Mikko Koivisto

Doman Seman (2009)

Ohjaaja:

• Gō Shibata

elokuva arvostelu

Ohjaus: Gō Shibata

Go Shibata ei tee helppoja elokuvia. Hänen debyyttinsä NN‑891102 (1999) seurasi atomi­pommin räjähdys­komponentiksi haluavaa miestä. Seuraavaksi valmistunut Late Bloomer (2004) oli tuotannossa peräti viisi vuotta, joista ensimmäiset kuusi kuukautta kuluivat ohjaajan etsiessä yhteistä säveltä CP‑vammaisen päätähtensä kanssa. Kioto-uutuus Doman Seman ei sekään löytänyt lopullista muotoaan helpolla. Vuonna 2009 julkaistu elokuva kävi läpi Southland Tales ‑kohtalon ja lähetettiin takaisin leikkauspöydälle yleisön todettua sen käsittämättömäksi. Uusi versio vakuutti ainakin Nippon Connection ‑festivaalin, joka kruunasi sen Nippon Visions ‑sarjansa parhaaksi elokuvaksi. Molemmat versiot nähneiden mukaan uusi leikkaus on alkuperäistä koherentimpi, vaikka kukaan ei edelleenkään tiedä mistä elokuvassa on kyse.

Juttu lähtee liikkeelle talonrähjästä Japanin virallisessa historiakaupungissa Kiotossa – tai pikemminkin sen vaihtoehtotodellisuudessa sijaitsevassa rinnakkaisversiossa. Shinsuke (Motako Ishii) on pummi, joka elää häneen jo pikku hiljaa pottuuntuneen tyttöystävän (ihastuttava Sae Shimizu) rahoilla. Käänne elämän rutiineihin tulee, kun Shinsuke palkataan salapoliisitehtäviin yhdessä toisen pummin, taikatteja popsivan Tsutomun (Takeshi Yamamoto), kanssa. Työnantajana toimii onmyoji-maagikko Mr. Abe (Naozô Hotta), jolla on vastassaan päänahkoja irti repivä pojankoltiaisjengi sekä elokuvan nimessäkin esiintyvä noita-akka Kato the Catwalk Doman Seman (Koji Hata). Järkensä menettänyt massamedia ja kapitalistitkin hääräävät ympärillä.

Doman Semania on vaikea verrata mihinkään olemassa olevaan. Shibatan elokuva on sekoitus hyperaktiivista ja anime-henkistä mielisairautta sekä omituista, kuvan keltaiseksi värjäävää ummehtuneisuutta. Välillä lojutaan lattialla toimettomana, toisinaan koko kaupunki herää eloon. Rock-, psyke‑ ja dub‑bändejä (Superdumb, Ratville, Elektro Humangel...) vilisevä ääniraita rokkaa nasevasti kunnes pian taas rauhoitutaan pitkäksi aikaa. Tuloksena on omituinen yhtälö, jossa 126‑minuuttinen elokuva onnistuu monin paikoin matelemaan vuoden kovimmista wtf‑kertoimista huolimatta.

Tapahtumien ja kuvien tarkoitusta Shibata ei turhaan vaivaudu alleviivaamaan. Ohjaajalla on sanottavaa nykyjapanista sekä kotikaupungistaan, mutta vaatii kärsivällisyyttä alkaa analysoida sitä tämänkaltaisessa sopassa. Nippon Connection ‑ministeriö kiitteli elokuvaa sen uskalluksesta haastaa ja paikoin myös ärsyttää katsojiaan. Tiedä häntä, melkoisen itsetietoinen joskin omalla tavallaan mielenkiintoinen sekasotku Doman Seman on. Kulttielokuva siitä varmasti muotoutunee vuosikymmenten saatossa.