Ilja Rautsi

Il paese del sesso selvaggio (Mies syvästä joesta, 1972)

Ohjaaja:

• Umberto Lenzi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Umberto Lenzi

Alussa ilmoitetaan kyseessä olevan autenttinen kuvaus Thaimaan ja Burman rajamaastosta vielä löytyvien alkukantaisten heimojen elämästä. Ahaa, kyseessä ei siis ole elokuva vaan antropologinen tutkielma. Tämä kannattaa pitää mielessä.

Ennen italoelokuvan varsinaista viidakkokannibaalibuumia valmistunut Man from Deep River näyttää kuinka leppoisaa hippimeininkiä elo viidakossa oikein voi olla. Alussa Ivan Rassimovin (mm. veitsivainoaja All the Colors of the Darkissa) rennosti esittämä valokuvaaja katsoo blondin tyttöystävänsä kanssa thaiboxingia. Blondi ilmoittaa sen olevan tyhmää ja kävelee pois, palaamatta koskaan elokuvaan. Blondille irstaasti virnuillut Bangkokin Charles Bronson tulee myöhemmin baarissa heiluttelemaan veistä Rassimoville ja saa maksaa siitä hengellään. Valokuvaajamme ottaa hatkat viidakkoon, kohti jo esiteltyä Thaimaan ja Burman rajaa...

Antropologiset tutkimukset käynnistyvät jo ennen alkuasukkaiden kuvaan tuloa. Paikallinen väestö näyttäytyy hyväntuulisesti virnuilevina sekä äärimmäisen avuliaina simppeleinä höntteinä – tällaista on ulkomailla vinosilmien parissa. Jonkin aikaa veneiltyään Rassimov joutuu alkuasukkaiden vangiksi sammakkomiesasussaan. Miehen riippuessa näin räpylät jalassa puusta verkossa, ihastuu paikallinen maskaralla varustettu neito häneen (fetissinsä kullakin). Rassimovin henki säästetään ja hän joutuu mm. pyydystämään kilpikonnia pakon alaisena.

Näillä main filmistä uupui yksi kela, joka esitettiin kuitenkin huomaavaisesti videoprojektiona – mitä nyt tykki suostui esittämään köykäisen vhs‑kuvan ainoastaan mustavalkoisena. Tämä itse asiassa lisäsi autenttisuutta arkistomateriaalimaisuudellaan, eikä esimerkiksi kohtaus jossa villit vuorotellen naivat samaa tyttöä tuntunut lainkaan eksploitatiiviselta. Tuollaista se vaan on viidakossa.

Ennen pitkää Rassimov hyväksytään heimoon (luonnollisesti kidutuksen kautta) ja hippimeno voi alkaa. Kiehtovista rituaaleista voisi mainita naimisiinmenoa edeltävä testin, jossa neljä miestä puristelee sokoksi joutuneen naisen tissiä ja tämän tulee tietää, kuka heistä on tuleva aviomies. Suosittelisin ehdottomasti menetelmän käyttöön ottoa myös Suomessa, jos nyt ei ehkä kirkkohäissä niin vähintään kuitenkin siviilivihkimisessä. Myös hedelmöityshoidot voisivat saada uutta pontta alleen elämysmatkoina, mikäli siirryttäisiin metodiin jossa naruista kudottu nukke asetetaan alastoman naisen vatsalle, leikataan sitten elävä käärme kahtia ja vuodatetaan vähän verta päälle.

Eikä sille mitään voi: kun katsoo hidastetusti viidakossa tukka tissien päällä hulmuten säntäileviä hihittäviä tyttöjä, tulee pakosti mieleen että on tehnyt vääriä valintoja elämässään. Aiemmin mainitsemani hippihenki syntyy juuri tästä koko elokuvassa vallitsevasta hyvän meiningin fiiliksestä. Jossain toisessa teoksessa eläinten graafinen tappo ja kannibalismi (pitäähän primitiivivilleillä olla rumempia ja julmempia vihollisia...) saattaisivat ahdistaa, mutta Man from Deep Riverissä kaikilla on niin ison osan ajasta aivan mahdottoman hauskaa ja letkeää, ettei siitä osaa edes lievästi pahastua.

Apua tarjoaa myös Lenzin yllättävän dynaaminen ohjaus ja eloisa kuvakerronta. 2.35:1 ‑suhde on osattu käyttää hyödyksi ja kun hienoissa kuvissa vielä tapahtuu käytännössä koko ajan jotain mielenkiintoista, ei voi pahemmin valittaa, etenkin kun taustalla raikaavat rennon svengaavat luritukset. Usein naureskeleva Rassimovkin on kuin Tarzanin hintelä mutta jäntevä pikkuveli.

Jos pitäisi valita suosikkikohtaus, niin itse päädyn hetkeen, jossa Rassimov selittää mielitietylleen sivistyneestä maailmasta ja mainitsee autot. Mitä ne ovat? "Eräänlaisia laatikoita jotka tuottavat ääntä." Hmm, mitäs sanoo Wikipedia? "Auto on pyörillä liikkuva useimmiten henkilöiden kuljetukseen tarkoitettu itsenäisesti liikkuva laite." Ei, tiukan paikan tullen turvautuisin ehdottomasti Rassimovin tulkintaan.

Ilja Rautsi

The Abandoned (2006)

Ohjaaja:

• Nacho Cerdá

elokuva arvostelu

Ohjaus: Nacho Cerdá

Espanjalainen, eteläafrikkalainen ja kanadalainen kävelevät baariin. Espanjalainen sanoo, että olisi kiva tehdä yhdessä elokuva, kun kaikki ollaan kerran alalla jo valmiiksi. Eteläafrikkalainen vastaa että mikäs siinä, kuulostaa hyvältä, onko kellään ideoita? Kanadalainen tokaisee että joo, ahdistavia ideoita jotka vievät teidät sssyvällle alitajuntanne ssssyövereihhiiiin...

Pyydän anteeksi mikäli punchline ei avaudu, et siinä tapauksessa ilmiselvästi ollut Espoo Cinéssä kuuntelemassa kanadalaisen Karim Hussainin introa "elokuvaansa" Subconscious Cruelty (2000), jossa naidaan multaa ja survotaan terästankoa Jeesuksen perseeseen. Ehkä jopa filosofisempi elokuva kuin The Matrix (1999), siis.

No, Hussain on täällä taas (järkyttävän naurettavan tarkovskeilun The Ascension jälkeen). Onneksi vain yhtenä käsikirjoittajakolmikosta, joista muita ovat eteläafrikkalainen Richard Stanley sekä espanjalainen Nacho Cerdá, The Abandonedin ohjaaja. Lyhäreillään kohua herättäneen Cerdán esikoispitkää on odoteltu mielenkiinnolla, jonka eteen muodostuu nyt The Abandoned ‑niminen muuri. Ja ikävä kyllä sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa, täytyy mennä läpi.

Elokuvaa on kehuttu monessa lähteessä ja odotukset olivat varsin positiiviset jopa sen jälkeen kun näin Hussainin nimen alkuteksteissä. Ensimmäiset puoli tuntia kerronta pysyykin kasassa ja pitää jopa hyvin otteessaan.

Marie (Anastasia Hille) jättää teini-ikäisen tyttärensä Amerikkaan ja palaa Venäjälle selvittämään syntyperäänsä. Keskeltä ei‑mitään löytyy joen ympäröimä ränsistynyt talo, jonka Marie on perinyt. Tomulla täytetty lukaali on rapistunut vuosikaudet ja sen narisevat ovet paljastavat sisältään hajoavien huonekalujen sekä kaikkialta vuotavan veden ohella jotain yliluonnollista ja karmivaa. Jopa Hellboyssa vimmaisesti koheltaneen Karel Rodenin lisäksikin.

Tähän asti kaikki hyvin. Eristetty paikka toimii ja tilanne on kutkuttava. Mysteeri jopa kiinnostaa. Venäjä-eksotiikasta kerätään parit irtopisteet. Sitten ei valitettavasti ole keksitty enää mitään uutta. Elokuva etenee tismalleen, kuten kliseekäsikirjassa sanottiin ja yhä kovemmalle väännetyt äänishokit turruttavat miettimään seuraavan päivän kauppalistaa. Jutussa on yksi idea ja se tehdään selväksi reilusti ennen puolta väliä. Silti tympeä touhu vain jatkuu ja loppu on tasan tarkkaan mitä voi odottaa.

Tämäntyyppisissä elokuvissa nurkkaan ahdetuille päähenkilöille pitäisi paljastua jotain uusia piirteitä itsestään (vrt. vaikka The Descent, jossa ystäviksi toisiaan luullut naisryhmä muuttuu itse pahimmaksi vihollisekseen), mutta Cerdá & Co. pitäytyvät yksioikoisessa patsastelussa kautta linjan. Kasassa olisi juuri ja juuri ainekset kohtuulliseen puolituntiseen lyhytelokuvaan. Jos siis kävi mielessä, miksi haukun niin ison osan arvostelusta yhtä käsikirjoittajaa, johtuu se vain siitä, ettei elokuvasta itsestään ole paljon mitään sanottavaa sen ohella että se on teknisesti pätevä.

Paitsi se, että nyt tiedän aaveiden kykenevän hallitsemaan villisikoja. Ehkä maailman vaikuttavin supervoima, olen jo alkanut kiihkeästi suunnitella kuoleman jälkeistä elämääni (ellei joku ennätä rakentaa saman homman suorittavaa kypärää). Ilja, Villisikojen Kuningas. Ja väittävät ettei ole enää mitään odottamisen arvoista.

Ilja Rautsi

The Man Without a Body (1957)

Ohjaaja:

• Charles Saunders
• W. Lee Wilder

elokuva arvostelu

Ohjaus: Charles Saunders, W. Lee Wilder

50‑luvun amerikkalaisesta scifikauhusta voi yleensä ilman sen suurempaa vaivaa kaivaa esiin mielin määrin kommunismi-subtekstiä. Ed Woodin kulta-aikoihin valmistuneesta The Man Without a Bodysta tällaista on perin vaikea löytää – kuten tosin paljon muutakaan hillittömän streittinä esitetyn surrealismin lisäksi.

Öljymagnaatti Carl Brussard (George Couloris) on kuolemassa aivokasvaimeen ja lentää Lontooseen tapaamaan aivospesialisti Philip Merrittiä (Robert Hutton). Joko Merritt ei ole aivan tavallisimmasta päästä lekureita tai sitten Briteissä lääketiede oli saapunut merkilliseen pisteeseen 50‑luvulla, sillä tohtorin laboratoriosta löytyy mm. jättimäinen irtosilmä kehyksessä pyörimässä, sekä elävä apinan pää.

Merrittillä olisi myös tarjota ratkaisu Brussardin dilemmaan, mutta se vaatisi tuoreita ihmisaivoja sekä irtokehoa. Tässä vaiheessa tipahdin ensimmäisen kerran niin kärryiltä kuin teatterin penkiltä, sillä Merrittin mukaan toisille aivoille voi luoda uuden identiteetin, tässä tapauksessa Brussardin. Pohatta tekee sen mitä kuka tahansa kuolemaisillaan oleva ja lähtee visiitille Madame Tussaudin vahakabinettiin, jossa yhtä vahanukkea näyttelee naisen hengittävä rinta. Nostradamukseen päästessä Brussard saa idean, värvää baarista vanhan juoppopuoskarin, lentää Ranskaan ja varastaa profeetan pään tämän haudasta.

Ei ole täysin selvää, miten nelisen vuosisataa mädäntyneen pään aivot ovat yhä tallella, mutta elämä on ihmeellistä. Sitten pää elvytetään ja kovasti Fu‑Manchulta näyttävä Nostradamus alkaa juonia omiaan antamalla Brussardille tahallaan vääriä pörssivinkkejä. Brussard yrittää samalla epätoivoisesti vakuuttaa Nostradamuksen aivoja siitä, että ne ovat itse asiassa Carl Brussardin – kertomalla irtopäälle kengänkiillotukseen ja öljyyn liittyvää elämäntarinaansa aina välillä huutaen "Sinä olet Carl Brussard!" Suuri ennustaja kuitenkin vastaa yllättäen joka kerta olevansa Nostradamus.

Mukana on myös kiehtovia sivujuonia liittyen Merrittin assistentin himoon tätä kohtaan sekä Brussardin ranskatar-suojatin ja toisen lääkärin ihastumiseen. Kliimaksissa toiseen kehoon liitetty Nostradamuksen pää vaeltelee Lontoon sumussa iso neliömäinen kipsi ympärillään.

Kaiken muun ohella naurua herättää tohtori Merrittin uskomattoman ammattimainen, kliinisen rauhallinen ja hyväksyvä suhtautuminen kaikkeen ympärillään. Christian Nybyn ja Howard Hawksin The Thing From Another Worldissa (1951) tiedemiehet nähtiin outoja muukalaisia yliymmärtävinä, kansalliselle turvallisuudelle vaarallisina nysvöinä, mutta esim. Them! (1954) ja tämä tapaus näyttävät nämä logiikan lääketieteelliset edustajat yli‑ihmisinä, joilla on vastaus aivan kaikkeen. Usko teknologiaan lensi korkealla, joten sitäkin hämmentävämpää että elokuvassa asetetaan niin mahdottoman paljon painoarvoa Nostradamuksen horinoille.

Hieman yllättäen The Man Without a Body ei ole joka osa‑alueeltaan kokonaisvaltainen kalkkuna, sillä kerronta on läpi elokuvan erittäin sujuvaa ja jopa loogista. Ainakin ottaen huomioon tapahtumien laadun. Ohjaajina toimivat Charles Saunders sekä W. Lee Wilder, Billy Wilderin isoveli. Ei elokuva ehkä ihan Sunset Boulevardille vedä vertoja, mutta kyllä W. Leen veressä jotain outoja lahjoja ilmiselvästi virtaa. Käsikirjoittaja William Grote ei sen sijaan ole tehnyt mitään muuta, mikä on sääli ottaen huomioon sanavirran paikoin uskomattomat käänteet.

Ilja Rautsi

The Fountain (2006)

Ohjaaja:

• Darren Aronofsky

elokuva arvostelu

Ohjaus: Darren Aronofsky

Nerokkaalla Piillä (1998) ja tehokkaalla Unelmien sielunmessulla (2000) vakuuttaneen Darren Aronofskyn uutta elokuvaa saatiin odottaa kuusi vuotta. Kaikenlaisiin projekteihin nimensä liittänyt Aronofsky päätyi lopulta omaan scifistiseen käsikirjoitukseensa The Fountain, johon irtosi 60 miljoonaa dollaria budjettia sekä isot nimet Brad Pitt ja Cate Blanchett. Epävarmuutta tekstistä tuntenut Pitt kuitenkin vetäytyi diilistä viime hetkellä ja projekti tyssähti juuri ennen kuvausten alkua, koska studio ei ollut valmis riskeeraamaan taideleffan mainetta nauttinutta tapausta ilman varmaa tähteä. Aronofsky karsi juttunsa melkein puolet halvemmaksi ja haki uudet näyttelijät.

Lopputulos floppasi pahasti Amerikassa eikä saa Suomessa Night Visionsin ohella muita teatteriesityksiä. Vaikkei The Fountainia täytenä menestyksenä voikaan pitää, on tämä silti sääli, sillä näin visuaalisesti upeaa ja ajatuksellisesti omintakeista kamaa näkee harvoin.

The Fountain sisältää kaksi tarinallista ja kolme ajallista tasoa: ollaan 1500‑luvun Espanjassa, 2000‑luvun Amerikassa sekä 2500‑luvun kosmoksessa. Ensimmäisessä inkvisition vainoa vastaan kamppaileva kuningatar antaa konkistadorille tehtäväksi etsiä Raamatussa mainostettu Elämän puu. Nykypäivässä lääketutkija yrittää epätoivoisesti löytää parannuskeinoa vaimoaan kalvavaan syöpään. Kolmannessa osuudessa kahdesta aiemmasta muisteleva mies matkaa läpinäkyvässä kuplassa Elämän puun kanssa halki avaruuden, kohti kuolevaa tähtisumua ja uudelleensyntymää. Pääosia esittävät jokaisessa osuudessa Hugh Jackman sekä Rachel Weisz.

Tarinatasoista ei kannata lukea pitemmälle mikäli haluaa välttää spoilereita.

Aronofsky on ottanut pinnallisesti kunnianhimoiseen kertomukseensa lähtökohdaksi metafiktion. Melko varhain nimittäin käy ilmi, että nykypäivän osuus on todennäköisesti ainoa "todellinen" osuus elokuvaa. Weiszin hahmo kirjoittaa kirjaa jolla on sama nimi kuin elokuvalla, ja aikahyppelyt muuttuvat vertauskuviksi miehen pakkomielteiselle yritykselle pelastaa rakastettunsa henki. Samalla koko elokuva muuttuu hyvin suoraviivaiseksi, runollisuuteen pyrkiväksi rakkaustarinaksi, jossa miehen on opittava päästämään irti ja hyväksymään kuolema – ja mikä vielä vaikeampaa, elämä.

Ajatustasolla tällainen kikkailu kuulostaa sekä kiinnostavalta että mielekkäältä, mutta valitettavasti tarinan ydin, eli se elämää suurempi rakkaustarina, ei onnistu nousemaan kuluneiden kliseiden ja funktionaalisten hahmojen yläpuolelle. Yksikään elokuvan henkilö ei tunnu oikealta ihmiseltä. Niin hyvin kuin vaikka Jackman näytteleekin, saa hän toimia käytännössä pelkkänä surukapselina, joka törmäilee ympäri ajallisia metatasoja lähes aina kyyneleet silmissään. Weiszilla on sama epäkiitollinen tehtävä kuin Fernando Meirellesin vuoden 2005 Uskollisessa puutarhurissa (jossa hän sentään sai olla ihminen), eli ainoastaan ruokkia päähenkilön pakkomiellettä ja herättää hänessä elonkipinä ulkokuoren alta.

Paljon castanedamaista new age ‑filosofointia elämän jatkuvuudesta eri muodoissa ja kieltämättä aivan helvetin komeaa silmäkarkkia tarjoileva The Fountain onnistuu kasaamaan sisällöllisesti vähäpätöisen keskusideansa päälle niin ison läjän muodollista rakenneleikkiä, ettei siitä vain ole kantamaan tätä koko tahattoman koomisiakin piirteitä pompöösiudessaan saavuttavaa taakkaa. Eri tasojen välille on luotu sinällään oivaltavia visuaalisia yhtymäkohtia, eräänlaisia kaikuja, jotka nekin alkavat loppupuolelle päästessä rasittaa. Finaalissa toivoisi Aronofskyn jättävän edes jotain kysymyksiä ilmaan, mutta sen sijaan hän takoo sanomansa päin pläsiä tolkuttoman intensiivisesti.

Silti, Jackman kantaa läsnäolollaan elokuvaa ja Aronofsky on kiistattoman lahjakas kuvan ja äänen yhdistämisessä. Erityisen mieleenpainuvaa kaiken visuaalisen ilotulituksen keskellä on simppeli kohtaus, jossa turhautunut Jackman kävelee New Yorkin katuja itseensä käpertyneenä, kuullen ainoastaan omat askeleensa kunnes meinaa jäädä auton alle, jolloin kaupungin kakofonia pärähtää täyteen eloon. Myös Clint Mansellin musiikki on jälleen kerran hienoa kuunneltavaa, tuoden kuviin kuin huomaamatta lisää painoarvoa.

Kaiken kaikkiaan The Fountain on ehdottomasti näkemisen arvoinen kokemus, jonka lukuisten kerrosten alta ei vain löydy mitään sen kummempaa – vaikka mahtipontisesta tykityksestä päätellen ainakin Aronofsky näin tuntuu ajattelevan. Psykedeelinen lopputulos on kuin Blueberry In Space, vaikka Jan Kounenin kaksijakoista hybridiä paremmin onnistuukin. Kaiken syövä pakkomielle on muodostunut ohjaajan pääteemaksi tähänastisen elokuvakolmikon perusteella, samoin kuin tiukan formalistinen toteutustapa, joka kuitenkin syö pois juuri ne tunteet joihin Aronofsky haluaisi täräyttää. Jään joka tapauksessa kiinnostuneena odottamaan, mitä seuraavaksi tulee.

Ilja Rautsi

The Iron Dragon Strikes Back (1979)

Ohjaaja:

• Kuei Chih-hung

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kuei Chih-hung

Aiemmilla festivaaleilla esitetty Exit the Dragon, Enter the Tiger (1976) saattoi olla härskimmästä päästä Bruce Leen kuoleman jälkeen noussutta leexploitaatiota, mutta Iron Dragon Strikes Back menee kyllä pitemmälle yleisen mielipuolisuuden vaativalla saralla. Tällä kertaa Bruce Litä ei edes yritetä epätoivoisesti liittää kuolleeseen mestariin, vaan tehdään ihan puhdasta taistelulajisähellystä.

Brucen esittely paljastaa hänet ylivertaisena taistelijana satunnaiselta hyökkäykseltä näyttävän vauhdikkaan tappelun osoittautuessa pelkäksi treeniksi kaverin kanssa. Li näyttää mm. että veistä toisen kädessä voi torjua siirtelemällä jalkaa ilmassa sen vierellä. Hitaasti. Sitten Bruce haukkuu ystävänsä rumaksi ja kömpelöksi ja kiusoittelee tätä nöyryyttävästi heilutellen seteliä raukan ympärillä. Seuraavaksi mennään leppoisalle sukellusreissulle kavereiden kesken ja veden alta löytyvä kulta-aarre käynnistää tapahtumaketjun, joka saattaa muistuttaa tietyiltä piirteiltään jotain juoneksi kutsuttua.

Kulta "kuuluu" tietysti rikollisille, jotka lähtevät vainoamaan kaveruksia. Puolet elokuvasta nujakoidaan uudestaan ja uudestaan saman katujengin kanssa, toinen puoli on... no, aivan umpihullu. Katujengissä kiehtoo nilkkien erilaiset kidutusmieltymykset. Yhtä uhria piestään hullun lailla ja hirtetään sitten kattolamppuun, toinen hakataan ensin puolikuolleeksi ja kiskotaan sitten auton perässä – tietysti vasta sen jälkeen kun herran perseeseen on suihkutettu aimo annos paineilmaa. Pahin kaikista on kuitenkin oletettavasti Espanjan inkvisition pahamaineisin piinapenkki (vaikkei tästä The Fountainista todistusaineistoa löydykään): viinirypäleiden ja banaanien hierominen vasten päätä.

Katujengistä selvittyään Bruce ja elossa olevat ystävät saavat peräänsä business-luokan pahisten lähettämän salaperäisen palkkatappajan, joka alkaa listiä sankareita mitä odottamattomin tavoin. Herran identiteetin paljastuminen finaalissa tuo totaalisen yhdentekevyyden uskomattomassa paisuttelussaan mieleen giallojen murhamysteerien puun takaa ‑ratkaisut. Varsinainen kliimaksi on omiaan potkaisemaan leuan lattian läpi; sanotaan nyt että en olisi ikinä odottanut näkeväni sitä, mitä silmäni saivat todistaa. Ja sitten elokuva pistää vielä yhden paremmaksi.

Iron Dragon Strikes Back on esimerkkitapaus Hongkong-elokuvan mielettömästä elinvoimasta 70‑luvulla. Jatkuvasti intensiteetissä ja mielipuolisuudessa kiihtyvä mättöspektaakkeli ohittaa kaiken järkeen liittyvän ja potkii pallit suoraan aivokuoreen. Ma Jin‑Siangin kuvaus on jo nerokasta mielettömässä energisyydessään. Jatkuvasti liikkeessä oleva käsivarakamera paitsi käyttää taidokkaasti koko laajan kuva-alan hyödyksi, myös leikkii se kanssa focuksen ja zoomin muodossa, löytäen aina juuri sen jännittävimmän tavan (tässä tapauksessa kirjaimellisesti) syöksyä asian ytimeen. Erityisen ihailtavaa on luonteva tapahtumapaikan esittelyotosten käyttö, joista sitten poimitaan hahmot kuvaan. Sen lisäksi lukuisissa lokaatioissa (kujia, asuntoja, pilvenpiirtäjiä, kaatopaikkoja...) napataan aina aivan kaikki mahdollinen irtaimisto kättä pidemmäksi ja pistetään paikat paskaksi. Kertakaikkisen riemastuttavaa.

Lisäpisteitä tuovat vielä moninaiset absurdiudet niin repliikkien kuin tapahtumien tasolla. Oli kyse sitten yksinkertaisesti Playboyn lukemisesta, Hitchcockille närhen munat näyttävästä kylpyhuonemurhasta tai palavan pyyhkeen heittämisestä naisen naamalle, Iron Dragon näyttää sen juuri kuten pitää. Lopulta elokuva on myös varsin lohduton sinänsä lapsellisessa alamaailman kuvauksessaan.

Ilja Rautsi

Don't Go in the House (1979)

Ohjaaja:

• Joseph Ellison

elokuva arvostelu

Ohjaus: Joseph Ellison

Viime Halloweenina esitetty syväsukellus naisvihan likaviemäriin, William Lustigin umpimaaninen Maniac, ei ollut ainoa 1980 valmistunut matka saastan syövereihin. Suomessa aikoinaan kielletty ja brittien Video Nasty ‑listallakin mainetta kerännyt Don't Go in the House on Maniacin lailla heti nimellään asian selväksi tekevä törkypläjäys, joskin valmistumisajankohtaa jälkimmäiseen nähden hieman eri tavalla hyödyntävä.

Donald (viime vuosina The Sopranosissa esiintynyt Dan Grimaldi) on dominoivasta äidistään traumatisoitunut aikamiespoika, jonka onnettomuuteen päättyvä työpäivä saa vielä ikävämmän käänteen äidin maatessa kuolleena tuolissa pojan saapuessa kotiin. Donald järkyttyy, mutta alkaa sitten kuulla kikattavia ääniä päässään, jotka sanovat että nyt hän voi tehdä ihan mitä tykkää. Donnie laittaa siis musiikin tavallista lujemmalle ja keinuu tuolissa joka ei ole keinutuoli.

Sitten hän nikkaroi taloon kokonaan metallisen huoneen, ostaa toisen maailmasodan aikaisen palosuojapuvun sekä liekinheittimen ja ryhtyy grillaamaan satunnaisia naisia kuoliaaksi ripustettuaan heidän ensin alastomana katon koukkuun. Vain koska äiskää on liian myöhäistä listiä. Ylireaktio? Kenties, mutta muori sentään poltti Donaldin käsiä hellalla kun tämä oli lapsi.

Donaldin normanbatesmäisyytta korostaa paitsi tietysti tuolissa mätänevä äitikulta, myös kukkulalle rakennettu valtava talo, jota kuvataan aina vinosta alavinkkelistä. Sitcom-versiolta Dustin Hoffmanista näyttävä Grimaldi onnistuu kohtalaisen hyvin vaikeassa roolissa. Tällaisen oidipaalisen nössön esittäminen tuppaa olemaan siinä mielessä vaikeaa, ettei näyttelijällä saa juuri olla karismaa, mutta hänen on silti pidettävä yllä katsojan mielenkiinto. Grimaldi heittäytyykin täysillä virran vietäväksi, oli kyse sitten äidille karjumisesta, palaneiden ruumiiden hakkaamisesta tai surrealistisin painajaisuniin uppoamisesta.

Don't Go in the House on lohduton ja nihkeä kuvaus sairaasta mielestä, joka ei sen kummemmin ota kantaa kuin pyri motivoimaan tekoja muulla kuin äärimmäisen yksinkertaisella lapsuustraumalla. Donald vain menee ja tappaa, kokien välillä tunnontuskia. Ihmeen vaivatta hän kuitenkin saa ensin poimittua naiset kyytiinsä (yksikään yritys ei mene pieleen!) ja sitten suostuteltua kotiinsa. Ensimmäisessä murhassa kamera vielä hekumoi koukkuun ripustetun naisen alastonta kehoa, äänimaailman koostuessa tilanteen huomioon ottaen oudon mielihyvämäisestä voihkinasta. Sen jälkeen nähdään vain palaneita ruhoja.

Valmistusaika nostaa kimaltavan päänsä kohtuullisen odottamattomasti esiin disko-ilmiön muodossa. Donald yrittää normalisoitua menemällä työkaverinsa kanssa tuplatreffeille paikalliseen menomestaan. Ensin on kuitenkin käytävä vaateostoksilla häkellyttävän hölmössä jaksossa, jossa myyjä tarjoaa vaivaantuneelle Donaldille punaista flanellipaitaa puhuen uusimmasta muodista. Sitten tanssitaan, onhan boogie nightsin aika.

Don't Go in the House esittelee omalla suoraviivaisen yksioikoisella tavallaan kieroutuneen mielen toimintaa. Lopullinen silaus jää kuitenkin uupumaan monesta kajahtaneesta hetkestä huolimatta, mutta diskomeininki, muutenkin päällekäyvä ääniraita sekä koko elokuvaa kyllästävä nais‑ sekä etenkin äitiviha pitävät aivot vireänä. Vinksahtaneesta kuvallisesta ilmeestä vastaava Oliver Wood on sittemmin kuvannut mm. Scooby‑Doo 2:sen (2004), joten ainakin osa tekijöistä on siis jatkanut kadun pimeällä puolella.

Ilja Rautsi

OK Connery (Operaatio 'Pikkuveli', 1967)

Ohjaaja:

• Alberto De Martino

elokuva arvostelu

Ohjaus: Alberto De Martino

"Connery. Neil Connery." Bondsploitaation hämmentävimpiä tapauksia on agentin elokuvaseikkailujen alkuvuosina jostakin italialaisen ihmismielen salatuista lokeroista esiin ponnahtanut OK Connery, aka Operation Kid Brother. Pystyn jossain teoreettisessa määrin ehkä jopa ymmärtämään esimerkiksi tarpeen toistuvasti korvikemurhata kajahtanut äitimuori (öööh... hei vaan, äiti! Ei mitään hätää!), mutta en kykene takomaan kallooni millaisen häiriintyneen ihmishirviön päähän pälkähtää kaivaa esiin Sean Conneryn laastifirmaa pyörittänyt pikkuveli Bond-parodiaansa varten ja pistää sitten todellisuustajultaan karisman ja seksikkyyden suhteen selvästi vajavainen veijari vielä esiintymään käytännössä itsenään.

No, maailmaa siis uhkaa kuvaavasti nimetyn Thanatos-järjestön yhtä kuvaavasti nimetty kakkospiru Beta (Adolfo Deli), joka suunnittelee Operaatio Kiristyksen (Thanatoksella on tosiaan sana hallussa) kautta kiristävänsä maailman valtioita ydinenergiaa ja sähkömagneettista säteilyä sotkevalla saatanallisella suunnitelmallaan. Koska maailman kuuluisin salainen agentti on muissa puuhissa, joutuu salainen palvelu värväämään hänen plastiikkakirurgi­jousiammuntamestari­pikkuveljensä, joka hallitsee myös tiibetiläisen Total Recall ‑mielenhallintatekniikan. Hypnoosia muistuttavalla tempulla saa ihmisen muistamaan koko elämänsä pienimpiä yksityiskohtia myöten, ja kivana sivuvaikutuksena voi myös hallita tämän tajuntaa.

(Tässä vaiheessa pysähdyin miettimään kuinka paljon helpompaa The Man Without a Bodyn Carl Brussardilla olisi ollut Nostradamuksen irtopään kanssa jos hän vain olisi hallinnut Tiibetin mystiset salat.)

Sean on tietysti kaikkien aikojen kiistaton alfauros, joten miten pärjää hitusen hintahtavammin nimetty Neil? Miehen halvasta lavataikuriolemuksesta ei voi aivan sanoa, että tilalla voisi yhtä hyvin olla tyhjää ilmaa, koska tyhjästä ilmasta ei huomaa minkään puutetta. Neil sen sijaan selvästi täyttää tilaa elokuvakankaalla, toimien eräänlaisena huomion mustana aukkona kuvissa. Hänen kohdallaan pitäisi olla jotain, mutta mitään on vaikea rekisteröidä. Tosin myönnettävä on, että Total Recallin toistuvat demonstraatiot vievät mukanaan Neilin silmien syvyyksiin.

Ikään kuin homma ei olisi jo nolousasteeltaan tarpeeksi vaivaannuttavaa, ovat tekijät katsoneet tarpeelliseksi tasaisin väliajoin muistuttaa Conneryn toimesta Seanin sijaisena. Puhutaan "siitä skotlantilaisesta lääkäristä" (dubbauskoppiin tosin on ujutettu joku Amerikan kansalainen, joten ehkä muistutus on sinällään tarpeellista) ja mainitsevat perään "hänen kuuluisan veljensä". Hienovaraisuus huipentuu Neilin varoittaessa naista murhasuunnitelmasta, johon tyttö tokaisee miehen lukeneen liikaa Flemingin kirjoja. Oi elämä, oi huumori, miksi kukkasi niin rehottavat?

Lisäkierroksia umpiyössä vaeltelulle irtoaa siitä, että Neil todella esittää miestä nimeltä Neil Connery, jonka veli on maailman paras salainen agentti. Soppaa on kaiken lisäsi vielä sotkettu tuomalla mukaan läjä Bondeista tuttuja näyttelijöitä vastaaviin rooleihin. Mukana ovat Bernard "M" Lee, Lois "Moneypenny" Maxwell, Daniela "joku Bond-tyttö" Bianchi, sekä pahiksina kunnostautuneet Adolfo Celi ja Anthony Dawson.

100 minuuttia on aivan liikaa kestoa tällaiselle löysästi rullaavalle sekoilulle, mutta kaikesta turhasta huolimatta kuriositeettia on pakko jollain tasolla rakastaa. Naisten vaihtuvat vaateparret ovat hypnoottisia, samoin juuri kunnia-Oscarilla palkitun Ennio Morriconen yhdessä ajan vakiokumppani Bruno Nicolain kanssa tehtailema pseudobondmusa, joka kulkee hieman letkeämmin kuin esikuvansa. Neil on myös yhdessä asiassa veljensä edellä, hänellä kun on elokuvan ansiosta ihkaoma teemabiisinsä OK Connery, jossa lauletaan ainoastaan "OK Connery".

Pakko on vielä mainita järjettömät ideat kuten Espanjaan laskeutuessa paikalla pyörivä jatkuva hippiseurue, joka tanssii ja musisoi oman rytminsä tahtiin, sekä aivan Henry Kissingerin näköisen Betan juonima radioaktiivinen kutomo, jonne on palkattu ainoastaan sokeita arabeja. Betan ansat ja univormut jaksavat myös piristää toistuvasti.

Karismavajaa pikkuveli ei siis ehkä yllä Seanin presenssin tasolle, eikä hänen tähdittämänsä käsittämättömyys ole erityisen sujuva kokonaisuus, mutta kuten toinen Elitistin toimittaja yön jälkeen katsoi tarpeelliseksi mainita, on Neil silti ihan ok Connery.

Ilja Rautsi

Rise and Fall of Idi Amin (Amin – mielipuoli diktaattori, 1981)

Ohjaaja:

• Sharad Patel

elokuva arvostelu

Ohjaus: Sharad Patel

Forest Whitaker nappasi pääosa-Oscarin riehumisestaan Ugandaa vuosina 1971–1979 piinanneena diktaattori Idi Aminina draamassa The Last King of Scotland (2006). Mutta "osattiin" sitä jo ennenkin! Pari vuotta Aminin valtakauden jälkeen valmistui britannialais-kenialainen yhteistuotanto Rise and Fall of Idi Amin, eli Idi Amin – mielipuoli diktaattori.

Suomalainen nimi kertookin jo kohtuullisen hyvin, minkälaisesta elokuvasta on kyse, mutta vain alkuperäisnimen tietäville tuotoksen paikka eksploitaatio-törky-saasta ‑akselilla selvinnee tittelin posahtaessa kuvaan – minkä jälkeen Amin-tekstiin iskee salama. Tietysti tarkkaavaisimmat saattoivat jo ensin spotata elokuvan julisteeseen maalatun Aminin haukkaamassa palaa ihmiskädestä...

Aminista puhuttaessa on vielä mainittava Barbet Schroederin ansiokas dokumentti Idi Amin Dada (1974), jonka kuvausaikoihin hirmuvaltias ei edes ollut tosin vielä päässyt pahimpiin "kepposiinsa". Schroederin elokuva kuvattiin kokonaan Aminin ehdoilla, ja siinä joviaali hallitsija esittelee auliisti luotsaamaansa valtiota, hourien toinen toistaan pöyristyttävämpää tajunnanvirtaa naama täysin peruslukemilla.

Intialaisen Sharad Patelin ohjaama Rise and Fall of Idi Amin lähtee hieman samankaltaiselta tarkkailulinjalta, eli varsinaista draaman kaarta ei löydy. Tarkoitusperänä Patelilla sen sijaan on pelkästään kaksinaismoralistisesti mässäillä Aminin järkyttävillä teoilla 100 minuutin ajan, näyttäen vuoron perään räikeitä veritekoja ja Idi‑sedän muita edesottamuksia.

Elokuva alkaa Aminin vallankaappauksesta ja päättyy kauden loppuun. Siinä välissä Joseph Olitan ensimmäisessä elokuvaroolissaan esittämä Amin ehtii yhteen sun toiseen toimenpiteeseen. Amin pitää puheita, Amin chillaa uima-altaassa, Amin murhauttaa lössiä. Amin ajaa rallia ja soittaa haitaria tuohtuneille venäläisille. Amin esittelee hörötellen irtopäitä pakastimessaan.

Olitan Amin muistuttaa hyvin paljon Idi Amin Dadan Aminia, mikä ei liene sattumaa. Koska Patel ei kuitenkaan edes halua paljastaa mitään miehen psykologiasta, on Olitan hersyvä höröttely ("Thank you very much. Thank you very much indeed.") ja kajahtanut tuijotus merkillistä seurattavaa täyspitkän elokuvan verran. Kuin olisi eksynyt satuun, jossa kukaan ei tajua, että tuo joviaali autisti tuossa on pahan ruumiillistuma. Olita ei ainakaan saanut tarpeekseen, sillä mies palasi rooliin 10 vuotta myöhemmin Denzel Washington ‑elokuvassa Mississippi Masala (1991).

Kidutukset ja veriteot seuraavat toisiaan, ja niiden välissä leppoisan psykoottinen Idi‑vesseli puuhailee omiaan, toisin sanoen käväisee ruumishuoneella haukkaamassa palan tuoreesta vainajasta. Ottaen huomioon, että kyseessä on elokuva, jossa yhdelle miehelle syötetään tämän oma korva varsin selkein kuvin, kainostelee Patel yllättävän paljon alastomuuden suhteen. Tämän luokan saastassa luulisi olevan paljasta pintaa tasaisin väliajoin, mutta mukaan on mahtunut vain kaksi tissiparia Aminin naidessa vuoronperään naiskaksikkoa ("I am the sex champion"). Toisaalta, ehkä sietää olla kiitollinen, ettei tarvitse vähä väliä katsoa graafisia raiskauksia kaiken muun ohella.

Rise and Fall of Idi Amin on suorastaan pöyristyttävän tolkuton kammotuksien kavalkadi, jonka tekijöitä voisi hyvin syyttää rikoksesta ihmiskuntaa vastaan. Se on kuitenkin tinkimättömässä törkyasenteessaan ja yksioikoisen umpikahjossa käsittämättömyydessään sen verran hypnoottista katsottavaa, että reaktio on ristiriitainen. Miksi minä haluan katsoa tällaista ja nauraa sille? Vaikea sanoa, mutta asialla lienee jotain tekemistä itse aiheen kammottavuuden ja käsittelytavan groteskin banaaliuden hämmentävän yhdistelmän kanssa.

Lopussa vedetään vielä pohjat ilmoittamalla että tämä elokuva on omistettu kaikille niille viattomille, jotka kuolivat Aminin vallan aikana. Mitähän siihen nyt sanoisi? Haistakaa vittu? Vai "Thank you very much. Thank you very much indeed."

Sivuhuomautus: elokuvan pisteytys on täysin järjetön tehtävä, mutta päädyin Night Visions ‑festivaalin jälkeisen 22 tunnin valveilla olon jälkeen ns. väärään valintaan, eli ylipitkään kestoon suhteutettuun sekopäisyysasteikkoon.