Jari Mustonen

I Spit on Your Grave (Koston enkeli, 1978)

Ohjaaja:

• Meir Zarchi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Meir Zarchi

Meir Zarchin pienellä budjetilla tehty I Spit on Your Grave oli alusta alkaen ristiriitojen sävyttämä elokuva. Ei riittänyt, että aihe oli poikkeuksellisen kontroversaali, lisäksi elokuva valmistui juuri ennen videomarkkinoiden kukoistusta ja nousi nopeasti sensuurikeskustelun keskiöön.

Juoni on brutaalin yksinkertainen: Nuori ja seksikäs Jennifer Hill (Camille Keaton) matkustaa idylliselle maaseudulle kirjoittamaan kirjaansa, mutta unelmien loman sijaan hänet raiskataan kolmesti samojen miesten toimesta. Lopulta yksi miehistä lähetetään iskemään veitsi Jenniferin sydämeen... Kuten elokuvan promomateriaali kuitenkin vihjaa, ei tarina lopu tähän: Jenniferin on aika kerätä rippeensä kasaan ja kostaa.

Omalla kieroutuneella tavallaan I Spit on Your Grave on puhdas esimerkki eksploitaatiokuvien sielusta. Riisuuhan se esikuvansa, Wes Cravenin The Last House on the Leftin (1972), Sam Peckinpahin Olkikoirat (Straw Dogs, 1971) ja Michael Winnerin Väkivallan vihollisen (Death Wish, 1974), paljaaksi motiiveista ja keskittyy pelkästään graafisiin väkisinmakaamisiin ja veritekoihin. Sosiaalisen väkivallan kauheus tiivistetään sen oleellisimpaan sisältöön ja myydään katsojille "viihteenä".

Teknisesti I Spit on Your Grave ei yllä esikuviensa tasolle, mikä johtuu pääosin elokuvan mitättömästä budjetista ja toisaalta varsin kokemattomasta kuvausryhmästä. Leikkaus, kuvaus, äänitys, ohjaus ja näyttelijäsuoritukset ovat kaikki parhaimmillaankin vain tyydyttäviä. Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Erityismaininnan ansaitsee Camille Keaton, joka teki debyyttinsä Massimo Dallamanon hienossa giallossa Cosa avete fatto a Solange? (What Have They Done to Solange?, 1972).

Jos välttämättä haluaa niin mieltää, tarjoaa elokuva ohuen sanoman. Zarchi itse kertoo (mm. Elite Entertainmentin Millenium Edition dvd:n kommenttiraidalla) joutuneensa todistamaan raiskauksen seuraamuksia hyvin läheltä, aina yhteiskunnallisten laitosten välinpitämättömyyttä myöten, ja päätti siksi tehdä aiheesta elokuvan. Näiden ajatusten valossa I Spit on Your Graven voi nähdä uudessa valossa; Zarchin feministisenä kertomuksena, jossa myös naiselle annetaan puheenvuoro – eli oikeus kostaa.

Tosin tällöin herää kysymys, kuka haluaa katsoa tällaisia kertomuksia tässä muodossa – tuskin kukaan nainen. Jokainen raiskaus näytetään viimeistä pisaraa myöten, mikä karuudessaan herättää inhotusta, mutta toisaalta myös Jenniferin kostotoimenpiteet on toteutettu mieskatsojien ehdoilla. Niissäkään ei kursailla alastomuudella. Jennifer on yhä esine, joskin käyttää nyt ruumistaan eri tarkoitukseen.

Muutama nerokaskin ratkaisu toki löytyy syventämään naisnäkökulmaa. Yksi näistä on pilkan teko, joka kohdistuu Jenniferin kirjoituksiin. Tällä tunteikkaalla idealla Zarchi visualisoi Jenniferin sielun sisäisen kärsimyksen ja riisuu Jenniferin sen hetkiset unelmat.

Mikä sitten oli elokuvan pointti? Jotkut ovat nimittäneet I Spit on Your Gravea puhtaaksi seksploitaatioksi, mutta siitä tuskin on kyse. Toisille elokuva on ollut jonkinlainen yhteiskuntakritiikin siemen ja joillekin kertomus oikeudenmukaisuudesta. Joka tapauksessa aiheeltaan elokuva ei ole uusi, koska Lamont Johnsonin ohjaama ja Margaux Hemingwayn sekä Chris Sarandonin tähdittämä Lipstick (1976) liikkuu täsmälleen samoilla vesillä ja on lähes yhtä graafinen.

I Spit on Your Graven suurin savutus lieni nousu 80‑luvun alkupuolella vuokravideoiden kärkisijoille Briteissä, monien suurten tuotantoyhtiöiden videojulkaisujen yläpuolelle. Aihe kiinnosti – ja pelotti. Elokuvaa pidetäänkin yhtenä syynä vuokravideoihin levinneeseen elokuvasensuuriin, josta tuli nopeasti 80‑luvun ilmiö lähes joka puolella maailmaa. Merkityksetön I Spit on Your Grave ei siis missään mielessä ole. Syystäkin se on saanut ylleen hurjan kulttimaineen, joka ei ota laantuakseen.