtä tehnyt Kurata on tätä nykyä seitsemääkymppiä lähentelevä senioritähti. Stallone-liigaan halajava näyttelijä ei osoita lannistumisen merkkejä, vaan painuu rohkeasti entistä väkivaltaisemmille poluille tuottamallaan ja sivuosittamallaan Red Tearsillä. Viime vuosien terävimmän japanilaisen toimintaelokuvan Hard Revengy Milly: Bloody Battle (2009) ohjannut Tsujimoto sopii kumppaniksi kuin katana silmään – ainakin teoriassa.

Sekalaisia vampyyrimutantteja, kyttäleffaa ja kovaotteista toimintaa miksaava elokuva alkaa Tokion kaduilta, jossa onneton miespolo taitellaan kasaan ja tungetaan matkalaukkuun. Äijä ei ole ensimmäinen oudon kohtalon kokenut, vaan poliisit ovat jo salaperäisen tappajan jäljillä. Kuratan esittämä Lone Wolf jäljittää raakalaista asiallisen kovaotteisin metodein ja tulilinjalle jäävien sivullisten hengestä turhaa stressiä ottamatta.

Kurttuinen Kurata on Red Tearsin ehdoton vahvuus ja ydin, vaikka rooli jääkin sivuosaksi. Murhatutkimuksen peruskaura sysätään nuorempien kollegojen harteille Kuratan astuessa esiin aina toimintakohtauksen kynnyksellä. Kovanaamakyttä ei muutamasta verenimijästä hätkähdä, vaan jakelee huvittavasti maskeeratuille stunt-miehille nyrkkiä naamaan ja metalliputkea hampaille.

Mätkintäosuuksissa Red Tears viihdyttää kohtalaisesti, joskaan Kuratan nuoruusvuosien perään ei enää ole haikailemista. Mies on silminnähden hidastunut, vaikka uhkuukin katu-uskottavuutta. Kurata Promotionsin oman koreografin Hiroki Asain runsaasti käyttämä vaijerityöskentely toimii kohtalaisesti – ikävästi heiluva kamera ei niinkään. Trailerin lupaamaa täyskatastrofia ei sentään ole luvassa, vaan mätkeestä saa valtaosan ajasta selvää. Lopun katana-matsissa on aitoa kipinää eikä uni tule muutenkaan silmään, vaikka tekijätiimiltä olisikin odottanut hieman enemmän.

Toiminnan ohella elokuva vakuuttaa tehosteillaan, mikä tosin ei ole ainakaan Kuratan ansiosta. Vanhus olisi omien sanojensa mukaan sivellyt koko elokuvan tietokoneella, jos rahaa vain olisi ollut tarpeeksi. Tämän huomioiden onkin helpottavaa huomata, ettei lopulliseen versioon ole päätynyt juuri lainkaan tietokonetehosteita. Näpsäkästi toteutettu veri ja irtoraajat roiskuvat Yoshihiro Nishimuran puikon tahtiin, joskin hieman odotettua vähemmissä määrin. Kuratan mukanaolo sekä keskisuurille markkinoille tähtääminen lienevät hillinneet ohjaajan splatter-visioita. Japanissa elokuva ennätti ensimmäisen viiden viikon aikana 14 elokuvateatteriin ympäri maata, mikä on Tsujimoton ja Nishimuran standardein huomattavan suuri luku.

Aivan tyypillinen Tsujimoto-elokuva Red Tears ei muutenkaan ole. Lopun tiukkaan toimintavyörytykseen verrattuna elokuvan ensimmäinen tunti on odottamattoman kepeä ja humoristinen. Pääroolin nouseva nuori poliisimies (näyttelytaidoton Yuma Ishigaki) hölmöilee turhanpäiväisesti eikä mukaan ujutettu rakkaustarinakaan syvene pintaraapaisua kummemmaksi, vaikka ihastuksen kohde Natsuki Kato tekeekin jäntevää työtä. Toimintavaihteen astuessa silmään tuntuu kuitenkin kaikki siihenastinen tarinankehittely merkityksettömältä. Red Tearsia vaivaakin toiminta‑ ja gorejaksojen ulkopuolella lievä energian puute sekä televisiotuotantomaisuus, joka unohtuu vasta räyhäävän viimeisen puolituntisen aikana.

Bloody Battlen (2009) jäljiltä Tsujimotolta oli odottaminen jotain huomattavasti kovempaa kuin mihin Red Tears yltää. Yksittäisiä hupaisia hetkiä riittää majavamies-vampyyristä koomisen groteskeihin tehosteisiin, mutta ohjaajan aiemmissa elokuvissa kukkinut rautainen tyylitaju on Red Tearsissa ottanut takapakkia. Ehkäpä kuitenkin seuraavalla kerralla jyrähtää: tuotannossa oleva pienen budjetin martial arts ‑elokuva Bushido Man (2013) on ainakin tähänastisten näyttelijäpaljastusten perustella ladattu pelkillä stuntmiehillä ja yakuza-näyttelijöillä! Sitä odotellessa Red Tears tarjoaa puutteineenkin täysin mukiinmenevän genrecocktailin.

Mikko Kojo

The Innkeepers (2011)

Ohjaaja:

• Ti West

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ti West

Ti West on tuore amerikkalainen genre-auteur, joka paitsi ohjaa ja kirjoittaa omat elokuvansa, niin uskaltautuu myös kameran eteen ja leikkauspöydän taakse. Jatko‑osa Eli Rothin mainiolle Cabin Feverille (Cabin Fever 2: Spring Fever, 2009) uskalsi ottaa etäisyyttä alkuperäiseen, vaikkei lopulta kovin kummoinen ollutkaan. Toinen ohjaustyö The House of the Devil (2009) on myös kiinnostavan oloinen.

Entäpä sitten Night Visionsissa esitetty The Innkeepers? West keräilee tuttuja aineksia ja sekoittaa ne suht raikkaasti, vaikka mitään erityisen omaperäistä ei olekaan tarjolla. The Innkeepers kuuluu hotellikauhuelokuvien harvaan joukkoon, mutta Hohtoon vertailu on väärää ja verrokkeja on haettava kummituselokuvista. Genre ei loppujen lopuksi anna hirveästi sijaa variaatioille, mutta The Innkeepers ei luojan kiitos muistuta muutama vuosi sitten joka tuutista tunkeneita tukka silmillä laahustavia aasialaisnaisia sen enempää kuin länsimaisia verrokkejaan, joissa useimmiten tuntui olevan lapsia pääosissa.

The Innkeepersissäkin nähdään kuolleita ihmisiä, mutta jopa virkistävästi niillä tuntuu olevan muutakin asiaa kuin varoittaa päähenkilöitä tai korjata menneisyyden vääryydet. Huumoriakaan ei unohdeta, mutta mikään Ghostbusters ei ole kyseessä.

Päähenkilöt, Claire (Sara Paxton) ja Luke (Pat Healy), ovat hivenen Clerks-tyylisiä slackereita, jotka työskentelevät viimeistä viikonloppua auki olevan hotellin respassa. Asiakkaita ei juuri enää ole. Näistä harvoista merkittäväksi muodostuu näyttelijöistä nimekkäin, Kelly McGillis (Top Gun, 1986), jonka rooli tuntuu naiselle räätälöidylle. Hän esittää alkoholille persoa entistä elokuvatähteä, jonka ura on sittemmin jatkunut meediona. Kyky, jolle löytyy luonnollisesti käyttöä.

McGillisiä on kunnioitettava rohkeasta roolistaan, eikä rohkeudella nyt tarkoiteta paljastelua, vaan jonkinlaisen seksisymbolinkin maineessa ollut McGillis esiintyy luonnollisen harmaantuneena ja elähtäneenä, liki isoäitimäisenä hahmona. Kontrasti on suuri Tom Cruisen yhä esittämiin henkilöihin. Ilman alkutekstejä ei McGillisiä varmaan tunnistaisi.

On hienoa, että The Innkeepers antaa aikaa henkilöidensä esittelyyn. Päähenkilöt nousevatkin positiivisesti esiin kauhuelokuvien tavallisista tulevista uhreista. Kun sitten päästään niin sanotusti asiaan, hoidetaan hommat vähän turhan nopeasti alta pois. Tuntuu kuin kaikki vaivannäkö ja rakentelu menisi hukkaan. Sinänsä jännityskohtaukset ovat ammattitaitoisesti toteutettuja ja sellaisina jännittäviä, mutta loppujen lopuksi enimmäkseen hyvin geneerisiä ääni‑ ja visuaalisilla efekteillä säikyttelyjä. Luonnollisesti muutama näistä on pelkkiä vääriä hälytyksiä, joista yksi tosin on varsin hauska.

Sakari Määttä

War of the Dead (Stone's War, 2011)

Ohjaaja:

• Marko Mäkilaakso

elokuva arvostelu

Ohjaus: Marko Mäkilaakso

Suomalaisvahvisteinen genre-elokuva on ollut kuluvan vuoden aikana hyvässä nosteessa. Helmikuussa maailmanensi-iltansa sai avaruusnatseja vilisevä Iron Sky (2012) ja nyt vuorossa oli Marko Mäkilaakson ohjaus War of the Dead. Ensi-iltaa on jo ehditty odotellakin, sillä finanssikriisin takia hyllylle pölyttymään jääneen elokuvan varsinaiset kuvaukset päättyivät jo yli neljä vuotta aiemmin.

Myös Stone's War ‑nimeä kantava toimintakauhuelokuva sijoittuu Suomen ja Neuvostoliiton väliseen rajamaastoon jatkosodan aikana. Sota on helvettiä ja kohtalon heittäessä kiukaalle lisää infernaalista löylyä alkavat kuolleet sotilaat herätä eloon ja aloittaa oman verenhimoisen sotansa kaikkia vastaan. Natsien tekemät ihmiskokeet ovat menneet pieleen. Taas.

Mäkilaakso ei halunnut tehdä varsinaista kauhuelokuvaa eikä mässäillä raakuuksilla, vaan pikemminkin keskittyä sotaelokuvatyylittelyyn. Ratkaisu on oikea, sillä zombielokuvia on tehty viime vuosina aivan liikaa muutenkin. Zombit ovat War of the Deadissa enimmäkseen vain alati vallitseva uhka aivan kuten vihollisen joukot tavallisessakin sodankäynnissä. Mäkilaakson zombit eivät ole perinteisiä hitaasti laahustavista ruhoja vaan nykystandardien mukaisia raivohulluja kuolaidiootteja.

War of the Deadin pääosissa nähdään muun muassa tämän hetken suomalaisnäyttelijöiden A‑ryhmään kuuluva Mikko Leppilampi (Härmä, 2012), joka hoitaa oman suorituksensa vakuuttavasti sopien sotilaan rooliin yllättävän hyvin. Samuel Vauramo (Tyttö sinä olet tähti, 2005) onnistuu nuorena neuvostosotilaana niin ikään vaivattomasti, kuten myös pienemmässä sivuosassa nähtävä Antti Reini (Vares-sarja). Täysin samaa ei voi sanoa maailman vahvimmaksi mieheksi vuosina 1997 ja 1999 valitun Jouko Aholan suorituksesta, mutta ei se mitään, sillä eihän Schwarzeneggerinkään näyttelijäntaitoja ole ikinä kehuttu. Englantilaisnäyttelijä Andrew Tiernan (300, 2006) on porukkaa johtava Kapteeni Martin Stone ja hoitaa homman pökkelömäisen rutinoituneesti.

Suomalaisista ja amerikkalaisista sotilaista koostuva valiojoukko on saanut jatkosodan aikana tehtäväkseen etsiä ja tuhota saksalaisten salainen bunkkeri, jossa natsit ovat punoneet juoniaan. Sotilaallinen meno on kuin Korkeajännitys-sarjakuvista ja toiminta tuo paikoin mieleen muun muassa Neil Marshallin Dog Soldiersin (2002), jossa taisteltiin ihmissusia vastaan. Runsaasti one‑linereita viljelevää dialogia sisältävä War of the Dead on hyvä ottaa vastaan kieli poskessa tehtynä genreviihteenä eikä täysin tosissaan tehtynä, yliluonnollisia elementtejä sisältävänä sotaelokuvana.

Olennainen puute elokuvassa on varsinaisen pääpahiksen puuttuminen. Lisäksi elokuvassa esiintyvän – Clive Barkerin Hellraiserista tuttua Lemarchandin laatikkoa muistuttavan – ihmisiä henkiin herättävän laitteen toimintatapaa ja tarkempaa syntyhistoriaa ei selitellä lainkaan. Mäkilaakson kokemus kuvaajana on nähtävissä tummiin ja synkkiin sävyihin luottavassa valaistuksessa. Kuvaus on laadukasta, mutta toimintakohtausten leikkaus olisi toivonut olevan hiukan hillitympää. Nopeiden leikkausten avulla on onnistuttu peittämään tuotannollisia puutteita.

War of the Deadin ei tarvitse hävetä lainkaan esimerkiksi Iron Skyn rinnalla ja siitä jää muutenkin parempi jälkimaku kuin efekteillä kyllästetystä kuunatsikomediasta.

Sakari Määttä

The Brides of Fu Manchu (Fu Manchu – paholaisen palvelija, 1966)

Ohjaaja:

• Don Sharp

elokuva arvostelu

Ohjaus: Don Sharp

The Brides of Fu Manchu on toinen osa The Face of Fu Manchulla (1965) alkaneeseen, Christopher Leen tähdittämään sarjaan. Selviydyttyään täpärästi elossa edellisen osan vaaroista Fu Manchu (Lee) palaa punomaan pirullisia juoniaan. Egyptiin paennut superrikollinen kidnappaa tällä kertaa tiedemiesten tyttäriä kiristääkseen apua maailmanvalloitussuunnitelmiinsa, joihin liittyy olennaisesti järkyttävää tuhoa kylvävä superase.

Fu Manchun arkkivihollinen, Scotland Yardin etsivä Dennis Nayland Smith (Douglas Wilmer), on valmiina laittamaan kapuloita rattaisiin. Nayland Smithin ja Fu Manchun välistä suhdetta voi helposti verrata Sherlock Holmesin ja Professori Moriartyn egopainiin, mutta tässä tapauksessa viiksekäs megalomaani omaa täysin ylivoimaisen älykkyyden vastustajaansa verrattuna.

Don Sharpin ohjaama The Brides of Fu Manchu on esiosansa menestyksen takia tehty tusinatuote, jota ajan hammas on päässyt puraisemaan pahasti tuoden esille eläköityneen, vaikkakin sympaattisen kalkkunan. Pulp-aineksia, Bond-tyylistä agenttiseikkailua, eksploitatiivista sadismia sekä itseriittoista puhkumista sekoitteleva elokuva näyttää päällisin puolin oikein mainiolta viihteeltä, mutta paljastuu yllättäen valitettavan tylsäksi. Onneksi katsoja voi viihdyttää itseään bongailemalla tuttuja 60‑luvun kasvoja, kuten krimitähti Heinz Drachen ja Pink Panther ‑elokuvista Caton roolista tutun Burt Kwoukin.

"Maailma kuulee minusta vielä!", uhoaa Fu Manchu lopuksi ja niin kävikin, sillä sarja jatkui vielä elokuvilla The Vengeance of Fu Manchu (1967), The Blood of Fu Manchu (1968) ja The Castle of Fu Manchu (1969).

Mika Helminen

The Butterfly Room (2012)

Ohjaaja:

• Jonathan Zarantonello

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jonathan Zarantonello

Tasa-arvo hiiteen, naiset tulevat! Nykyisin Los Angelesissa asuvan italialaisohjaaja Jonathan Zarantonellon kolmas ohjaustyö, vinosti feministinen murhamanifesti The Butterfly Room marssittaa valkokankaalle yhdeksänkymmentäprosenttisesti naisvaltaisen näyttelijäkaartin. Eikä kyseessä ole mikä tahansa daamilauma, vaan kauhugenren kuka kukin on ‑näyttelijälistan olennaisimmat nimet.

Kirkkaimpana tähtenä Zarantonellon elokuvan pääosassa hohtaa legendaarinen kauhuikoni Barbara Steele. Kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen paluun kameroiden eteen tekevä Steele muistetaan parhaiten 60‑luvulla Italiassa tehdyistä goottilaisista kauhuelokuvista, kuten läpimurto Black Sunday (La maschera del demonio, 1960) ja Castle of Blood (Danza macabra, 1964). Jättisilmäinen Steele oli myös suuri innoittaja ensin mainitun ohjanneelle italialaiselle kauhumaestro Mario Bavalle. Adrianne King, Friday the 13th ‑elokuvan (1980) Alice, jätti hänkin näyttelemisen yli 30 vuodeksi ennen hiljattaista paluutaan valkokankaille. Napakkaa naisenergiaa The Butterfly Roomiin tuovat vielä Camille Keaton (I Spit on Your Grave, 1978), Heather Langenkamp (A Nightmare on Elm Street, 1984), P.J. Soles (Carrie, 1976; Halloween, 1978) sekä Erica Leerhsen (Texasin moottorisahamurhat, 2003).

The Butterfly Room on silkkaa Barbara Steele ‑näytöstä – ja hyvä niin. Outoa ja perin ilkeää perhosharrastajarouvaa esittävä, kuvausten aikaan 72‑vuotias Steele mehustelee roolistaan kaiken irti. Häiritsevien tavaramerkkituijotuksien ja silmien muljautuksien on ilo havaita olevan edelleen tallella. Kun näkee arvokkaasti ikääntyneen näyttelijättären hakkaavan naapurin iloksi lekalla seinää pirullinen hymy huulillaan tai tallovan epäonnista uhriaan hissikuiluun, tuntuu se kuin kotiin paluulta pitkän matkan jälkeen. Ohjaaja Zarantonellon käsikirjoittamassa elokuvassa virneen kasvoille tuovia hetkiä on useita.

Julie Putnam esittää 11‑vuotiasta Alicea, joka hakeutuu vanhempien rouvien seuraan aiheuttaen äitiyttään haikaileville ikäneidoille riippuvuuden nuoremman sukupolven raikkaaseen seuraan. Nuori Alice paljastuu elokuvan edetessä kuitenkin viekkaaksi rahan lypsäjäksi ja riistäjäksi. Salaperäisen perhoshuoneen omistaja Ann (Steele) ei toisaalta osoittaudu kaikkein otollisimmaksi uhriksi Alicen juonitteluille. Niinpä karmeita salaisuuksia omaavan kypsään ikään ehtineen naisen ja pikkutytön suhteesta tulee vähintäänkin haasteellinen. Zarantonellon käsikirjoituksessa on ideaa, joten ehkä italialaisen kauhuelokuvan tulevaisuus näyttää viimein valoisammalta.

Hieman Robert Aldrichin What Ever Happened to Baby Jane? ‑elokuvastakin (1962) muistuttava asetelma toimii varsin hyvin, ja naisvaltainen näyttelijäjoukko luo The Butterfly Roomiin oman persoonallisen vivahteensa. Pompotelluksi joutuvaa vastakkaisen sukupuolen edustajaa, pätevää Ray Wisea (RoboCop, 1987; Twin Peaks, 1990) käy oikeastaan sääliksi, mutta ylivertaisen scream queenin kanssa on aina vaara jäädä toiseksi. Elokuvan pohjoismaiden ensi-illassa Helsingissä paikalla ollut ohjaaja kertoi, että elokuva on omistettu naisille, koska syyt ja seuraukset The Butterfly Roomissa aukeavat parhaiten juuri heille. Mutta eihän tätä katsoakseen mikään suffagretti tarvitse olla.

Paavo Ihalainen

Ninja Turf (Katujengi, 1985)

Ohjaaja:

• Park Woo-sang

elokuva arvostelu

Ohjaus: Park Woo-sang

Monella eri nimellä tunnettu Ninja Turf on kerännyt kotimaassamme mainetta tulemalla videolain aikaan väkivaltaisuutensa vuoksi kokonaan kielletyksi. Korealaistuotantoa olevan elokuvan syntyprosessia ei tarvitse isommin ihmetellä. Jengiväkivalta oli 80‑luvun puolivälissä kovasti päivitelty polttava aihe, ja sana "ninja" elokuvan nimessähän tietysti myy aina. Varsinaisia ninjoja Ninja Turfissa ei valitettavasti silti nähdä.

Sen sijaan elokuva kertoo teini-ikäisten, enimmäkseen aasialaistaustaisten, maahanmuuttajanuorten jengistä. Päälle kolmekymppisten näyttelijöiden tulkitsemat ryppynaama-teinit tykkäävät oman käden oikeudesta ja hengaavat kuntosalilla harjoittelemassa taistelulajeja. Porukkaa johtaa Young (Jun Chong), ja yhteisiä vihollisia mätkittyä mukaan kelpuutetaan myös lukion uusi oppilas Tony (Philip Ree).

Nuoret asuvat pahan kaupungin pahassa naapurustossa ja ajautuvat jatkuvasti vaikeuksiin. Väkivaltaiset jenginuoret vainoavat heitä ja tahtovat aina kostaa viimeisimmän selkäsaunansa. Onneksi Youngin auton takakontista löytyy hädän hetkellä kättä pitempää ja vihollisjengit saavat uudelleen ja uudelleen pataansa. Young keksii lopulta tehdä bisnestä jengillään suojelemalla puolustuskyvyttömiä ja siistimällä rähinöitsevät jengit pois kaduilta.

Elokuvassa toistetaan tätä kuviota aikansa. Tekijät ovat katsoneet The Warriorsinsa (1979), sillä eri jengit eroavat vaatetuksensa ja varustuksensa puolesta. Hyvät aseet vaikuttavat kuitenkin olleen jo varattuja, sillä käsittämättömästi pahat pojat käyttävät australialaista didgeridoota paikallisen marketinpitäjän säikyttelyyn. Joskus joku on myös luullut, että pahamaineinen jengijohtaja voi pukeutua neonväreihin ja napapaitaan, sekä pitää peljättyä mulletin ja mursuviiksien karvakomboa naamallaan.

Hetkittäin koetaan myös romanttista virettä kun Tony iskee silmänsä hehkeään Lilyyn (Rosanna King). Ikävä kyllä typykkä sattuu olemaan Youngin verivihollisen Chanin (James Lew) sisko, joka kärjistää porukoiden välisiä kiistoja. Jengiytymisen juurillekin mennään. Young tulee rikkinäisestä kodista, sillä tämän äiti toimii maailman vanhimmassa ammatissa. Tonyn vieraillessa Youngin kotona ensi kertaa muori rynnii sisään krouvista kotiin noukitun uroon kera. Karkeakielinen baarien sankari panee pojille jauhot suuhun pahemmin kuin yksikään potku tai lyönti.

Lopulta varsinainen juoni alkaa melkein varkain, kun Young yhtäkkiä päättää varastaa paikalliselta yakuza-pomolta laukullisen käteistä. Laukun perään lähetetään kaksi kaikkein suurinta ruumiskasaa aikaan saaneet palkkatappajat. Ilolla he kidnappaavat ja kiduttavat myös syyllisten kavereita. Rauhantahtoisen Tonyn on lopulta lähdettävä pelastusretkelle. Ninjitsun jalosta taidostakin muistutetaan vihdoin, kun hän noukkii mukaansa Youngin auton takapenkistä sojottavan yksittäisen sai‑miekan.

Elokuva on täynnä reilulla kädellä ylivedettyä melodramaattisuutta ja kovaa paatosta. Karun elämän keskellä päähänpotkitut vetävät yhtä köyttä. Tätä sanomaa toitotetaan alusta loppuun saakka. Malibulaisten taiteenkerääjien asunnoilta näyttävät kodit eivät juuri karujen kotiolojen kuvaa ylläpidä. Kaiken huippu on, kun synttärikekkereillään jengin ainoa tummaihoinen jäsen Mark (Mark Hicks) kieltäytyy puhaltamasta kakkunsa kynttilöitä. Sen sijaan hän katsoo kaukaisuuteen ja puhkeaa monologiin. Ystävyys on tärkeä asia.

Sakari Määttä

Some Guy Who Kills People (2011)

Ohjaaja:

• Jack Perez

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jack Perez

Jack Perezin viimeaikaiset puuhastelut eivät ole nostaneet odotuksia miehen uutuutta kohtaan kovinkaan korkealle, sillä ohjaajan aiempi Mega Shark vs. Giant Octopus (2009) oli melkoisen suolaista kuravelliä. Itseironista nimeä kantava Some Guy Who Kills People on musta kauhukomedia, joka tarjoaa jotain omaleimaista onnistuen siinä todella hyvin. Yleistunnelman kannalta vertailukohdiksi voidaan mainita muun muassa James Gunnin Super (2010) tai Michael Winterbottomin The Killer Inside Me (2010), vaikka pääpaino onkin juuri komediapuolella.

Elokuvan "nimihenkilö" on sympaattisen Kevin Corriganin näyttelemä Ken Boyd. Boyd on matalan itsetunnon ja pitkään jatkuneiden mielenterveysongelmiensa kanssa painiva introvertti nössö, joka asuu ylihuolehtivaisen äitinsä (Karen Black) kanssa kotona. Kaupungissa alkaa raakojen tappojen aalto, kun juuri mielisairaalasta vapautuneen Boydin kouluaikaisia koripallokavereita alkaa löytyä kuolleena. Päivisin jäätelöbaarissa työskentelevän ja öisin potentiaalisia uhrejaan väijyvän miehen rutiinit säröilevät, kun kuvioihin ilmaantuu hänen 11‑vuotias tyttärensä Amy Wheeler (Ariel Gade), joka ei aiemmin tiennyt isästään mitään, sekä potentiaalinen tyttöystävä Stephanie (Lucy Davis).

Murhia alkaa tutkia paikallinen sheriffi Walt Fuller (The Rocky Horror Picture Show'n Barry Bostwick) joka on Corriganin ohella hyvän näyttelijäkaartin suurimpia valopilkkuja. Elokuvan tunnelma välittyy juuri parhaiten näyttelijöiden suorituksista, äärimmäisen sujuvaa dialogia sisältävästä käsikirjoituksesta sekä Perezin tyylistä. Ohjaaja onnistuu yhdistämään makaaberin huumorin, ihmissuhdedraaman sekä verellä mässäilyn toimivaksi kokonaisuudeksi. Suurta osaa itse tappokohtauksista ei näytetä, mutta ruumiita sitäkin enemmän.

Some Guy Who Kills People heittää slasher-genren tyypilliset kaavat romukoppaan ja tekee sen älykkään käsikirjoituksen avulla. Elokuva vetää mattoa katsojan alta hiukan samalla periaatteella kuin The Cabin in the Woods (2011), vaikka nyt liikutaankin huomattavasti lähempänä maan pintaa. Kyseessä on yksi vuoden kovimmista kauhukomedioista ja se toiminee eräänlaisena läpimurtona ohjaajan ohella myös Kevin Corriganille.

Tatu Piispanen

The Dragon on Fire (Enter Three Dragons, 1978)

Ohjaaja:

• Joseph Kong Hung
• Joseph Velasco

elokuva arvostelu

Ohjaus: Joseph Kong Hung, Joseph Velasco

Taiwanilainen ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja Joseph Kong Hung (aka Joseph Velasco) on eräänlainen luottonimi bruceploitaation vaativalla alalla. Bruce Li'n, Bruce Len, Dragon Leen, Bruce Lain, Bruce Lean ja Bruce Thain kanssa työskennellyt Kong (oleellisemmista imitoijista ainoastaan Bruce Liang taitaa puuttua listalta) on sekaantunut mm. sellaisiin lajityypin arvostajien rakastamiin klassikoihin kuin Bruce's Deadly Fingers (1976), Bruce Li in New Guinea (1978), The Clones of Bruce Lee (1980) ja The Ninja Strikes Back (1982).

Ilahduttavasti bruceploitaatio ja Bruce Lee ‑kloonit ilmaantuvat Night Visionsin myötä säännöllisen epäsäännöllisesti myös kotimaamme valkokankaille. Tänä vuonna Exit the Dragon, Enter the Tiger (1976) (Maximum Halloween 3001), Fist of Fear, Touch of Death (1980) (Maximum Halloween 3004) ja The Iron Dragon Srikes Back (1979) (Back to Basics 2007) saivat seuraajakseen Hungin ohjaaman The Dragon on Firen. The Clones of Bruce Leen tapaan Hung ei ole tälläkään kertaa tyytynyt yhteen Bruce-kopioon, vaan elokuvan amerikkalaisen levitysnimen Enter Three Dragons mukaisesti heitä saa kolme yhden hinnalla.

Jos elokuvan juoni tuntui perjantaiyön viimeisenä koetuksena hieman hankalalta seurata, vika ei välttämättä ollut pelkästään valvomisesta pehmenneiden aivosolujen skarppiusvajeessa. Tarinankaltaisessa henkilösekaannukset heijastelevat tosimaailman hämmentävää Bruce-jäljittelyä: kun tummaihoiselta semigangsteri Sammyltä (Samuel Walls) varastetaan Hongkongissa salkullinen timantteja, hän kutsuu avukseen ystävänsä Dragon Hungin (Bruce Lai). Sattumalta Sammyn kaveri poimii lentokentältä kuitenkin mukaansa muuan Dragon Yeungin (Bruce Thai). Kuviossa pyörii myös Dragon Hungin veli Bruce Hung (Dragon Lee), joka on saapunut etsimään velipoikaansa. Timanttikavalluksesta vastaavat ilkimykset kidnappaavat baarista väärän Dragonin (eli aurinkolaseissa viihtyvän Yeungin), joka päätyykin viettämään loppuelokuvan kellarissa tolppaan sidottuna.

En ymmärtänyt mitä enää tämän jälkeen oikeastaan tapahtui, mutta lopussa pari Brucea/Dragoniä päihittävät varsin klassista kungfu-pahista näyttelevän Philip Ko Fein. Kukaan ei näytä muistaneen kertoa Ko Feille, että elokuva sijoittuu nykyaikaan, eikä muutenkaan vaivauduta perustelemaan miksi alamaailman yhteenotot suoritetaan paljain nyrkein kaupungin laitamien maisemallisilla aukioilla.

The Dragon on Fire on varsin tyydyttävä pienen budjetin kamppailulajielokuva, mutta kolmesta Lee‑kloonista huolimatta teos jää hulluussektorilla aika tavanomaiseksi. Pääpaino on tukevasti taisteluissa, joita riittääkin vähintään puolet elokuvan kestosta. Onneksi ne ovat jatkuvasti vähintään kohtuullista tasoa ja loppurähinässä (joka toiseen tappeluun ristiin leikaten venyy yli 20‑minuuttiseksi) Bruce Thain ja Cheung Lik'in liittouduttua Philip Ko Fei'tä vastaan jo erinomaista. Tarinaa ne eivät useimmiten edistä millään tavalla.

Muille kuin vanhan koulukunnan kungfun vannoutuneille ystäville taisteluyliannostus saattaa aiheuttaa tylsyyttä, sillä varsinainen bruceploitaatio jää näyttelijämaneerien imitoimiseen ja Game of Deathistä (1978) lainattuun keltamustaan potkupukuasuun. Kökköistä lisähauskuutta tuovat sentään musiikkilainat (mm. Giorgio Moroder ja Michael Zager Band), omituinen dubbaus, poikkeuksellisen liberaali buddhistimunkki sekä kirjaimellisesti täysin puskista sankarien tielle hypähtävät välivastukset ("So you must be the one they call Bolo... a large body with a very retarded mind!"). Tahalliset koomiset hölmöilyt naurattavat sopassa vähiten, mutta slapstick pysyy hyvin aisoissa.

The Dragon on Firen kohdalla sekaannukset yltävät juonikoukeroista ulkoelokuvallisiin seikkoihin: useimmissa lähteissä ja tietokannoissa teos on sekoitettu vähintään toiseen Dragon on Fire ‑vaihtoehtoisnimeä kantavaan filmiin, The Dragon on Firen apulaisohjaajan Godfrey Ho'n The Dragon, the Heroon (1979). Molemmissa näyttelevät Dragon Lee, Philip Ko Fei, Bolo Yeung ja Alexander Grand, mutta The Dragon, the Heron varsinaisissa pääosissa ovat superpotkija John Liu ja Tino Wong. Night Visions ‑katalogiin lainattu arvostelusitaattikin kertoo tästä väärästä Dragon on Firestä. Muutamassa paikassa elokuva on mennyt sekaisin vielä Bruce Li'n Three Avengersin (The Lama Avenger, 1979) kanssa, mikä saattaa johtua siitä, että Li'n nimi löytyy virheellisesti joidenkin printtien alkuteksteistä.

Mika Helminen

Ronal Barbaren (Ronal the Barbarian, 2011)

Ohjaaja:

• Kresten Vestbjerg Andersen
• Thorbjørn Christoffersen
• Philip Einstein Lipski

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kresten Vestbjerg Andersen, Thorbjørn Christoffersen, Philip Einstein Lipski

Tanskalainen 3D‑animaatio Ronal the Barbarian on paikoitellen ilahduttavan paheellista ja tuhmaa tavaraa. Miekka-ja-sandaali- sekä barbaarikliseillä leikittelevä elokuva onkin enemmän aikuiseen makuun suunnattu tekele.

Tarina kertoo ohjaajakolmikko Thorbjørn Christoffersenin, Kresten Vestbjerg Andersenin ja Philip Einstein Lipskin saaneen idean hyvän maun rajoilla hupailevaan animaatioonsa tuijottamalla Manowar-yhtyeen levyn kansikuvaa 80‑luvulta. Pullistelevien ja öljyttyjen barbaaribarbinukkien kuvasta voikin kuvitella siinneen homoeroottisen vitsin jos toisenkin Ronal the Barbarianiin.

Muinainen maailma on ylilihaksikkaiden miesten ja isotissisten naisten hallitsema, mutta elokuvan sankari Ronal on laiska ja hintelä luuviulu, jolle onnettoman tapauksen ja munauksen vuoksi lankeaa suuri vastuu koko oman barbaariheimon tulevaisuudesta. Night Visions ‑festivaalin näytöksessä esitettiin elokuvan englanninkielinen versio, jossa Ronal-urhon vallanhimoista päävastustaja lordi Volcazaria ääninäyttelee Twisted Sister –vokalisti Dee Snider. Paljonkin voice-over ‑hommia viime vuosina tehnyt Snider on pahiksena mies paikallaan, mutta hänen ääntänsä on prosessoitu liikaakin. Se palanut, käheä ääni on vaikuttava ihan omillaankin.

Kolmiulotteisuus Ronal the Barbarianissa on toteutettu ihan sujuvasti, vaikka mitään todellista lisäarvoa se ei tässä(kään) tapauksessa tuo. Pientä miinusta kuvan paikoittaisesta epäterävyydestä – tosin vaikea sanoa oliko vika esitystekniikassa vai esityskopion laadussa. Ainakin elokuvateatteri Bio Rexin historian ensimmäisessä 3D‑näytöksessä yleisölle jaetut katselulasit olivat huomattavan epämukavat puristaen nenän tärviölle.

Tanskalaisten on viime vuosina todettu osaavan tehdä elokuvia, eikä hävetä tarvitse animaatioidenkaan kohdalla. Ronal the Barbarian on enimmän ajan vajaan 90 minuutin kestostaan hauska – tietenkään kaikki eivät ilmassa heiluvia kivespusseja hupaisana osaa pitää. 3D‑animaation vaisuus ja ponneton, melkein Disney-linjoille menevä lopetus vähentävät pisteitä, mutta kyllähän puolitoistatuntinen Ronalin seurassa kivuttomasti sujui.

Sakari Määttä

Livide (Livid, 2011)

Ohjaaja:

• Alexandre Bustillo
• Julien Maury

elokuva arvostelu

Ohjaus: Alexandre Bustillo, Julien Maury

Livid on ohjaajapari Alexandre Bustillon ja Julien Mauryn paluu tositoimiin neljän vuoden tauon jälkeen. Vuonna 2007 he nostattivat ranskakauhun uudelle tasolle vahvalla debyytillään Inside (À l'intérieur). Livid on käytännössä samalla tuotantotiimillä toteutettu ja se onkin ulkoisilta puitteiltaan hengästyttävän hyvän näköinen. Valitettavasti jo Insidea vaivanneet elokuvalliset harha-askeleet näkyvät Lividissä entistä räikeämmin.

Kotihoitoa opiskeleva nuori Lucie (Chloé Coulloud) on tutustumassa ohjaajansa (Catherine Jacob) kanssa uusiin asiakkaisiin. Yksi heistä on koomaan vaipunut vanha baletinopettajatar Jessel (Marie-Claude Pietragalla), joka makaa suuressa vartioimattomassa kartanossa ja tarvitsee päivittäin hoitajaa. Illan hämärtyessä Lucie päättää murtautua kartanoon kahden ystävänsä kanssa etsimään rikkaan opettajattaren rahakätköä. Helpommin sanottu kuin tehty.

Alkupuolen kehittely toimii oivallisesti ja kartano esitellään uhkaavana paikkana, jollaiseksi se lopulta osoittautuukin. Sen jokainen huone on lavastettu ja sommiteltu viimeisen päälle huolella ja yksityiskohtaisesti. Lucien ystävien tullessa mukaan kuvioihin terävin särmä tylsyy, koska näyttelijät ovat sen verran ärsyttäviä ja taidottomia rooleissaan.

Livid on hienovaraisia giallo-vaikutteita sisältävä satumainen kummitustaloelokuva, joka käsittelee varsinaisten eteeristen lakanamörköjen sijaan vampirismia. Livid on kaukana klassisista kummitteluista, joihin esimerkiksi Night Visions ‑festivaalilla yhtä lailla esitetty The Innkeepers (2011) kuuluu. Tunnelmapuolella ja visuaalisesti Livid sisältää useitakin huippukohtia, kuten täytettyjen eläinten teekutsut. Näyttäviä on myös suurin osa kohtauksista, joissa Jesselin kuollut Anna-tytär (Chloé Marcq) esiintyy. Välillä sorrutaan halpoihin säikyttelyihin ja kerronta sirpaloituu elokuvan edetessä – ongelma epäilemättä johtuu ainakin osittain kahdesta erilaista tyyliä edustavasta ohjaajasta.

Kokonaisuutena Livid jää selvästi positiivisen puolelle erityisesti omaperäisyytensä ja näyttävän ilmeensä ansiosta. Loppuratkaisu pysyy pitkään hämärän peitossa eikä sitä saavuteta kulkemalla tuttuja ja turvallisia reittejä, vaan satumaisesta tarinasta revitään irti paljon omaperäisiä piirteitä. Hiukan ehyempi kerronta ja tiivistäminen olisivat parantaneet elokuvaa eikä miesnäyttelijöitä olisi kannattanut käsikirjoittaa mukaan alun perinkään.

Paavo Ihalainen

The Raid (The Raid: Redemption, 2011)

Ohjaaja:

• Gareth Evans

elokuva arvostelu

Ohjaus: Gareth Evans

Hampaisiin asti aseistettu poliisin erikoisjoukko matkaa pakettiautolla kohti Jakartan laitakaupungilla sijaitsevaa kerrostaloa. Talon ylimmässä kerroksessa asustaa pahamaineinen gangsteri Tama (Ray Sahetapy), joka omistaa koko talon ja hallinnoi sieltä käsin suuren luokan huumekauppaa. Tehtävänä on kiivetä ylös ja tappaa tuo mies. Osa poliiseista kyseenalaistaa tehtävän järjellisyyden, osa iloitsee mahdollisuudesta päästä tappamaan yhteiskunnan kuonaa. Indonesialainen toimintarymistely ei uhraa sen enempää aikaa asetelman rakentamiseen. Yksinkertaisuus on tunnetusti kaunista.

Tietenkin tehtävä on luultua haasteellisempi, sillä rakennus on varsinainen linnake. Sen kaikkia käytäviä valvotaan, ja ylimielinen Tama lietsoo kovaäänisen kautta talon asukkaita päästämään poliisit päiviltä. Vastineena hän lupaa ilmaisen vuokran ja toivottaa päälle työn iloa. Enin osa talon asukkaista on gangstereiden kätyreitä, turvapaikassaan lymyileviä murhamiehiä sekä narkkareita, joiden elämä tai oikeudet eivät poliisien kirjoissa paljoa paina. Mutta poliisit saavat havaita, että talossa asuu myös hyväsydämisiä sivullisia, jotka eivät ansaitse joutua keskelle verilöylyä.

Hyökkäävät kelmit niittävät suurimman osan erikoisryhmästä heti kättelyssä. Jäljelle jääneet poliisit joutuvat luottamaan älyynsä ja aseettomaan taistelutaitoonsa selvitäkseen hengissä huipulle asti. Samalla alkaa myös valjeta, miksi poliisijohtaja Wahyulla (Pierre Gruno) on pakkomielle tappaa Tama. Videopelimäisen juonenkehittelyn kruunaavat välipomot, gangsterin pääkätyri Mad Dog (Yayan Ruhian) sekä informaatioekspertti Andi (Doni Alamsyah).

Katala Mad Dog on elokuvan kirkkain valopilkku. Tämä pahis halveksuu tuliaseita ja hoitaa hommat mieluiten puritaanisesti kaksintaistellen. Hintelä ja lyhyt partapotso todistaa silloin olevansa nimensä mittainen. Hän on alkukantaisen raivokas, pirullisen kekseliäs ja brutaalin armoton taistelija. Upea Ruhian varastaa show'n myös itsessään taidokkaalta ja karismaattiselta pääosan esittäjältä Iko Uwaisilta. Hänen tehtävänsä kun on lähinnä olla neuvokas ja pyyteettömän oikeamielinen superkyttä Rama.

Elokuvan värimaailma on synkeän betoninharmaa ja lohduton. Kotimaastaan Indonesiasta se antaa kuvan, jossa ihmishenki on halpaa, rikollisuus pyörittää yhteiskuntaa ja korruptio rehottaa. Poliisit tietävät jo alussa sohaisevansa muurahaispesään ja että rauhaa ei operaatiolla tulla saavuttamaan. Uskonnollinen Rama riskeeraa tehtävän vuoksi myös koko tulevaisuutensa ja syntymättömän lapsensa oikeuden isään. Tehtävän vuoksi hän tulee myös miettineeksi uudelleen suhdettaan tappamiseen.

Päällisin puolin The Raid tarjoaa henkeäsalpaavan cocktailin tyylikkään veristä mättöä. Porukkaa niitataan kekseliäästi hyödyntämällä niin aseistusta, räjähdyksiä, talon sisustuksellisia elementtejä kuin ihan puhdasta lihasvoimaakin. Etenkin brutaalit taistelulajimatsit loksauttavat katsojan leuan auki, sillä niissä ei säästellä ihmisruumiin arkojakaan paikkoja. Päätaisteluissa tylytkään iskut kaulaan tai kasseille eivät silti pysäytä vastustajaa, vaan tämä pongahtaa heti uudelleen jaloilleen uusi kikka pussissaan. Kovinkaan realistiseksi elokuvaa ei voi väittää, mutta fysiikan lakien rikkominen on kiistämättä viihdyttävää seurattavaa.

Vaikka komeat toimintakohtaukset seuraavat toisiaan suhteellisen tiiviisti, on The Raidin kestossa silti hieman ylimääräistä rasvaa. Jos lopputulos olisi viilattu loppuun asti tiiviiksi ja tylyksi, olisi arvosanassakin vielä nostamisen varaa. Tällaisenaankin teos on ennakkohypen mukaisesti hienoin puhdas toimintaelokuva miesmuistiin ja ehdottoman suositeltava tapaus. Herää kuitenkin kysymys, onko The Raidista pelastamaan kuolonkorinoissaan kituutteleva perinteinen toimintarymistelygenre? Tiedä häntä, ainakin lipputulot ympäri maailman ovat olleet rohkaisevia, ja elokuvaa ollaan tämän myötä laajentamassa trilogiaksi.

Sakari Määttä

The Cabin in the Woods (2011)

Ohjaaja:

• Drew Goddard

elokuva arvostelu

Ohjaus: Drew Goddard

The Cabin in the Woods alkaa suorastaan ällistyttävän kliseisesti viiden nuoren lähtiessä viettämään viikonloppua syrjäiseen mökkiin. Muun muassa Cloverfieldin (2008) ja JJ Abramsin tuottamien tv‑sarjojen käsikirjoittajana kannuksensa hankkinut esikoisohjaaja Drew Goddard vie yleisöään jo alkuhetkistä harhaan hiukan samaan tapaan kuin Eli Roth teki ensimmäisessä Hostelissa (2005). Alun kliseisyyttä ei kannata kavahtaa, sillä viimeistään nuorison saapuessa mökille alkaa punainen wtf‑valo välkkyä katsojan alitajunnassa. Vain hetkeä aiemmin on nähty kohtaus, jossa taivaalla liitelevä haukka käristyy kuoliaaksi näkymättömään voimakenttään. Ollaan oudon ja omaperäisen äärellä.

Pirulliseen suunnitelmaan liittyviksi koekaniineiksi osoittautuva nuoriso päätyy herättämään vahingossa eloon noin sata vuotta aiemmin talossa eläneen Bucknerin perheen lukemalla pari riviä latinaa väärästä kirjasta. Murhanhimoisista zombi-Bucknereista on riesaa, mutta mökki metsän siimeksessä pitää sisällään paljon suurempia salaisuuksia.

Arkkityyppiset näyttelijät ovat lähinnä vain lihaa uhrattavaksi elokuvan alttarille ja oikeastaan pääosan kauniista Kristen Connollysta jaksaa kiinnostua. Nuorison listimiset hoidetaan sujuvasti, näyttävästi ja myös oikeassa järjestyksessä. Goddard onkin panostanut tähän slasher-elokuvan puoleen, jossa muut ovat toisinaan epäonnistuneet pahasti. Erityismaininnan ansaitsee myös kokenut kuvaaja Peter Deming (Lost Highway, 1997), jonka ansiosta elokuva on kauttaaltaan nautinnollista katsottavaa.

The Cabin in the Woods vilisee enemmän ja vähemmän selkeitä viitteitä erinäisiin kauhuelokuviin. Goddard on sommitellut viittaukset hyvällä maulla ja kaikella kunnioituksella, eikä kyseessä ole missään tapauksessa plagioinnin varassa lepäävä elokuva. Viittauksista selkeimpiin kuuluvat muun muassa Hohto (The Shining, 1980), The Evil Dead (1981), Hellraiser (1987) sekä Ringu (1998). Elokuvan tuotantoprosessi oli ongelmallinen sillä jo vuonna 2009 päättyneiden kuvausten jälkeen se hyllytettiin pitkäksi aikaa MGM‑studion konkurssin takia. Studio halusi myös tehdä siitä 3D‑elokuvan mikä jäi onneksi vain haaveeksi.

Sakari Määttä

Vem var Dracula? (In Search of Dracula, 1974)

Ohjaaja:

• Calvin Floyd

elokuva arvostelu

Ohjaus: Calvin Floyd

In Search of Dracula on syvälle vampyyrimyytin historiaan sukeltava dokumentti, joka esittelee Transilvaniasta kotoisin olevan verenimijän synnyinseutuja melkein matkaopasmaisella innolla. Kansainvälinen tuotantotiimi onnistui houkuttelemaan kertojaksi itsensä Christopher Leen, jonka rauhallinen ääni ja huolellinen artikulaatio ovatkin miellyttävää kuunneltavaa. Bram Stokerin luomaan hahmoon liittyvät tarinat ovat useille katsojille entuudestaan tuttuja, mutta suurelta osin Leen ansiosta dokumentti toimii hyvänä kertauksena.

Toisinaan kerronta rönsyilee harhapoluille ja erehtyy kertomaan yllättävän paljon myös muun muassa Mary Shelleyn Frankensteinista. Ruotsalaissyntyinen ohjaaja Calvin Floyd käyttää kuvakerronnassa useita pätkiä vanhoista mykkäelokuvista, joiden lisäksi nähdään dokumenttia varten tehtyjä kohtauksia, arkistomateriaalia sekä otteita erinäisistä vampyyriklassikoista. Erityisesti mieleen jäävät muun muassa alaston nainen ratsastamassa hautausmaalla sekä verenhimoinen vampyyrilepakko härnäämässä avutonta marsua.

Alun perin televisiota varten tehty In Search of Dracula perustuu Radu Florescun ja Raymond McNallyn kirjoittamaan kirjaan, jonka mukaan Stoker keksi inspiraation Draculan hahmoon suoraan romanialaishallitsija Vlad Tepesin tekemisistä. Francis Ford Coppola käytti tätä oman Dracula-filmatisointinsa pohjana vuonna 1992, vaikka elokuva ei muuten ollutkaan niin uskollinen alkuperäistekstille.

Tekijöiden ideat loppuivat kesken viimeistään puolessa välissä, mutta loppuun saakka jatkuvan kovan yrityksen ansiosta dokumentille voi antaa paljon anteeksi.

In Search of Dracula ei ole erityisen hyvä elokuva, mutta varsinkin Night Visions ‑festivaalilla keskiyöllä esitettynä se viihdytti todella hyvin.

Sakari Määttä

Fight for Your Life (Taistelu elämästä, 1977)

Ohjaaja:

• Robert A. Endelson

elokuva arvostelu

Ohjaus: Robert A. Endelson

"Rakkaalla lapsella on monta nimeä" ‑sanonta pätee myös Robert A. Endelsonin äärimmäisen epäkorrektin elokuvan maineesta nauttivaan eksploitaatiohelmeen Fight for Your Life, vaikka kaikki eivät sitä rakastakaan. Elokuvaa on aikoinaan levitetty lukuisilla eri nimillä, ja erilaisia leikkausversioita on yhtä monta. Se julkaistiin alun perin esimerkiksi Yhdysvalloissa leikattuna ja joutui täyskieltoon Englannissa.

Endelson vetää kaikista saatavilla olevista naruista aiheuttaakseen reaktion katsojassa – oli se sitten inhoa, vihaa tai yleistä pahaa mieltä. Eksploitaation ystävälle tarjolla on intensiivinen elokuvanautinto, joka alkaa täysillä ja myllyttää katsojan tunteita loppuun saakka.

Kolme elinkautisvankia onnistuvat pakenemaan matkalla Sing Singin vankilaan, ja väkivaltainen pako kohti Meksikon rajaa alkaa. Joukkio päätyy majoittumaan tummaihoisen Turnerin perheen taloon ottaen heidät panttivangikseen. Kuusihenkisen perheen pää on kirkkoherra Ted (Robert Judd), jonka pasifistinen vakaumus joutuu koetukselle porukan sikaillessa. Kristillisten moraalikäsitysten kyseenalaistaminen onkin yksi elokuvan sisältämistä teemoista, mutta ei suinkaan ainoa.

Rikollisporukan johtajaa Jessie Lee Kanea näyttelee loistavan suorituksen tekevä William Sanderson (Blade Runner, 1982), jonka suusta tulvii suorastaan pöyristyttävän rasistista dialogia. Tämä onkin aiheuttanut vuosien varrella ympäri maailmaa väärinkäsityksiä ja herneiden vetämisiä syvälle sensorien nenäonteloihin. Elokuvalla ei ole kuitenkaan minkäänlaista rotupoliittista mielipidettä, joten suuttumus ainakaan siitä johtuen ei ole kovinkaan perusteltua – joskin toki ymmärrettävää. Kolmikon muut jäsenet ovat puertoricolainen Chino (Daniel Faraldo) sekä seksuaalirikoksista ja murhista tuomittu aasialainen Ling (Peter Yoshida). He saavat oman osansa Kanen vuolaasta rasismitulituksesta, mutta joukon alfauroksen haastajaksi ei kummastakaan ole.

Fight for Your Life on yhtä rasistinen elokuva kuin Meir Zarchin I Spit on Your Grave (1978) on raiskauksia suosiva. Vertailu näiden kahden eksploitaatioklassikon kesken on muutenkin mielekästä, sillä molemmat noudattavat pitkälti samankaltaista rape & revenge ‑elokuvan kaavaa. Edelsonin elokuvassa on myös samaa karkeaa rosoisuutta kuin Wes Cravenin The Last House on the Leftissä (1972) ja Sam Peckinpahin Olkikoirissa (Straw Dogs, 1971), joka oikeastaan synnytti koko alagenren. Fight for Your Lifen jännite perustuu tosin lähinnä panttivankitilanteen tuomaan piinaavaan odotukseen ja pelkoon.

Fight for Your Lifen eksploitaatioarvot ovat korkeat, mutta siitä huolimatta elokuva säilyttää tietyn arvokkuuden ja ammatillisuuden. Tästäkin kunnia kuuluu näyttelijöille, jotka ottavat roolinsa tosissaan epäröimättä hetkeäkään. Endelson vetoaa elokuvassa katsojiensa tietynlaiseen suojeluvaistoon aiheuttaen ahdistusta uhkaamalla lasten henkeä. Alkupuolella pienen vauvan henki säilyy Kanen päättäessä olla ampumatta sitä ja lapsi jätetään yksin kehtoonsa itkemään. Myöhemmin nähdään kuitenkin kohtaus, jossa Ling juoksee ala‑asteikäisen pojan kiinni ja hakkaa suurella kivellä tämän pään hajalle. Viimeistään tällaisten kohtausten kautta Fight for Your Lifen rikollishahmot kasvavat entistä uhkaavammiksi ja samalla uskottavammiksi. He ovat mielipuolisia hulluja, joiden seuraavaa liikettä on mahdotonta ennakoida.

Sakari Määttä

Tokyo Emmanuelle (1975)

Ohjaaja:

• Akira Katō

elokuva arvostelu

Ohjaus: Akira Katō

Tokyo Emmanuelle oli aikoinaan ensimmäisiä Nikkatsun roman porno ‑elokuvia, jotka pääsivät laajaan levitykseen Euroopassa. Esimerkiksi Briteissä se oli ensimmäinen laatuaan ja julkaistiin siellä vieläpä leikkaamattomana. Vaikka Tokyo Emmanuelle onkin seksistinen ja äärimmäisen typerä elokuva se ei sisällä kuvallisesti mitään niin rohkeaa materiaalia, että eurooppalaisten sensoreiden olisi tarvinnut sitä alkaa saksimaan. Sen sijaan elokuvassa on käytetty japanilaisten omaa esisensurointia. Strategisia paikkoja on välillä sumennettu, jotta katsojat eivät traumatisoituisi näyttelijöiden häpykarvoituksen näkemisestä. Vertailu eurooppalaiseen ja aasialaiseen seksploitaatioon liittyvien asenteiden välillä onkin elokuvaa katsoessa jossain määrin mielekästä.

Pariisissa asuva Kyoko (Kumi Taguchi) lentää Tokioon, koska hänen diplomaattiaviomiehensä on ollut poissa jo neljä päivää ja nainen on turhautunut. Vanhat muistot palaavat ja käynnistävät erinäisistä paneskelu‑ ja pervoilukohtauksista koostuvan tapahtumasarjan, jonka kärkeen intialaista filosofiaa tutkiva professori opettaa Kyokolle seksin saloja. Hänen oppiensa mukaan muun muassa kahden ihmisen välinen seksi on luonnollista ja siksi myös tylsää. Kolmen tai useamman henkilön välinen akti on jo paljon mielenkiintoisempaa. Tokyo Emmanuelle vie juttua vielä asteen verran mielenkiintoisemmaksi vyöryttäen katsojien ihasteltavaksi toinen toistaan päräyttävämpiä seksploitaatiokohtauksia. Elokuvan edetessä nähdään ryhmäseksiä hevosen selässä, maisemavaunuraiskaus sekä nuoren tytön huumaus ja siitä seuraava hyväksikäyttö.

Elokuvan varsinainen juoni on heppoinen: Kyokon Tokiossa asuva ystävä Midori syyttää häntä veljensä kuolemasta. Löyhästi toisissaan kiinni olevien tapahtumien virratessa eteenpäin Kyoko saa Midorin leppymään ja päätyy opettamaan nuorikolle ja hänen kokemattomalle poikaystävälleen seksistä kaiken olennaisen ennen paluutaan Pariisiin.

Tokyo Emmanuellella ei ole juurikaan tekemistä Emmanuelle Arsanin kuuluisan alkuperäistekstin kanssa, mutta se tuskin ketään aikoinaan haittasi, sillä pelkkä Emmanuelle-nimi riitti kertomaan millaisesta elokuvasta on kyse. Länsimaalaisille katsojille elokuva antoi mahdollisuuden kurkistaa eksoottiseen Aasiaan miellyttävissä merkeissä ja yhdisti muutenkin eurooppalaista ja aasialaista seksploitaatiota hallitusti. Ensimmäiseen pääosarooliinsa valittu Taguchi oli kasvojensa ja vartalonsa puolesta nappivalinta ja vetosi varmasti molempien maanosien katsojiin.

Tokyo Emmanuelle on erittäin rönsyilevästä luonteestaan huolimatta muistettava ja monipuolinen seksploitaatioklassikko. Jo pelkkä kohtaus, jossa Kumi Taguchi ratsastaa hevosella meren rannalla vailla rihman kiertämää, on pätevä syy elokuvan katsomiseen.

Sakari Määttä

The Room (2003)

Ohjaaja:

• Tommy Wiseau

elokuva arvostelu

"Oh, hi."

The Room on täysin ainutlaatuinen ihmissuhdedraama, jonka ohjaaja Tommy Wiseau myös tuotti, käsikirjoitti ja näytteli itse pääosan. Kulahtaneen kasarihevistaran näköistä Wiseauta katsoessa syntyy mielikuva miehestä, joka on dokannut ja käyttänyt huumeita parinkymmenen vuoden ajan ja päättänyt sen jälkeen ohjata elokuvan. The Room on Wiseaun luoma saippuasarjamainen universumi, jonka jumala hän itse on, eikä kukaan muu hahmota pelisääntöjä. Huhujen mukaan Wiseau rahoitti teoksensa tuomalla Yhdysvaltoihin korealaisvalmisteisia nahkatakkeja ja myymällä niitä eteenpäin.

Wiseau on Johnny, San Franciscossa asuva menestyvä pankkiiri. Bisnesmaailma ei ole tärvellyt miestä, vaan hän on täysin omistautunut läheisilleen ja valmis tekemään mitä tahansa heidän hyväkseen. Lähipiiriin kuuluu kihlattu tyttöystävä Lisa (Juliette Danielle), paras kaveri Mark (Greg Sestero) sekä nuori naapurinpoika Denny (Philip Haldiman). Usein Johnny tuo rakkaalle Lisalleen lahjoja tai kukkia töiden jälkeen ja he viettävät iltaisin laatuaikaa petipuuhissa tai ystävien kanssa chillaillen. Joskus miehet heittelevät toisilleen palloa pihalla tai kerrostalon kattoterassilla. Smokit päällä tietenkin.

Johnny on hiukan liian luottavainen ja naiivi huomatakseen, että Lisan rakkaus häntä kohtaan on alkanut viiletä. Lisa on ihastunut Markiin eikä suostu kuuntelemaan enää edes äitinsä (Carolyn Minnott) hyviä neuvoja. Hääpäivä lähestyy ja tunteet käyvät kuumina.

"Don't worry about it."

The Room on elokuva, jota on järjetöntä yrittää ajatella järjellä. Joskus huono on hyvää ja tässä tapauksessa se on erinomaista. Korkealla kritiikin yläpuolella liihottelevaa teosta ei voi haukkua surkeaksi eikä kehua laadukkaaksi. Vaisun ensi-iltansa jälkeen elokuva nousi nopeasti kulttimaineeseen, ja sen fanitukseen kuuluu samankaltaisia piirteitä kuin The Rocky Horror Picture Show'hun (1975).

Kolmiodraaman aiheuttama juonen rönsyily ei johda mihinkään, (yli)näytteleminen on huonompaa kuin pornoelokuvissa, pieleen dubattu dialogi on hirvittävää juustoa, eivätkä näyttelijät tunnu reagoivan mihinkään tapahtumaan normaalilla tavalla. Panokohtauksissa suurimman huomion saavat Wisean suonikkaat käsivarret tai paljaat pakarat, joiden katseleminen aiheuttaa lähinnä kuvotusta. Ohjauksen ja näyttelijöiden yleisestä ammattitaidottomuudesta huolimatta tai pikemminkin juuri näiden asioiden takia The Room on uskomattoman koukuttavaa katseltavaa tunteiden vaihdellessa epäuskon ja häpeän välillä kiivaaseen tahtiin. Wiseaun taidoista elokuvantekijänä kertoo omaa kieltään sekin, että hän kuvasi elokuvansa sekä 35 mm ‑filmikameralla että digitaalisella videokameralla, koska hän ei tiennyt riittävästi formaattien välisistä eroista.

Onko Tommy Wiseau nero, hullu vai molempia? Onko The Room aito yritys tehdä vakavasti otettavaa ihmissuhdedraamaa vai huolella suunniteltu vitsi? Katsojalla on päätösvalta tässä asiassa. The Room on joka tapauksessa jotain niin ainutlaatuista, ettei sen katsomista kannata jättää väliin, jos mahdollisuus osuu kohdalle.

"Oh, hey."