Ilja Rautsi

The Black Gestapo (Musta gestapo, 1975)

Ohjaaja:

• Lee Frost

elokuva arvostelu

"The New Master Race!"

Yön ensimmäinen elokuva oli ehkä myös sen paras. Lee Frostin lievästi sanoen härö näkemys vaihtoehtoisista mustista panttereista täräyttää tajunnan keskelle asenteiltaan äärimmäisen mustavalkoista maailmaa.

New York, Harlem, 1975: naapuruston musta väki elää kovia aikoja. Umpirasististen himonussijaviiksivalkonaamojen pääasiassa ylisuurilla aurinkolaseilla varustettu syndikaatti kiskoo liikeyrityksiltä rahaa, kauppaa huumeita, pieksee miehiä ja raiskaa naisia – noin alkajaisiksi. Ahmed (Rod Perry) saa sorrosta tarpeekseen ja perustaa oman partiomaisiin univormuihin (hihoissa mustan nyrkin kuva!) puetun "Kansan armeijansa" ylläpitämään veljien oikeuksia.

Tästähän ei viiksiprikaati innostu ja kovat otteet luovat kovia miehiä. Eversti Kojah (Charles Robinson) vaatii oikeuksia perustaa oma sotaisampi iskuryhmänsä pahoja paikkoja varten. Nämä ylvään mustat militanttipartiolaiset eivät suinkaan jaa pipareita ovelta ovelle, vaan kipuavat ikkunasta sisään, leikkaavat munat irti ja vetävät ne vessasta alas. Syndikaatin pomo Vincent (ohjaaja itse yrittämässä tasapainoilla intensiivisen ja naurettavan välillä) polttaa päreensä vastatoimista ja sota voi alkaa. Välienselvittelyiden jälkeen Kojah irrottaa oman joukkionsa aidattuun luksustaloon, jossa heistä treenataan vastarintaan kykeneviä sotilaita. Luonnollisesti entistä natsimaisimmissa mustissa univormuissa. Valta tietysti korruptoi ja musta yhteisö joutuu selvittelemään vielä välit itsensäkin kanssa.

Ikään kuin The Black Gestapo ‑nimi ei jo tekisi tarpeeksi selväksi mistä elokuvassa on kyse, vyöryttää Frost varoittavan taideteoksensa alkuun arkistomateriaalia vanhoista kunnon saksalaisista natseista keskellä hanhenmarssiparaatia. Tästä siirrytään itseensä Hitleriin käppäilemässä reippaasti upseereineen. Kun Aatu nostaa kätensä ilmaan, kuva pysähtyy ja kääntyy negatiiviksi – sitten kankaalle popsahtaa tuo nimistä hienovaraisin, The Black Gestapo! Ahaa, kyse on siis mustista natseista. Luojan kiitos herra Frost ei pidättele paukkujaan myöhemminkään elokuvassa, vaan mustien sotajoukon raikuessa ilmoille taisteluhuutoaan "KOSTO! KOSTO!", hivuttaa visionääri ääniraidalle 30‑luvun ihmismassojen "Sieg Heil!" ‑mylvintää...

Näyttelijäsuoritukset ovat sisältöön nähden täysin sopivia. Perry ja Robinson uhittelevat toisilleen ääritosissaan ja ohjaaja Frost jää hyvin mieleen tupeestaan huolehtivana blofeldmaisena (ruseteilla varustettu söpö koira roikkuu lamaannutetun näköisenä pelottavan intensiivisen silityksen kohteena miehen käsivarrella ties kuinka kauan) syndikaatin johtajana. Mukana myös tissejään keikuttamassa mm. Ilsoista (Ilsa: She Wolf of the SS, 1975; Ilsa, Harem Keeper of the Oil Sheiks, 1976) ja Supervixensistä (1975) tuttu Uschi Digard.

Poliittisesti korrektisti ajatellen The Black Gestapossa on niin monta asiaa pielessä ettei edes tiedä mistä aloittaa. Se on yksinkertaistava, loukkaava, törkeä, typerä, mauton ja suoranaisen käsittämätön. Mutta kuka vittu nyt siitä välittää? Paitsi ihailevassa hengessä. Taide ei synny tyhjiössä, ja tämä onkin mielettömän päräyttävä, aivonupit kaakon tuolle puolen ja pitemmälle väkisin rynttäävä heijastus ajastaan. Ääniraita vinkuu whacka-whacka-svengiä kun miehet hoitelevat hommat miesten kesken rodusta riippumatta. Naisten paikka on sänkyä päällystävänä mykkänä tissitelineenä, hellänä hoitsuna tai muuten vaan huorana.

Donna Youngin rooli on kohtalaisen iso, eli hän esiintyy useammassa kuin yhdessä kohtauksessa. Roolihahmon nimi on White Whore, ja alkupuolen herkässä kohtauksessa viiksivallut uhkaavat sytyttää hänen tussunsa tuleen. Ah, kulttuuri, nimesi on Lee Frost. Valitettavasti yltiöinhottavat valkonaamat katoavat elokuvasta ilman mitään varoitusta reilusti ennen kliimaksia. Mustien sisäinen kiistely ei tarjoa puitteita aivan yhtä reteälle meiningille kuin höröttelevien valkoisten retkujen ja ylpeiden mustien äijien jengisota. Lopussa koittava Ahmedin yksinäinen kommandohyökkäys entisten tovereidensa turmeluksen tyyssijaan kuitenkin korvaa paljon ja elokuva saa arvoisensa lopetuksen.

(Elokuva on käsitelty sivustolla myös artikkelin Totuus blaxploitaatiosta dvd:llä – osa 3 yhteydessä)

Ilja Rautsi

Saw (2004)

Ohjaaja:

• James Wan

elokuva arvostelu

Ohjaus: James Wan

Amerikkalainen kauhuelokuva elää tällä hetkellä kiinnostavaa vaihetta. 90‑luvun lopulla oksennuspisteeseen saakka valloillaan rehottaneet mukanokkelat ja ah‑niin-ironiset teinikauhukirmailut ovat hiljalleen saaneet tehdä tilaa rujommille visioille, joista on itsetietoisuus ainakin näennäisesti kaukana. Suunta on rohkaiseva, mutta 70‑luvun raadollisuuteen, omaperäisyyteen ja tiukkaan sisältöön on vielä matkaa.

Esimerkiksi Cabin Fever (2002) on miellyttävän raaka ja ihastuttavan vinksahtaneella out there ‑huumorilla varustettu lihansyöjävirusvariaatio The Evil Deadista (1981), mutta silti loppujen lopuksi lähinnä kunnianosoitus klassikkoja kohtaan esikoisohjaaja Eli Rothilta. Marcus Nispelin ohjaama The Texas Chainsaw Massacren tuore uusioversio (2003) on ulkoisesti sliipatun synkeä, ankea, verinen ja tietyllä tavalla jopa osuvan kahjo yritys tavoittaa jotain alkuperäisen hengestä. Lopulta käteen jää kuitenkin ikävä kyllä pelkkää pintakiiltoa – musiikkivideomaisesti kuvattu farkkumainos, josta uupuu kaikki pinnan alla kytevä oikea kauhu.

Vanhoista, jo klassikkostatuksen saavuttaneista kauhun perusteoksista kannuksensa poimivat nykyohjaajat ovat edelleen hieman vailla mitään omaa sanottavaa. James Wanin esikoisohjaus Saw on myös askel oikeaan suuntaan, mutta ei kannata odottaa liikoja kaikesta kohusta huolimatta.

Tohtori Lawrence Gordon (Cary Elwes) herää isosta ränsistyneestä kylpyhuoneesta tietämättä lainkaan kuinka sinne päätyi. Toisella puolella huonetta on Adamiksi esittäytyvä mies (Leigh Whannell), ja keskellä lattiaa lojuu aivonsa ulos ampuneen miehen ruumis. Sekä Lawrence että Adam on kahlittu kiinni seinään. Pian Lawrence löytää taskustaan ääninauhan, jolla tunnistamaton möreä ääni kertoo, että Lawrencen on tapettava Adam kahdeksan tunnin aikana, jos ei halua vaimonsa ja tyttärensä kuolevan. Alkaa epätoivoinen taistelu kelloa vastaan, jonka aikana muun muassa lukuisilla takaumilla selvitetään päähenkilöiden ja murhaajaa jäljittävän etsivä Tappin (Danny Glover) taustoja ja motiiveja.

Näyttelijävalinnat ovat todennäköisesti olleet budjettisyistä pakotettuja. Lähinnä heppoisista komediarooleistaan (jos niistäkään) muistettava Elwes ei koskaan ole varsinaisesti ansainnut monipuolisen näyttelijän titteliä. Saw'ssa hänellä on kaksi valmiutta naamallaan: leikkisä tai ahdistunut – useimmiten ahdistunut. Elwesin juuttuneen vahaisesta naamasta on vaikea kiskoa uskottavia tunnereaktioita irti, ja hänen tunteenpalonsa elokuvan kliimaksissa lähinnä huvittaa. Whannell on peruspätevä Adamin roolissa – ei ärsyttävä muttei myöskään muistettava. Danny Glover esittää sadoista elokuvista tuttua Pakkomielteistä Poliisia, vailla sen kummempaa persoonallisuutta kuten yleensä.

Saw'ta on jo ehditty verrata sarjamurhaajatrillerien moderniksi klassikoksi nousseeseen Seveniin (1995). Vertaus on yhtä lyhytnäköinen kuin tarpeetonkin – turhaa painolastia menettelevälle ja nokkelalle perustrillerille. David Fincherin huippuahdistava sukellus ihmismielen sietokyvyn rajoille nimittäin on elokuva, jossa on sisältöä juonen ohellakin, eli se jopa kertoo jotain jostain. Saw on "pelkkää" pintatason viihdettä, ja siitä se suoriutuu hyvin. Wan osaa luoda tehokkaita hetkiä, joista esimerkkinä mainittakoon Adamin haparoiva vaeltaminen pimeässä asunnossaan pelkkä kameran salamavalo lyhtynään. Salaman laukaisu pimeyden keskellä ja sitä seuraava hitaasti katoava kimeä vinkuna saavat katsojan jo lähes puristamaan penkkiään. Myös äänimaailma on moneen otteeseen onnistuneen päällekäyvä, mikä tekee monesta jo valmiiksi brutaalista kohdasta entistä tehokkaampia.

Valitettavasti Wanin ja Adamina nähtävän Leigh Whannellin käsikirjoitus koostuu lupaavan klaustrofobisen alun jälkeen jatkuvista takaumista ja takaumista takaumien sisällä. Ratkaisu ei ikävä kyllä tue kerrontaa viemällä yleisön syvemmälle elokuvan ja hahmojen maailmaan, vaan onnistuu ainoastaan kiinnittämään huomion varsinaisen tarinan sekä henkilöiden ohuuteen. Ja vaikka Wanin lahjoja juuri ylistin, menee hänkin pilaamaan muutaman kohtauksen yliaktiivisella kamerankieputuksella ja kuvan nopeutuksella. Myös konnan kirjoittamien viestilappujen lukemisen aikana kuuluva, pelkästään katsojille tarkoitettu ylidramaattisen möreä selostajanääni latistaa tunnelmaa tarpeettomalla tavaamisellaan.

Ilja Rautsi

Bad Santa (Paha pukki, 2003)

Ohjaaja:

• Terry Zwigoff

elokuva arvostelu

Ohjaus: Terry Zwigoff

Joulukomedia, onko mitään vastenmielisempää? Herttaisia lapsukaisia, lämpimät sävyt, vanhat tutut joulubiisit, hyvää joulumieltä ja jouluisia jouluopetuksia Joulun Todellisesta Hengestä... Vähemmästäkin räjähtää täysjärkisen aikuisen ihmisen pää. Onneksi tiimi Bad Santan takana on ajatellut kutakuinkin samalla aaltopituudella ja päättänyt tehdä joulukomedian itsekkäistä kusipäistä. Ja vaikka Bad Santassa on kaikkia edellä mainittuja elementtejä (no, ehkä se joulumieli jää hieman uupumaan), on elokuva yhtä kaukana vastenmielisestä kuin Forrest Gump siedettävästä. Ja on vaikea olla rakastamatta elokuvaa, jossa kääpiö vetää pikkupoikaa turpaan.

Willie Stokes (Billy Bob Thornton) on keski-ikäinen elämän näännyttämä luuserijuoppo, jonka ainoa taito viinapullojen tyhjentämisen lisäksi on kassakaappien murtaminen. Hän esiintyy myös joulupukkina tavarataloissa kääpiökaverinsa Marcuksen (Tony Cox) kanssa. Pestin lopussa luonnollisesti ryövätään tavaratalo ja häivytään maisemista. Viimeisimmässä kohteessa kaupan pomo Bob Chipeska (John Ritter) alkaa epäillä jotain hämärää olevan tekeillä ja pyytää myymäläetsivä Ginia (Bernie Mac) selvittämään kaksikon taustoja. Willie huomaa Ginin penkomassa motellihuonettaan ja hätääntyy. Onneksi hän on kuitenkin törmännyt pulskaan pikkupoikaan (Brett Kelly), jonka isä on vankilassa eikä tämän kotona asu kuin höperö isoäiti. Williellä on kämppä ja pojalla "ystävä". Oman lisänsä kieroon sekoitukseen tuo Sue (Lauren Graham), nahkaan pukeutuva baarimikko jolla on joulupukkifetissi.

Aiemmissa elokuvissaan Ghost World (2000) ja Crumb (1994) itsensä yhteiskunnan ulkopuolisiksi tunteneita ihmisiä kuvannut Terry Zwigoff on loistovalinta Bad Santan ohjaajaksi. Ensinnäkin siksi, että hänellä on hyvää mustan huumorin tajua ja koomisen ajoituksen ymmärrystä, mutta myös siksi että hän ymmärtää keitä elokuvan ihmiset ovat. Tämän aihepiirin elokuvissa langennut päähahmo oppii asioita elämästä, itsestään ja toisista ihmisistä sekä löytää sisältään uuden ja paremman yksilön. Ongelmana vain on, että yleensä muutokset ovat juonen sanelemia ja pakotetun tekopirteitä sekä heppoisia. Itsekkäiden sydämet sykkivät taas elämälle ja hattaraa pursuaa katsojan korvista. Zwigoff ymmärtää että opetukset ja elämänmuutokset on ansaittava ja niiden on tultava hahmosta itsestään. Komedialla ja draamalla on oltava vankka pohja. Zwigoff myös käyttää aiemmin mainittuja umpituttuja jouluisia kappaleita edukseen asettamalla ne sovinnaista joulukomediatyyliä vastaan sotivien kohtausten taustalle. Ja elokuvassa on kohtaus, jossa kääpiö vetää pikkupoikaa turpaan.

Coen-veljesten irtoideaan perustuva käsikirjoitus on riemastuttavan vapaa sen suuremmasta juonesta. Glenn Ficarran ja John Requan luomat tilanteet ovat yllättäviä, hahmot toimivia ja dialogi kaikessa yksinkertaisuudessaan paitsi hyvää, myös hervottoman hauskaa. Periaatteessa Bad Santa on yhden vitsin elokuva: pukki dokaa ja sikailee. Tällä ei kuitenkaan ole mitään väliä, koska vitsi on hyvä ja pukkia esittää Billy Bob Thornton. Tämän hetken lahjakkaimpiin amerikkalaisiin näyttelijöihin lukeutuva Thornton on kerta kaikkiaan loistava roolissaan. Willie kiroilee jatkuvasti, vetää viinaa kuin sieni, eikä juurikaan paljasta itsestään pelastavia piirteitä. Thorntonin karikatyyria välttävä olemus ja vivahteikas ääni ovat kuitenkin niin ilmaisukykyiset ja suoritus niin hienosti rytmitetty, että hahmoon ihastuu välittömästi. Brett Kelly onnistuu nörttipojan roolissa siinä mihin harvat lapsinäyttelijät ikinä yltävät: hän ei ole ärsyttävä, vaan luonteva ja hauska. Laurie Grahamin hahmo on aika heppoinen, mutta elokuva ei kerrokaan hänestä. Viimeisessä roolissaan nähtävä John Ritter osoittaa ihailtavaa kyvykkyyttä luoda pienestä hahmosta muistettava hienovaraisilla eleillä. Tony Cox on hyvä aisapari Thorntonille ja täyttää kohtauksensa vimmaisella energialla. Ja elokuvassa on kohtaus, jossa hän vetää pikkupoikaa turpaan.

Bad Santan huumori on piristävän kieroa ja anteeksi pyytelemätöntä. Vinksahtanutta, mustaa, likaista, törkeää, kekseliästä, yllättävää ja ennen kaikkea hauskaa. Poliittisen korrektiuden tuolla puolen operoivat henkilöhahmot eivät valahda kompromisseiksi hyvän mielen tuottamisen vuoksi, vaan heidän annetaan olla omia loukkaavia persooniaan. Pitkästä aikaa on tarjolla komedia, jossa on hyvin pitkälti kaikki kohdallaan. Vaikka jatkuvasti ei välttämättä naura ääneen, ei elokuvassa ole oikeastaan yhtään huonoa kohtausta ja pienoiset draama-aineksetkin toimivat. Siitä tulee myös taatusti klassinen jouluelokuva, sillä Bad Santa on kaiken riemastuttavan törkyilyn ohella jopa oudon, kyllä, koskettava. Ja siinä on kohtaus, jossa kääpiö vetää pikkupoikaa turpaan.

Ilja Rautsi

Ju-on: The Grudge 2 (2003)

Ohjaaja:

• Takashi Shimizu

elokuva arvostelu

Ohjaus: Takashi Shimizu

Takashi Shimizu tuntuu iskeneen kultasuoneen Ju‑On ‑elokuvien sarjallaan. Alun perin videolle ilmestyneiden kahden Ju‑On: The Cursen (molemmat 2000) jälkeen tulivat Ju‑On: The Grudge (2002) & Ju‑On: The Grudge 2 (2003) ja juuri Amerikassa ensi-iltansa saanut ensimmäisen The Grudgen uusintaversio (2004). Haudan takaa iskevän koston kierteen ympärillä pyörivät kummituselokuvat vain ikävä kyllä toistavat itseään jo yksittäisinä teoksina, elokuvasarjasta puhumattakaan.

Juoni on pienin variaatioin sama kuin ensimmäisessä osassa; talossa kummittelee ja sinne ajautuvat ihmiset kuolevat vuorotellen. Nyt mukaan on otettu hieman itsetietoista kauhuelokuvakommentointia koska kaikki pääosanesittäjät liittyvät tavalla tai toisella talosta tv‑dokumenttia tekevään ryhmään. Kaikkien kohtalo ja kuolintapa ovat ilmiselviä välittömästi, eivätkä monet kohtauksetkaan jaksa pelottaa koska niiden ainekset ovat niin kaluttuja. Näyttelijät tekevät minkä voivat, mutta ei kenestäkään jää mitään mieleen.

Kun Ju‑On: The Grudge 2 on pyörinyt noin 20 minuuttia, ensimmäinen ajatus ykkösosan nähneen katsojan päässä on: ei saatana, taas tätä samaa. Katsotaanpa: Epälineaarinen tarina? Kyllä. kissana ilmestyvä sini-ihoinen pikkupoika? Löytyy. Paljon naaman edessä roikkuvia mustia hiuksia? Jep. Korinaa? Jo vain. Pointti? Ehei, nyt eksyit väärään elokuvaan. Eheästä kokonaisuudesta on täysin turha puhua. Shimizu osaa kyllä luoda sinänsä tehokkaita äkkisäikäytykseen perustuvia yksittäiskohtauksia kameran, äänien ja tilan avulla mutta mitään mielenkiintoista tarinaa, oikeaa tunnelmaa tai hahmoja joista välittäisi ei kannata odottaa. Hahmojen toimissa ei myöskään ole liiemmin järkeä, sillä kenellekään ei vaivauduta antamaan edes puoliväliin asti uskottavaa syytä palata taloon, jonka selvästi tietävät haamujen riivaamaksi. Ja koska tunnelmaa ei ole, ei logiikkaa kykene kärräämään tunkiolle unenomaisuuden tms. varjolla.

Elokuva on viimeistä piirtoa myöten samaa kehää kiertävää haahuilua kuin edeltäjänsäkin. Ero on tietysti siinä, että vaikka sekään ei tarjonnut mitään omaperäistä, oli siinä ainakin idea. kakkososa vain kierrätä täsmälleen samaa kuvastoa. Koston kierteen uhreiksi joutuvat omaperäisyyttä odottavat katsojat, sillä ainakaan allekirjoittaneen ei tarvitsisi enää koskaan nähdä sini-ihoisia kohmelokrapulaisen epileptisesti ryömiviä puhevammaisia kummituksia. Ostaisivat edes uuden kahvinkeittimen korisemaan taustalle. Crittersit mieleen tuovaa lattialla nykien raahautuvaa tappajaperuukkia ei olisi tarvinnut kokea ensimmäistäkään kertaa. Eräs hahmo tiivistää elokuvan hienosti sanoessaan: "Luulin tämän paikan olevan pelottavampi." Mitä seuraavaksi, Ju‑On ‑musikaali?

Ilja Rautsi

Tears of Kali (2004)

Ohjaaja:

• Andreas Marschall

elokuva arvostelu

Ohjaus: Andreas Marschall

Ja lisää episodielokuvaa. Korjaan, huonoa episodielokuvaa. Esitysaika seitsemän maissa aamulla viidentenä peräkkäisenä elokuvana ei tietenkään paranna katselukokemusta, mutta mitätön turhuus on mitätön turhuus.

Tears of Kali koostuu kolmesta itsenäisestä tarinasta, jotka kaikki saavat alkunsa Intiassa toimineen Taylor-Eriksson- hörhökultin jäsenten toimista. Jokaiseen episodiin liittyy olennaisesti terapiasessiot; ensimmäinen sijoittuu mielisairaalaan, toinen psykoterapeutin toimistoon ja viimeinen henkiparantajan istuntoon. Yhteistä kaikille on kultin tekemät äärirajoille menneet rituaalit, joissa jäsenet oppivat luomaan oman "tulpansa". Tulpa on tiibetiläinen käsite asiasta, joka on kokonaisuudessaan tietyn henkilön mielessä luotu ja sitten manifestoitu ruumiilliseen maailmaan. Sinänsä kiehtovasta ja monipuolisuuteen automaattisesti itsensä lainaavasta ideasta ei saada lupaavan alun kehyskertomuksen jälkeen mitään irti. Ensimmäinen episodi jaksaa vielä jotenkuten kiinnostaa, mutta elokuva uppoaa liiallisen kestonsa lisäksi totaaliseen pointin puutteeseen.

Tears of Kali on todella halvalla tehty ja se näkyy. Jos ei ole paljon rahaa, pitäisi olla paljon ideoita tai runsaasti taitoa ja kekseliäisyyttä toteutuksessa. Tämän elokuvan tekijöillä ei riitä rahkeita kovinkaan monelle osa‑alueelle. Lisäksi jo valmiiksi huonoa valaistusta korostanut videotykkiesitys teki monista kohtauksista lähes arvailua. Näyttelijöiden pimentoon hukkuneet kasvot olivat siinä mielessä armeliaita, että latteista suorituksista näkyi vähemmän. 110 minuutin kestossa ei sitten ollutkaan mitään armeliasta. Ohjaaja Andreas Marschallin ihmeellinen mieltymys pikatakaumiin keltaisissa sävyissä rääkyvin äänin käy sekin tuskalliseksi, kuten myös etenkin ensimmäistä episodia vaivannut taipumus syytää ääniraidalle aina "rankkaa" ja vauhdikasta rokkia kun joku juoksee hädissään.

Ilja Rautsi

The Manson Family (Manson – tosi tarina, 1997)

Ohjaaja:

• Jim Van Bebber

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jim Van Bebber

Aiemmin Saw'n yhteydessä kailotin uudesta amerikkalaisesta kauhuelokuvasta, ja sitähän The Manson Familykin oikeastaan edustaa. Happotrippimäisellä tavalla dokumentaarinen, vapaasti rönsyillen mutta silti selkeän lineaarisesti etenevä ajan ja ihmisryhmän kuvaus edustaa takuuvarmasti omintakeisinta elokuvantekoa USA:sta tällä hetkellä.

1969. Vapaan rakkauden ja seksuaalisen vallankumouksen, rauhanaatteen ja kukkaisväen kukoistuksen aikakausi. Yhden seuraajia ympärilleen keräävän hippisukupolven edustajan nimi on Charles Manson (rooliin hämmentävän sopiva Marcelo Games). Hän on juuri vapautunut vankilasta ja haluaa toteuttaa itseään sekä vapauttaa ihmiset yhteiskunnan heidän niskoilleen pakottamista kahleista.

1996. Manson ja hänen seuraajansa kärsivät tuomioitaan. Kahden vanhan tv‑toimittajan työstäessä juttua Mansonin tapauksesta saapuu studiolle nimettömässä kirjekuoressa videonauha, joka sisältää lahkolaisten suoria haastatteluja kameralle. Samaan aikaan jossain päin kaupunkia synkässä kellarihuoneistossa joukko vaarallisen näköisiä sosiopaatteja valmistautuu asteittain jotakin varten.

Charlie Manson on epäilemättä kaikille tuttu nimi, jos ei muusta niin Roman Polanskin tyttöystävän Sharon Taten murhasta. Käsittämättömiä raakuuksia inspiroineen kulttijohtajan ja hänen laumansa vaiheiden taltioiminen fiktion keinoin ei ole kaikkein kadehdittavin tehtävä. Ohjaaja-käsikirjoittaja Jim Van Bebber heittäytyy kuitenkin kerronnassaan täysillä mukaan tarinaansa, hahmojen maailmankuvan ehdoilla, miellyttämisentarpeesta piittaamatta ja anteeksipyytelemättä. Näyttelijöiden varsin uskottavasti esittämät hahmot puhuvat puolestaan, ja silmien edessä vilisten sujuvasti virtaavat visiot seksistä, huumeista ja mielipuolisuudesta hoitavat loput.

Itse Charlie Manson on jatkuvan painostava läsnäolo jokaisen kohtauksen yllä, mutta huomio keskittyy hänen seuraajiinsa ja heidän sinne tänne huumeiden ja Mansonin ailahtelevan mutta päättäväisen ja pelottavan karismaattisen mielen juolahdusten mukaan harhaileviin periaatteisiinsa. Vuoden 1996 osuudet eivät sitten olekaan yhtä onnistuneita ja tuntuvat olevan olemassa ainoastaan korostaakseen jatkuvasti jo valmiiksi ilmeistä pointtia Mansonin tekojen kauaskantoisuudesta. Linkittäjänä toimiva toimittajamiesten katkonainen ja toiminnan katkaiseva keskustelu on myös hieman epäluonteva keino eivätkä jaksot oikeastaan sovellu muuhun materiaaliin.

90‑luvun alusta tekeillä ollut projekti oli jo vaarassa jäädä kokonaan näkemättä rahoituksen loppuessa kesken. Blue Underground ‑yhtiö tuli kuitenkin onneksi hätiin ja rahoitti jälkituotannon. The Manson Family edustaa raadollisen psykedeelistä kerrontaa, ja sen katsominen tekee paikoitellen varsin pahaa. Perustuu tositapahtumiin ‑kliseet sikseen, mutta tässä kyllä tavoitetaan aitouden tuntu paikoitellen kylmäävän hyvin. Murhien kuvauksessa ei ole säästelty yksityiskohtia ja kymmenet ja taas kymmenet veitseniskut uppoavat avuttomien sekä kituvien kehojen lisäksi suoraan katsojan tajuntaan.

Ilja Rautsi

Fist of Fear, Touch of Death (Bruce Leen Kuoleman nyrkki, 1980)

Ohjaaja:

• Matthew Mallinson

elokuva arvostelu

Ohjaus: Matthew Mallinson

Historian siivet havisevat! No, ainakin eräänlaisen historian, jollaista harva pystyisi kuvittelemaan näkevänsä ja vielä harvempi ylipäänsä kuvittelevan olemassaoloon.

Elokuva alkaa New Yorkin Madison Square Gardenin ulkopuolella, jossa Adolph Caesar (ei nimi miestä pahenna...), joka vakuuttaa kyseessä olevan suoran televisiolähetyksen, haastattelee karatemestari Aaron Banksia Bruce Leen kuolemasta. Aaron paljastaa että Lee murhattiin! Kuoleman kosketuksella!

Fist of Fear, Touch of Death on olevinaan dokumentti, jossa kuvataan Bruce Leen seuraajan ratkaisemiseksi järjestettyjä karatekisoja. Tai ainakin teoriassa kuvataan, sillä heti aluksi Caesar ilmoittaa että paikalle on saapunut "kansainvälinen elokuvatähti" Fred Williamson, tuo miehekkään retein blaxploitaatiotähti kautta aikojen. Koska suorastakin lähetyksestä löytyy hetki aikaa, Fred kaappaa elokuvan omille raiteilleen (musiikkikin lähtee hieman, no, mustemmille raiteille) ja saamme kokea uroon jännittävät seikkailut hänen matkallaan areenalle. Seikkailut koostuvat lähinnä hotellihuoneessa lisää seksiä vonkaavasta bimbosta (Fred suostuu armollisesti) ja taksin nenän edestä viemistä yrittävästä nörtistä.

Williamsonia haastatellaan hetki, mutta sitten saamme jälleen lisää karatemestareiden mielipiteitä Bruce Leesta, ja välillä edesmennyt tähti itsekin lausuu pari sanaa mielen ja kehon välisestä tasapainosta sekä tappavasta kämmenkosketuksesta. Suu liikkuu täysin eri tahtiin kuin sieltä tulevat sanat, mutta mitäs pienistä.

Kenties mielettömin kokonaisuus seuraa pitkähkössä jaksossa, jossa kerrataan Leen elämäntarina. Tässä tapauksessa se tarkoittaa pätkiä vanhasta kiinalaisesta perhedraamasta, jossa Lee esiintyi – tietysti täysin uusiksi dubattuna. Draama alkaa kun Bruce on 18‑vuotias intohimoinen nuori karateka, jonka isoveli palaa vuosien jälkeen kotiin. Leen kaikki repliikit on korvattu jatkuvalla horinalla, joka vääntää jokaisen keskustelun karateen. Välillä muistelossa ruvetaan muistelemaan Leen iso‑iso-isän urheita seikkailuja maan parhaana samuraisoturina. Eli lisää pätkiä vanhaa materiaalia, tällä kertaa vauhdikasta wuxia-kamppailua. Muistelo kulkee kutakuinkin niin, että joku sanoo jotain, Lee vastaa jotain karatesta, joku sanoo hänelle että se tuhosi iso‑iso-isäsi, hypätään samuraiseikkailuihin, hypätään takaisin, Lee puhuu karatesta... leikkaukset, repliikit ja ajoitus ovat käsittämättömiä ja kokonaisuus puhdasta hölynpölyä. Oudoimmilleen homma yltyy kun Leen isä kääntää yhtäkkiä keskustelun illalliseensa ja siihen, miksei hän voisi saada pihviä.

Sanoinko mielettömin kokonaisuus? Oikeastaan vähintään 50 prosenttia tämän kiehtovan "dokumentin" kohtauksista kilpailee koko elokuvan pimeimmän hetken tittelistä. Seuraavaksi kun tarinoidaan Leen filmiurasta (dramatisoidun koe‑esiintymisen kera tietysti) ja jatkuvan innostunut Caesar kertoo läpimurron koittaneen kun Lee sai Katon roolin The Green Hornet ‑televisiosarjassa. Seuraa jälleen kvanttihyppy logiikan tuonpuoleiselle tasolle ja saamme nähdä kohtauksen, jossa taistelulajiekspertti Bill Louie estää huligaanijoukkoa raiskaamasta kahta hytkyvätissistä hölkkääjää kirkkaassa päivänvalossa keskellä New Yorkin puistoa. Bill on luonnollisesti Kato-asussa, maskeineen kaikkineen. Viikset ja takatukka, onko mikään kauniimpaa? Kohtauksen tunnelmaa on vaikea välittää, mutta vakuutan sen olevan erittäin... shokeeraava. Lopuksi Caesar ilmoittaa, että tämä demonstroi jälleen yhden osan Leen monipuolisuutta!

Aaron Banks palaa jälleen kuvaan, hourailemaan lisää kuoleman kosketuksesta. Seuraa myös lisää feikattua Lee‑haastattelua, tällä kertaa Banksin kanssa. Banks vakuuttelee Leelle, että juuri tämä on tehnyt suurimman vaikutuksen karateen maailmassa. Lee puolestaan kieltelee tätä ja hivelee Banksin egoa samalla tavalla. No, ainakin Leen dubbaaja. Lopulta sitten ratkaistaan kuka onkaan Bruce Leen seuraaja (mitä ikinä se mahtaa tarkoittaakaan), kahden aiemmin näkemättömän miehen potkunyrkkeilyottelulla. Niinpä. Caesar vielä vakuuttaa loppusanoissaan, että voittaja ei kuitenkaan ole Leen seuraaja.

Mikä siis oli kaiken tarkoitus? What's it all about, Brucie? Kovin hankala sanoa. Käsikirjoitus on Ron Harveyn ainoa ja ohjaus Matthew Mallinsonin ainoa. "Dokumentti" on selkeästi puhdasta rahastusta Leen maineella ja hänen kuolemaansa ympäröivällä mystiikalla, mutta tehty niin, että täytyy olla täysin päästään vialla ottaakseen sen vakavissaan millään tasolla. Hölmöily on kuitenkin tietyllä tasolla erittäin tiukasti hallittua sekoilua, mikä johtaa epäilemään jonkun kyynisen absurdistineron tuotantotiimissä tienneen tarkalleen mitä teki ja kuinka tyhmiä ihmiset ovat. Tai ehkä maailma oli viattomampi vuonna 1980. Ehkä Bruce Lee ansaitsi juuri tällaisen tribuutin. Toisaalta, ehkä ei.