Kalle Karinen

Tropa de Elite 2: O Inimigo Agora é Outro (Eliittijoukot 2, 2010)

Ohjaaja:

• José Padilha

elokuva arvostelu

Ohjaus: José Padilha

Vimmaisella Tropa de Elitellä (2007) Etelä-Amerikan lipputuloennätykset murskannut José Padilha teki saman tempun uudestaan jatko-osalla. Alueella valtavaan suosioon noussut Tropa de Elite 2: O Inimigo Agora é Outro sukeltaa samaan aiheeseen edeltäjäänsä syvemmin ja monessa mielessä jopa onnistuneemmin. Se sijoittuu nykyhetkeen, eli noin 13 vuotta ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen ja marssittaa takaisin useimmat ensimmäisen elokuvan päähahmot. Kapteeni Beto Nascimento (Wagner Moura) on palannut BOPE:en, tosin nyt everstiluutnanttina. Hänen oppipoikansa André Matias (André Ramiro) on kapteeni, mutta joutuu epäsuosioon otettuaan syyt niskoilleen elokuvan avaavasta vankilakatastrofista. Härkäpäinen lahjomattomuus tekee hänestä ongelman ja merkityn miehen.

Siirryttyään valkokaulushommiin sisäministeriöön Nascimento tajuaa, että joku taho hyväksikäyttää BOPE:a siivoamaan favela-slummit, jotta niihin voidaan perustaa poliisin miehittämiä "rauhoitusyksiköitä". Ystävällisen kyläpoliisin sijaan nämä ovat tosiasiassa mafian kaltaisia miliisejä, jotka muun bisneksen ohessa kontrolloivat slummien köyhälistön arvokkainta omaisuutta – heidän äänioikeuttaan vaaleissa. Pian monille tahoille uhkaksi muodostunut Nascimento joutuu aloittamaan henkilökohtaisen sodan korruptiota vastaan.

Poliittista tulitukea Nascimentolle antaa vasemmistolainen ihmisoikeusaktivisti ja poliitikko Diogo Fraga (Irandhir Santos – Besouro, 2009), joka tosin on myös Nascimenton ex‑vaimon (Maria Ribeiro) uusi mies. Vastapuolella on lannistavan kaikkivoivalta vaikuttava korruptoituneiden poliitikkojen, median ja poliisin salattu verkosto. Pahat kytät ovatkin lopulta vaarallisempia kuin huumekauppiaat, ja vievät jopa murhaamiensa diilereiden lenkkarit.

Korruption vastavoimana esitetään BOPE:n ehdoton lojaalius toisilleen, joka kumpuaa jo miesten yhteiseltä koulutusleiriltä. Ykkösosan coolius-aspekti on edelleen läsnä ja kiteytyy Nascimenton hahmoon. Tämä jatkuvasti ylikierroksilla käyvä ja hävyttömästi kiroileva taktiikan mestari ei paljasta todellisia korttejaan edes lähipiirilleen, saati sitten elokuvayleisölle.

Padilha pyörittää taidolla eri kerroksissa etenevää kerrontaa ja onnistuu paitsi pitämään monimutkaisen juonen kasassa, myös personifioimaan käsitteet selkeisiin hahmoihin jotta ymmärtäminen helpottuu katsojalle (puhdas kyttä Matias, puolimätä kyttä Fábio, läpimätä kyttä Rocha ja niin edelleen). Silti yksikään hahmo ei tunnu liikaa karikatyyriltä, lukuun ottamatta ehkä elokuvan ehdotonta valopilkkua, televisiossa suurin elein uhoavaa ja poliittisia agendoja ajavaa uutisankkuri Fortunatoa (tv‑sarjatähti André Mattos). Tämä törkeä ja hyperaktiivinen showmies on kuin karannut jostain telenovelasta. Olkoon hän sitten kärjistys tai aito kuvaus kuumaverisestä latinosta, hahmo on tarinassa sekä tärkeä että viihdyttävä. Vaikka näyttelijät ovat kautta linjan erinomaisia, on mukaan lipsahtanut naiivinkin oloista dialogia, ja etenkin Matias on hahmona hieman ristiriitainen.

José Padilhan kädenjälki on kuin yhdistelmä Coppolan ja Scorsesen hahmovetoisia eepoksia ja Michael Mannin elokuvien tyylikkäitä toimintakohtauksia. Helikopterit kaartelevat faveloiden yllä, BOPE-miehet rynnäköivät panssariautolla valtaamaan kujia, toimintajaksot ovat tiukkoja ja ammuskelut verisiä. Tropa de Elite ‑elokuvien julmassa maailmassa ei voi tietää kuka kuolee. Tietyssä pisteessä ihmepelastumista ei enää tule, ja ruumiitkin häviävät ghettojen laitamille tunnistamattomiksi poltettuina. Alkukohtauksesta asti mukana oleva kuristava tunnelma tiivistyy loppua kohti.

Ensimmäisen osan yhteiskunnallinen sanoma oli selkeä: keskiluokan korruptio ja vastuuton huumeidenkäyttö kostautuu favelan asukkaille. Nyt kuvio on monimutkaisempi. Siinä missä ykkönen seurasi tapahtumia maanpinnan tasolta, taiteilee kakkonen lisäksi käsitteellisellä ja poliittisella tasolla. Tällä kertaa ei ole enää lainkaan epäselvyyttä siitä, onko kyseessä sittenkin vain fasistista poliisivoimien ylistämistä vai ankara sosiaalinen kritiikki. Padilhan syyttävä sormi osoittaa nyt median ja poliitikkojen suuntaan, mutta myös poliisivoimien korruptiota alleviivataan jopa entistä karummin. Käsittelytapa muistuttaa hieman saman tuotantotiimin Secrets of the Tribe (2010) ‑dokumenttia, jossa paljastettiin sademetsän heimoja tutkineiden antropologien väärinkäytökset ja mädäntynyt moraali.

Tropa de Elite ‑elokuvien murskaavan menestyksen salaisuus lienee se, että osaavien tuottajien ja perfektionistiohjaajan lisäksi on löytynyt hyvä kaava. Pitkälti aidoissa ympäristöissä kuvattu ja teknisesti loistelias action-draama vetoaa helposti sekä toimintaelokuvayleisöön että ajattelevaan kansanosaan. Aihepiiri on turvattomuuden tunteeseen kyllästyneille Rio de Janeiron asukkaille niin läheinen kuin mikään voi olla.

Aivan kuten ensimmäinenkin elokuva, myös Tropa de Elite 2 perustuu pitkälti kokoelmaan todellisia tapahtumia ja henkilöitä. Alun verinen kapina Bangu-vankilassa on tapahtunut pariinkin otteeseen, asialla mm. pahamaineiset huumekartellit Comando Vermelho ("Punaiset kommandot") ja ADA (Amigos dos Amigos, "Ystävien ystävät"), joihin elokuva ei epäröi viitata suoraan. Vermelhon jengipomoa näyttelee suorastaan epäilyttävällä intensiteetillä City of Godista (2002) ja Mika Kaurismäen Moro no Brasil (2002) ‑dokkarista tuttu suosittu muusikko Seu Jorge. Elokuvaan otettiin ekstroiksi 300 poliisia vahvistamaan autenttista tunnelmaa.

Vajaa kaksi kuukautta Tropa de Elite 2:n ensi-illan jälkeen BOPE vahvistettuna Brasilian armeijan joukoilla rynnäköi pariin pahamaineisimpaan favelaan ja ajoi huumekauppiaat pakoon. Padilhan elokuvan mukaan tilalle voi syntyä miliisi-mafioita, eikä tilanne ainakaan parane. Ainakin nyt huomio on kiinnittynyt aiheeseen laajalti, olivatpa elokuvan sensaatiomaisimmat syytökset sitten tosia tai eivät.

Sakari Määttä

Griff the Invisible (2010)

Ohjaaja:

• Leon Ford

elokuva arvostelu

Ohjaus: Leon Ford

Griff (Ryan Kwanten) on päivisin itsetunto-ongelmista kärsivä asiakasneuvoja. Ujoa ja normaalien sosiaalisten ympyröiden ulkopuolella mielellään pysyttelevää Griffiä kiusataan töissä, eikä edes hänen veljensä ja ainoa ystävänsä Tim (Patrick Brammall) tunnu arvostavan häntä. Öisin Griff muuttuu supersankariksi ja partioi kaupungin kaduilla taistellen pahuutta vastaan statukselleen sopivaan sankariasuun sonnustautuneena. Tim on ainoa, joka tietää Griffin öisistä aktiviteeteista ja käytöksestä huolestuneena hän ehdottaa ammattiapua.

Nuori ja kaunis Melody (Maeve Dermody) on myös eksentrinen persoona. Hän viettää aikaansa kehitellen omituisia teorioitaan muun muassa yhdeksästä olemassaolon ulottuvuudesta ja siitä, miten hän onnistuisi kävelemään seinien ja ovien lävitse. Kokeilut johtavat kuitenkin vain pettymyksiin ja muutamiin kuhmuihin. Vanhemmat painostavat Melodya etsimään itselleen miehen ja asettumaan aloilleen, mutta hänen on vaikeaa löytää kumppania, joka arvostaisi hänen hullunkurisia tapojaan.

Melody rakastuu sosiaalisia tilanteita kaihtavaan Griffiin ensisilmäyksellä. Griff on samalla tavalla erikoinen ilmestys, ja Melody tuntee olevansa hänen sukulaissielunsa. Griffiä painostetaan keskittymään normaalimaailmaan ja sopeutumaan arjen vaatimuksiin, mutta Melody päättää tukea häntä varsinkin sen jälkeen, kun Griffin salaiset supersankaripuuhat selviävät hänelle. Griff ja Melody eivät kumpikaan tunnu kuuluvan normaaliin maailmaan ja he löytävät oman paikkansa sen ulkopuolelta. Parin yhteinen maailma on täydellinen, mutta erittäin hauras, joten ongelmilta ei vältytä. Yhdessä he alkavat suunnitella näkymättömyyspukua, jonka avulla Griff olisi täysin voittamaton ja voisi kostaa muun muassa Tonylle (Toby Schmitz), työpaikan ilkeimmälle tyypille.

Griff the Invisiblellä on selkeät esikuvat, vaikka ohjaaja Leon Ford ei festivaaliesityksen jälkeisessä keskustelutilaisuudessa niitä suoranaisesti suostunut myöntämään. Ilman Kick‑Assin (2010) suurta suosiota Griff the Invisible olisi varmasti joko jäänyt tekemättä tai syntynyt aivan erinäköisenä. Elokuvan edetessä tulee hyvin selväksi, ettei Ford vie supersankariteemaa kovin syvälle vaan kertoo elokuvallaan kliseisen oloisen, mutta sisällöltään tuoreelta tuntuvan rakkaustarinan. Edes loppupuolen idioottimaiset juonenkäänteet eivät onnistu tuhoamaan viihdyttävää kokonaisuutta. Pääparin välille muodostuu elokuvassa aidon oloinen sidos ja ilman sitä koko elokuva tuntuisi paljon ontommalta.

Griff the Invisible on ohjaaja Fordin ensimmäinen täyspitkä elokuva ja debyyttinä hyvin onnistunut. Vastikään esikoisromaaninsa julkaissut Ford kirjoitti myös elokuvan käsikirjoituksen. Griffin roolissa nähdään True Blood ‑sarjasta (2008–2014) tuttu aussitähti Ryan Kwanten, joka on tällä hetkellä todella kuuma nimi Hollywoodissa. Hänen vastaparinaan on Maeve Dermody, jonka varsinainen läpimurtorooli oli elokuvassa Black Water vuonna 2007.

Griff the Invisiblen tarinasta voi olla montaa mieltä, mutta se on elokuvana parempi kuin esimerkiksi Kick‑Ass (2010) – vaikka siinä ei olekaan Nicolas Cagea.

Sakari Määttä

Margin Call (2011)

Ohjaaja:

• J.C. Chandor

elokuva arvostelu

Ohjaus: J.C. Chandor

Urallaan mainospätkiä ja yhden lyhytelokuvan tehneen amerikkalaisen ohjaaja-käsikirjoittaja J.C. Chandorin debyyttipitkä Margin Call sijoittuu rahamaailman huipulle, vuoden 2008 finanssikriisin alkuhetkille. Wall Street on sieluton paikka, mutta kaikki siellä työskentelevät vallan rattaita pyörittävät yksilöt eivät ole. Chandorin elokuva näyttää kuinka lopun aikojen koittaessa finanssimaailman kyynikot ovat ensimmäisenä myymässä, mutta myös viimeisenä jäljellä savun hälvettyä.

Yhtiössä työskentelevät matalan tason analyytikot Peter Sullivan (Zachary Quinto, uusien Star Trek ‑elokuvien Spock) ja Seth Bregman (Penn Badgley) saavat käsiinsä tietoa, jonka perusteella yhtiön osakkeiden millä hetkellä tahansa tapahtuva romahtaminen on todistettavissa. Esimiehensä, pörssimeklari Will Emersonin (Paul Bettany) kanssa he välittävät tietoa eteenpäin. Tiedon aiheuttaman paniikin leviäminen kohti yhtiön ylimpiä portaita on verrattavissa tulivuoren purkautumiseen.

Margin Callin alkupuoli sisältää runsaat määrät kepeää huumoria, mutta sävy mustuu selvästi tapahtumien vakavoituessa. Kovatasoinen näyttelijäkaarti aloittaa nuorten kykyjen (Quinto ja Badgley) esittelyllä ja vähitellen mukaan tulee vanhoja konkareita, joiden roolihahmot pitävät valtaa elokuvassa nimettömäksi jäävän sijoituspankin ylärakenteissa.

Kevin Spacey on analyytikkoyksikön esimies Sam Rogers, jonka tunnepitoisen käytöksen avulla on välillä vaikea sanoa onko hänellä huono päivä tulevan kriisin takia vai sureeko hän huonossa kunnossa olevaa koiraansa. Arvoasteikosta Samin yläpuolelta löytyy sätkynuken roolia keskitason johtajana hoitava Jared Cohen (The Mentalist ‑sarjan Simon Baker) sekä johtokuntaan kuuluva Sarah Robertson (Demi Moore). Pyramidin huipulta löytyy kylmänviileää älykkyyttä ja finanssimaailman mekaniikan syvää ymmärrystä huokuva John Tuld, jonka ratkaisut kriisin keskellä ovat radikaaleja, mutta toimivia. Tuldin rooliin kaavailtiin alun perin Ben Kingsleytä, mutta valinta osui Jeremy Ironsiin, jonka suoritus on yksi koko elokuvan parhaista.

Margin Call pysyy hyvin kasassa erityisesti vahvoille näyttelijöille kirjoitettujen tarkkaan hiottujen roolien ansiosta, eikä se toimisi niin hyvin tavallisilla rivinäyttelijöillä. Tavallaan liika tarkkuus on myös yksi elokuvan heikoista puolista, vaikka se tekee katsomiskokemuksesta kevyemmän. Käsikirjoituksen ja ohjaustyöskentelyn elementit on suunniteltu viimeisen päälle tarkoiksi ja lopputuloksena on peruspiirteiltään viihdyttävä tarina, jossa terävät yllätyskäänteet loistavat poissaolollaan.

Elokuvan yhtiö on kuin tiedostava ja hengittävä entiteetti, joka aistii oman kuolemansa olevan tulossa. Sen sisäsyntyiset puolustusmekanismit alkavat tehdä työtä pelastaakseen kaiken mahdollisen. Rahaan liittyvät valinnat eivät aina ole moraalisesti hyväksyttyjä, mutta raha ja oman edun tavoittelu vievät usein pidemmän korren. Kaikki tuhoutuu ja hajoaa atomeiksi, kunnes uusi alkuräjähdys palauttaa tasapainon ennalleen. Uudessa maailmanjärjestyksessä jäljellä on enää vain menneen ajan vahvimmat pelinappulat, jotka ovat valmiit jatkamaan kapitalismin palveluksessa.

Oikea elävä olento on aina tärkeämpää kuin raha tai valta. Eikö olekin?

Sakari Määttä

The Devil's Double (2011)

Ohjaaja:

• Lee Tamahori

elokuva arvostelu

Ohjaus: Lee Tamahori

The Devil's Double sai ensi-iltansa Sundancen festivaaleilla ja levitysoikeudet myytiin välittömästi useaan eri maahan. Elokuvassa nappisuorituksen tehneelle britti Dominic Cooperille aloitettiin saman tien Oscar-kampanja, ja täysin syystä. The Devil's Double on tärkeä elokuva myös ohjaaja Lee Tamahorille (Once Were Warriors, 1994), joka viimeistään umpisurkean Bond-sekoilun Die Another Day (2002) jälkeen vajosi Hollywoodin upottavaan suohon monien muiden menetettyjen kykyjen seuraksi. Riippumattomana belgialais-maltalaisena yhteistuotantona valmistunut elokuva on Tamahorille kuin viimeinen avunhuuto ennen hukkumista – vuosi 2011 näyttää kuuleeko häntä kukaan.

Irakilaisia tunnelmia on viime vuosina peilattu niin dokumenteissa kuin muissakin elokuvissa yleensä alakuloisella otteella, mutta The Devil's Double ampuu totaalisesti yli. Elokuva sijoittuu vuoden 1987 Bagdadiin (kuvattu Maltalla), joka näyttäytyy rikkaiden ja pahamaineisten temmellyskenttänä. Elokuvan keskiössä ovat Saddam Husseinin sadistinen, kokkelipäissään riehuva egomaaninen psykopoika Uday (Cooper) sekä älykäs, säyseä ja kylmäveristä suunnitelmallisuutta huokuva Latif Yahia (Cooper). Latif muistuttaa Udayta niin paljon, että Uday kiristää hänet palvelukseensa, kaksoisolennokseen. Muutaman plastiikkakirurgisen toimenpiteen jälkeen he ovatkin kuin kaksi marjaa.

Uday Hussein on yksi koko Irakin pelätyimmistä ja vihatuimmista miehistä. Hänen normaali arkensa koostuu salamurhayrityksien kohteena olemisesta ja tylsistä edustustehtävistä, joissa Latif joutuu toimimaan sijaisena. Uday itse keskittyy kokaiinin käyttöön, ylelliseen lekotteluun ja usein summittaisesti valittujen koulutyttöjen kiduttamiseen, raiskauksiin ja murhiin kuten kuka tahansa kunnianarvoisa diktaattorin poika tekisi.

Latif opettelee Udayn kävely‑ ja puhetyylin sekä tutustuttaa itsensä ylelliseen elämään, mutta paheita hän ei saa omaksuttua. Latifin ja Udayn erottaa kolme asiaa: Latif ei ole kaiken aikaa päissään tai huumepöllyssä, hänen suunsa ei vaahtoa hänen pitäessään puhetta, ja hänen peniksensä on suurikokoisempi kuin Udaylla. Tämän saa tietää myös Udayn jalkavaimo Sarrab (Ludivine Sagnier), joka ihastuu Latifin rauhalliseen tyyliin ja empatiaan aggressiivisen barbaarisuuden sijaan. Latif on muutenkin kuin Saddamin unelmapoika Udayn sijaan, mutta veri on vettä sakeampaa. Petturuutta ja korruptiota täynnä olevassa maailmassa on mahdotonta luottaa kehenkään.

Dominic Cooperin kaksijakoinen roolisuoritus on erittäin vakuuttava. Hänellä oli kuvauksissa tapana näytellä aina ensin Udayta ja rauhoittua sitten näyttelemällä rauhallisen Latifin rooli. Vastakohdat toimivat elokuvassa todella hyvin, vaikka Udayn maaniset raivokohtaukset ovatkin selkeitä ylilyöntejä. Elokuvassa katsojaa hemmotellaan myös kohtauksella, jossa Saddam Hussein pelaa tennistä toista Saddam Husseinia vastaan.

Tositapahtumiin perustuva The Devil's Double on tämän vuosituhannen Scarface (1983). Tarkemmin sanottuna se noudattelee aika tarkkaan oikean Latif Yahian omien kokemusten pohjalta kirjoittamaa samoin nimettyä autobiografiaromaania, joka julkaistiin vuonna 2003. Kirjasta jäi pois paljon arkaluontoista tietoa, koska Saddam oli sen kirjoittamisen aikaan vielä elossa. Elokuvan käsikirjoitusvaiheessa konsultoitiin Latif Yahiaa useaan otteeseen, jotta Lee Tamahori voisi sisällyttää kaikki oikeasti tapahtuneet väkivaltaisuudet elokuvaansa.

Tamahori ei kuitenkaan ole missään määrin kiinnostunut Irakin politiikasta. Sen sijaan The Devil's Double on puhdas viihde-elokuva, jossa seksi ja väkivalta ovat olennaisia rakennuspalikoita. Tamahori sanoo elokuvastaan seuraavaa: "The Devil's Doublella ei ole oikeastaan muuta opetusta kuin tämä: Tyrannitkin saavat lapsia ja kun heidän asiansa riistäytyvät käsistä, meidän tulee laittaa heidät seinää vasten ja ampua heidät."

Sakari Määttä

Viva Riva! (2010)

Ohjaaja:

• Djo Munga

elokuva arvostelu

Ohjaus: Djo Munga

Riva (Patsha Bay Mukuna) matkusti kymmenen vuotta sitten Kinshasasta Angolaan vailla rahaa tai tietoa tulevaisuudesta. Kuluneet vuodet ovat kuitenkin kohdelleet Rivaa hyvin ainakin sen perusteella, että hän palaa kotiinsa taskut täynnä käteistä ja itseluottamus huipussaan. Riva hakeutuu rauhallisen perhe-elämän autuuteen tuudittautuneen vanhan ystävänsä J.M:n (Alex Herabo) seuraan ja pian kaverukset löytävät itsensä keskeltä kaupungin sykkivää yöelämää.

Rivan huomio kiinnittyy Noraan (Manie Malone), viehkeään kaunottareen, jonka hän päättää saada itselleen. Nora on kuitenkin pornoaddiktoituneen Azor-nimisen gangsterin (Diplome Amekindra) omaisuutta, eikä Azor siedä muita miehiä naisensa ympärillä. Ongelmat eivät lopu siihen, sillä Rivan avokätisesti tuhlailemat rahat kuuluvat hänen entiselle työnantajalleen Cesarille (Hoji Fortuna). Cesar on seurannut Rivaa Angolasta saakka aikomuksenaan vaatia rahoja ja Rivan anastamaa polttoainelastia takaisin itselleen. Apuna jäljittämisessä Cesar käyttää vastahakoista poliisikomentajaa (Marlene Longage) ja hänen lesboystävätärtään Malouta. Rivan unelmat murtuvat vähitellen ja muuttuvat painajaiseksi.

Suoraan Afrikan mustimmasta sydämestä kotoisin oleva rikoselokuva Viva Riva! yhdistelee sujuvasti eri genrejä. Ohjaaja Djo Tunda wa Munga maalaa rehellisesti valkokankaalle Kinshasan salattuja nautintoja ja käsittelee elokuvassa seksuaalisuutta tavalla, joka on ennennäkemätöntä Kongossa. Viva Riva! on muutenkin tärkeä, koska se on ensimmäinen ikinä Kongossa tehty täyspitkä elokuva. Berlinalen festivaaleilla maailman ensi-iltansa sai myös toinen tabuja rikkova uutuus, intialainen Asshole (Gandu, 2010). Asshole lähestyy aiheitaan provosoivalla ja kokeilevalla tyylillä, kun taas Viva Riva! luottaa elokuvalliseen sisältöön, kunnon tarinaan sekä vahvoihin näyttelijäsuorituksiin.

Djo Tunda wa Munga on syntynyt ja kasvanut Kongossa. Hän opiskeli elokuvantekoa Belgiassa ja tutustui samalla eurooppalaiseen ja amerikkalaiseen elokuvaan. Viva Riva!:n tasokkuudessa korostuu ymmärrys elokuvanteosta ja tarinankuljettamisesta. Aiemmin vain pari tv‑ohjelmaa sekä dokumenttia ohjannut Djo Tunda wa Munga edustaa lupaavaa tulevaisuutta Kongolle, jossa elokuvateollisuus on vasta lapsenkengissä.

Viva Riva!:lla ohjaaja halusi esitellä realistisella tavalla tämän päivän Kinshasaa – sen valoisia ja varjoisia puolia. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana Kinshasa on elänyt kaoottisen sekasorron vallassa ja kokenut paljon pahuutta: sotaa, rikollisuutta, korruptiota, nälänhätää, köyhyyttä jne. Ihmiset eivät kuitenkaan ole murtuneet paineen alla, vaan usko tulevaisuutta kohtaan elää lujana. Kongossa ei ole kouluja näyttelijöille, joten heitä etsittiin paikallisista teattereista ja myöhemmin myös laajemmalta alueelta. Näyttelijöiden valitsemisprosessi kesti useiden kuukausien ajan. Käsikirjoituksessa kiinnitettiin erityistä huomiota dialogiin eikä improvisoinnille ollut sijaa.

Viva Riva! on moderni rikoselokuva. Se liikkuu ketterästi kohtauksesta toiseen ja toimii erityisesti hyvänä genreviihteenä, vaikka ohjaaja tuokin mukaan hiukan vihjauksia maassa vallinneiden tilanteiden suuntaan. Tyyliltään kiihkoton, sopivat määrät seksiä ja väkivaltaa sisältävä elokuva ei kuitenkaan ole kylmä tai kyyninen. Siitä pitää huolen huolellisesti oikeisiin paikkoihin sijoiteltu huumori.

Sakari Määttä

The Mortician (2011)

Ohjaaja:

• Gareth Maxwell Roberts

elokuva arvostelu

Ohjaus: Gareth Maxwell Roberts

3D‑tekniikkaa hyväksikäyttävä The Mortician on synkkä urbaani-noir. Kaupungin pankkijärjestelmä on kaatunut ja talous on romahtanut täysin. Köyhälistö on aidattu pois näkyvistä likaiselle gettoalueelle, jossa vallitsevat alamaailman säännöt. Elokuvan rappeutuva maailma on juuri niin kliseinen kuin miltä se kuulostaakin. Englantilainen ohjaaja Gareth Maxwell Roberts yrittää parhaansa varsinkin elokuvan ensimmäisen puolituntisen aikana, mutta sitten hänen taitonsa loppuvat kesken.

The Morticianin alkupuoli on elokuvan parasta antia. Kaupunki tekee kuolemaa oman yhteiskuntansa mädättämänä ja siitä "elävä" todiste on leikkuutyön räjähdysmäinen lisääntyminen paikallisella ruumishuoneella. Henkisesti hiukan hitaalla käyvän hautausurakoitsijan roolissa nähdään yhdysvaltalainen hiphop-artisti Method Man, jonka työskentely on hillittyä. Hän on roolissaan zombimaisen nihkeä jääkylmän kosketuksensa ja jäykän niskansa kanssa. Hautausurakoitsija on kovettanut tunteensa ja sulkenut itsensä lähes täysin ympärillä vallitsevalta maailmalta, jossa miehet ovat vittumaisia nilkkejä ja naiset likaisia huoria. Korruptio ja rikollisuus kukoistavat.

Urakoitsija joutuu tulemaan ulos kuorestaan, kun hän saa tahtomattaan apulaiseksi ehdonalaisessa olevan Noahin (EJ Bonilla). Noah aloittaa työt ja pian ruumishuoneen läheisyydessä alkaa liikkua pahamaineinen gangsteri Carver (Dash Mihok) jenginsä kanssa. Viimeistään kaksiulotteiseksi kliseekimpuksi kirjoitetun Carverin ilmaantuessa laukomaan one‑linereitaan katsojalle on hyvin selvää millä tasolla elokuvassa pyöritään. Eräänä päivänä ruumishuoneelle tuodaan kuollut nainen, jonka kehoon tatuoitu kuva Botticellin Venuksen syntymästä (1485) palauttaa hautausurakoitsijan mieleen tukahdutettuja lapsuusmuistoja.

Mitä kauemmin The Mortician jatkuu, sitä heikkotasoisemmaksi se muuttuu. Päähenkilö on alussa tavallaan mielenkiintoinen, mutta saadessaan persoonallisia piirteitä hän muuttuu epäkiinnostavaksi. Sivurooleissa käyvät itsensä nolaamassa muun muassa Edward Furlong sekä The Wire ‑sarjasta tuttu kasvo Wendell Pierce. Elokuvan 3D on käytössä kuviin syvyyttä tuovana välineenä sen sijaan, että sitä käytettäisiin kikkailevassa mielessä, kuten uusimmissa 3D‑eksploitaatioissa on ollut tapana.

The Mortician on täynnä karmivan surkeaa dialogia ja katsojaa aliarvioivaa ohjaustyöskentelyä. Ohjaaja Robertsin käsikirjoitus on klassinen esimerkki tapauksesta, jossa valveutunut katsoja osaisi pienellä vaivalla kirjoittaa paremman tarinan. Onneksi meno on välillä sen verran huonoa, että sen kokee huvittavana.

The Morticianin maailman ensi-ilta oli Berlinale-festivaaleilla Cubix-elokuvakeskuksen suurimmassa salissa. Ohjaaja ja muun muassa Method Man olivat paikalla näytöksessä. Vain harvat katsojat innostuivat taputtamaan esityksen jälkeen.

Kalle Karinen

Gandu (Asshole, 2010)

Ohjaaja:

• Qaushiq Mukherjee

elokuva arvostelu

Ohjaus: Qaushiq Mukherjee

Miltei missä tahansa muualla tehtynä Gandu olisi "vain" vajaa puolitoista tuntia energistä avantgardea, mutta koska se on tehty Intiassa, on kyseessä lisäksi varsinainen tabut räjäyttävä atomipommi. Elokuva nimittäin huipentuu aitoon seksikohtaukseen.

Kolkatan seudulla asuu työtön nuorimies (Anubrata – tuntemattomuus kuten muutkin näyttelijät), jota kiusaajat kutsuvat nimellä Gandu (nimi tarkoittaa jotakuinkin "persläpi"). Gandua tämä kaltoinkohtelu ei sinänsä tunnu haittaavan – hindulaiseen karma-uskoon syntyneet ihmiset useimmiten tyytyvät osaansa suosiolla, koska se on peritty edellisestä elämästä. Gandu tappaa aikaa maleksimalla kaupungilla, lataamalla pornoa ja pelaamalla videopelejä nettikahvilassa. Välillä hän konttaa salaa varastamaan kahvilan omistajan Dasbabun lompakosta rahaa sillä välin kun tämä panee Gandun itseään myyvää äitiä.

Gandulla on kuitenkin unelmia. Hän elää yksinäistä, mutta häpeilemätöntä hiphop-elämää beatboxaten ja räpäten omaksi huvikseen. Hän myös ostaa joka päivä katumyyjältä raha-arvan. Gandun elämä saa suunnan hänen törmätessään nuoreen, Bruce Leetä imitoivaan rikshakuskiin. Kohta Gandu näkeekin jo eroottisen unen uudesta tuttavastaan ja alkaa kiinnostua tästä, tosin vain ystävänä. Poikia yhdistää unelmointi toisenlaisesta elämästä ja yhteiskunnallinen hylkiö ‑status. Yhteisen hulluruoho-tripin jälkeen nuorukaisten matka kohti vaihtoehtoista elämää kehittyy unenomaisempaan suuntaan. Jumalatar Kali piinaa Gandun unia. Neljäs seinä murtuu, kun ohjaaja Q itse saapuu autolla tapaamaan poikia – hän on tekemässä elokuvaa nimeltä Gandu.

Mustavalkoisena alkava elokuva läväyttää aika ajoin kankaalle graafista seksiä, ja lopun kaunis ja pitkä seksijakso näytetään hehkuvissa väreissä. Tällä on varmaankin haettu samaa järisyttävää efektiä kuin The Wizard of Ozissa (1939) mustavalkomaailmasta värilliseen Ihmemaahan siirryttäessä. Kikka on kokenut inflaation aikojen saatossa, mutta toimii. Ero Gandun ankeaan alkuun verrattuna on todella suuri.

Alussa tekeekin mieli lopettaa elokuvan katsominen välittömästi. Kömpelön ja halvan oloinen digikuvaus ja päähenkilöiden näennäinen päämäärättömyys ärsyttävät, mutta kaikella on tarkoituksensa ja Gandu paranee jatkuvasti loppua kohti. Tyylikkään poikkeuksellisesti elokuvassa ei hiphop-uhoamisesta huolimatta ole muutamaa läpsäisyä lukuun ottamatta lainkaan väkivaltaa. Editointi on dynaamista: kuolleita hetkiä ei ole lainkaan, ja kuvassa saattaa liikkua tekstejä ja efektikokeiluja. Kaikesta säteilee Shinya Tsukamoton hurjimpien elokuvien tyylinen energia ja pitelemätön punk-asenne. Gandun seksuaalinen frustraatio peilautuu hänen monesti esittämäänsä vihaiseen räppiin. Muusta musiikista vastaa Five Little Indians ‑niminen paikallinen bändi sekä Asian Dub Foundation.

Nelikymppinen ohjaaja Kaushik Mukherjee on terävä mies. Hän aloitti mainosohjaajana, mutta siirtyi elokuvien pariin eurooppalaisten ja japanilaisten indie-tuotantojen inspiroimana. Hänen käyttämänsä taiteilijanimi "Q" on miehen itsensä mukaan muotoutunut osittain Takashi Miiken Visitor Q:n (2001) vaikutuksesta – siinähän mystinen vierailija iskee ihmisiä takaraivoon tiilellä ja provosoi heidät heräämään ummehtuneista rutiineistaan, aivan kuten Mukherjee pyrkii tekemään nyt koko Intian elokuvateollisuudelle ja ‑kulttuurille. Mediakohu on vellonut tapaus Gandun ympärillä kuukausia, mutta moralistit ovat pysyneet vaiti, kenties haluttomina sekaantumaan näin pitkälle menevään rietasteluun.

Vallankumous saattaa todellakin olla alkamassa, koska Gandu on otettu hyvin vastaan ja se on festivaalipalkintojen lisäksi kerännyt tuhansien fanien tuen internetissä. Toisaalta pitää muistaa, että Kolkatan alueelle keskittynyt Länsi-Bengalin elokuvateollisuus on tuottanut ennenkin taiteellisesti kokeilevampaa elokuvaa (mm. Satyait Rayn teokset) kuin Bollywoodin hindinkielisiä unelmia myyvä rahakoneisto.

Kaupallisten Hindi-elokuvien itsesensuuri on pitkään pysynyt huiman tiukkana, mutta "katsojat pyörtyivät nähtyään suudelman valkokankaalla" ‑tyylinen stereotypia ei sentään ole koko totuus. Rajoja on ylitetty, mm. Shah Rukh Khanin peuhatessa kiihkeästi Deepa Shahin kanssa vuonna 1993 Madame Bovary ‑sovituksessa Maya memsaab, ja viime vuonna 7‑minuuttisen (tosin lopullisessa versiossa lyhennetyn ja digitaalisesti sumennetun) rakastelukohtauksen sisältäneessä kohufilmissä LSD (Love, Sex aur Dhokha, 2010). Mitä noissa pahamaineisissa kohtauksissa sitten näkyi? Paljasta selkää ja takapuolta. Bollywoodilla on vielä pitkä matka kuljettavana.

Q:n mukaan Intiassa on jo tuhansia vuosia sitten harrastettu huimaa seksiä, ja nyt olisi aika palata aiheeseen. Ja todellakin, Kama Sutra ja muinaisten tantratemppeleiden ulkoseiniä edelleen koristavat julkeat ja mielikuvitukselliset eroottiset veistokset ovat räikeässä ristiriidassa nykyisen seksihyssyttelyn kanssa. Gandun tekijöiden suhtautuminen seksiin onkin ihailtavan mutkatonta. Lopussa Gandun kanssa rakastelevaa outoa mielikuvitusnaista näyttelee ohjaajan tyttöystävä Rii. Mukherjeen mukaan Riin ja Gandun välisessä aidossa seksikohtauksessa ei ollut mitään ongelmallista, koska Gandua näyttelevä Anubrata on hänen hyvä ystävänsä.

Vaikka Gandu onkin sympaattinen elokuva unelmoinnin tärkeydestä, vaatii sen ymmärtäminen tiettyä asennetta. Intialaisesta elokuvasta taidemuotona kiinnostuneille tai tsukamotolaista punk-asennetta eksoottisessa kontekstissa janoaville Gandu tarjoaa syvän kokemuksen. Konservatiisempien katsojien kannattanee kokeilla Mukherjeen dokumentteja. YLE:n osittain rahoittama Love in India (2009) tutkii samoja seksiin liittyviä teemoja rakenteellisemmassa muodossa.

Sakari Määttä

Rundskop (Härkäpää, 2011)

Ohjaaja:

• Michaël R. Roskam

elokuva arvostelu

Ohjaus: Michaël R. Roskam

Belgiohjaaja Michael R. Roskamin debyytti Bullhead on tunnepohjalta ponnistava kostotarina ja todella vahva taidonnäyte ohjaajan kyvyistä. Käsikirjoitus hakee inspiraatiota tosielämässä 90‑luvun loppupuolella Belgiassa tapahtuneesta ja suurta kohua herättäneestä murhajutusta.

Bullheadin nimiroolissa nähdään erityisen lahjakas belgialainen Matthias Schoenaerts, joka bodasi itsensä uskomattomaan kuntoon valmistautuessaan rooliin. Muodonmuutosta on helppo verrata Christian Balen valmistautumiseen Brad Andersonin elokuvaan The Machinist (2004), mutta painon pudottamisen sijaan Schoenaerts nosteli puntteja ja söi valtavia määriä ruokaa. Osuvampi vertailukohta lienee Tom Hardy Nicolas Winding Refnin elokuvassa Bronson (2008).

Schoenaerts on limburgilainen Jacky Vanmarsenille, noin kolmekymppinen yksinäinen lihaskimppu, joka auttaa setäänsä maatilalla. He ovat riippuvaisia kasvuhormoneista, joiden avulla karjasta saadaan enemmän lihaa myyntiä varten. Kaikki uhkaa mennä pieleen, kun lihaa aletaan tuottaa uudelle asiakkaalle. Hän on Marc Decuyper (Sam Louwyck), yksi Flanderin alueen pahamaineisimmista hormonien salakuljettajista. Decuyper ystävineen on vastuussa hormonimafian tekoja tutkineen poliisin murhasta, joten uuden yhteistyön myötä Jacky saa virkavallan hengittämään niskaansa.

Bullhead käsittelee flaamilaisen hormonimafian arkielämää. Elokuva alkaa tavallisen rikoselokuvan kaltaisesti, muuttuen pian Jackyn ja hänen lapsuudenystävänsä Diederikin (Jeroen Perceval) välien hienovaraiseksi selvittämiseksi. Useiden sivujuonteiden kautta Bullhead etenee kohti vääjäämätöntä loppupistettään.

Schoenaertsin vahva roolisuoritus pitää koko elokuvaa vankasti pystyssä. Hän vie kirjaimellisesti härkämäisen hahmonsa äärimmäiselle tasolle ja onnistuu olemaan lumoava jokaisessa kohtauksessaan. Alussa hahmo näyttäytyy katsojalle hiljaisena ja muutenkin rauhallisena. Pian kuitenkin selviää, että hän piikittää itseensä säännöllisesti testosteronia ja treenaa aggressiivisesti huoneessaan. Välillä hänet nähdään nukkumassa sikiöasennossa kylpyammeessa. Hahmon rauhallisen pinnan alla kupliva ahdistus välittyy katsojalle hetki hetkeltä vahvempana. Sympaattinen Jacky muuttuu uhkaavammaksi hahmoksi, kun hänen pakkomielteidensä ja ahdistuksensa kuvaamiseen käytetään aikaa.

Jacky on kuin yhtä jättiläismäistä lihasta ja hänen habituksessaan on muutenkin hiljaista uhkaavuutta. Useista kohtauksista välittyy tunne, että hän voisi millä hetkellä tahansa hermostua ja alkaa riehua. Voimaa Jackylta löytyy niin paljon, että hän voisi tappaa yhdellä ainoalla iskulla. Jackyn hahmoa ja koko hänen elämäänsä määrittää yksi kauhistuttava tapaus noin kahdenkymmenen vuoden takaa. Käsikirjoituksesta vastannut Roskam varmistaa, että hänen luomansa hirviömäinen hahmo saa patoutuneiden tunteiden purkautuessa katsojien sympatiat osakseen.

Bullhead on myös teknisesti hyvin onnistunut elokuva. Kuvaaja Nicolas Karakatsanis leikittelee paljon valaistuksen kanssa ja keskittyy olennaiseen, eli päähenkilön tunnetilojen korostamiseen. Ulkokuvaus on tyylikästä ja Fabrice Du Welzin The Ordealin (Calvaire, 2004) mieleen tuovat kuvauspaikat ovat huolellisesti valittuja.

Bullhead on väkivaltainen ja monisyinen psykologinen hahmotutkielma, jonka 129‑minuuttinen kesto vie ne katsojat mukanaan, jotka ovat valmiita matkaamaan minotaurimaisen päähenkilön psyykeen. Elokuva tulee varmasti saavuttamaan suuren suosion Belgiassa, Hollannissa ja luultavasti myös Ranskassa, mutta muualla Euroopassa ja varsinkin sen ulkopuolella sitä ei luultavasti nähdä laajemmassa levityksessä. Tällä hetkellä elokuva kiertää festivaaleilla ja päätynee ennen pitkää myös Suomeen. Bullheadia ei kannata missata.

Sakari Määttä

Dernier étage gauche gauche (Top Floor Left Wing, 2010)

Ohjaaja:

• Angelo Cianci

elokuva arvostelu

Ohjaus: Angelo Cianci

Ulosottomies Francois Echeverria (Hippolyte Girardot) sattuu olemaan väärässä paikassa väärällä hetkellä. Suorittaessaan työtään hän joutuu panttivangiksi kerrostaloasuntoon "uhriensa", amatöörihuumediileri Salemin (Aymen Saïdi) ja hänen köyhän mutta kunniallisen isänsä Mohandin (Fellag) toimesta. Salemia ei ulosotto haittaisi, mutta hermot ovat kireällä, koska hänellä sattuu olemaan hallussaan viisi kiloa kokaiinia. Hetki hetkeltä tapahtumat eskaloituvat kaoottiseksi sekasorroksi väärinkäsitysten seuratessa toisiaan ja lopulta poliisin terrorisminvastaiset erikoisjoukot ja skandaalinjanoiset tv‑toimittajat saapuvat paikalle. Asiaan liittyvää absurdiutta korostaa sekin, että elokuvan tapahtumien päivämäärä on 11. syyskuuta.

Top Floor Left Wing on ranskalais-luxemburgilainen yhteistuotanto useita lyhytelokuvia ohjanneen Angelo Ciancin ensimmäinen kokopitkä. Poliittisen korrektiuden rajoilla tasapainoileva elokuva yrittää kovasti olla hauska ja positiivinen komedia epäonnistuen siinä kuitenkin pahasti. Useat näytöksessä paikalla olleet ranskalaiset nauroivat välillä äänekkäästi, toisin kuin Elitisti-toimittaja, joka ei huumorille lämmennyt.

Komedian lomassa Top Floor Left Wing käsittelee ongelmallista isä‑poika ‑suhdetta, joka on ohjaajalle itselleen tuttua hänen teinivuosiltaan; elokuva kuvastaa hänen kokemuksiaan. Cianci sai asiat sovittua oman isänsä kanssa jäätyään hänen kanssaan lukkojen taakse asuntoon. Alussa on ongelmatilanne, joka vähitellen paisuu yhä suuremmaksi aggressiivisuuden tason kasvaessa. Pakopaikkaa tilanteesta ei ole.

Top Floor Left Wing on sopivaa viihdettä erityisesti ranskalaisille siinä käsiteltyjen sosiaalisten ongelmien takia, mutta muilla voi olla hankaluuksia päästä elokuvaan sisälle. Katsojasta riippuen tämäntyylinen huumori saattaa kuitenkin toimia hyvinkin, joten elokuvalle voi olla syytä antaa mahdollisuus.

Sakari Määttä

Pina (Pina – tanssi, tanssi tai muuten olet hukassa, 2011)

Ohjaaja:

• Wim Wenders

elokuva arvostelu

Ohjaus: Wim Wenders

Pina on 3D‑teknologiaa käyttäen kuvattu tanssielokuva. Se on yksi ensimmäisistä eurooppalaisista 3D‑elokuvista ja maailman ensimmäinen sellaiseksi tehty arthouse-elokuva. Pinan päätähtiä ovat Wuppertalin tanssiteatterin jäsenet, jotka esittävät saksalaisen, vuonna 2009 kuolleen koreografi Pina Bauschin luomia moderneja tanssiesityksiä ja kertoilevat vähäsanaisesti Pinasta ja omasta suhteestaan häneen.

Ohjaaja Wim Wenders (Der Himmel über Berlin, 1987) ehti olla Pinan ystävä yli 20 vuoden ajan ennen naisen äkillistä kuolemaa kesken elokuvan kuvausten kesällä 2009. Wenders joutui miettimään elokuvan sisällön uudestaan ja omisti sen edesmenneelle ystävälleen. Elokuvaan valittiin mukaan neljä tanssiteosta: Le sacre du printemps (1975), Café Müller (1978), Kontakthof (1978) ja Vollmond (2006).

Pina on visuaalisesti sykähdyttävää katsottavaa, mutta sisällöltään onttoa tanssielokuvaa. Katsoja pääsee seuraamaan Pinan luomia tanssiesityksiä aitiopaikalta ja 3D‑kuvauksen ansiosta erityisen vaikuttavalla tavalla. Wenders ei ollut ensikertalainen 3D‑teknologian kanssa, vaan hänellä oli siitä kokemusta kahden lyhytelokuvan verran. Tanssijoita nähdään niin lavalla kuin metrovaunussa sekä Pina Bauschin luovuuden tyyssijana tunnetun Wuppertalin kaupungin kaduilla.

3D‑teknologia on hyvin käytössä tanssielokuvissa, kuten on koettu viime aikoina nähtyjen Step Up 3D:n (2010) ja StreetDance 3D:n kohdalla. Myös Pina tarvitsee kolmannen ulottuvuuden toimiakseen täydellisesti. Katsoja kokee aina live-esityksen aivan omalla tavallaan ja elokuva harvoin pääsee lähellekään sitä. Pinassa katsoja on kuitenkin askeleen lähempänä performanssia ja on vaikea kuvitella, että elokuvakokemus olisi ollut kaksiulotteisena yhtä hyvä.

Pina Bausch oli vähän tunnettu henkilö muualla Euroopassa, mutta erityisen tuttu saksalaisille. Elokuva ei kerro paljon Pinan taustoista, vaan keskittyy esittämään hänen tanssitaidettaan. Tanssiesitysten syntyyn liittyviä seikkojakaan ei tuoda esille, vaikka olisi ollut mukava tietää liittyvätkö esitykset johonkin tarinaan tai onko niiden taustalla vaikuttanut esimerkiksi jokin yhteiskunnallinen tilanne.

Visuaalisesti sykähdyttävä Pina on oivaa katsottavaa aiheesta kiinnostuneille tai heille, jotka saavat huolella tehdyistä 3D‑efekteistä erityisiä säväreitä. Muiden kannattaa pysyä kauempana, koska sisältönsä puolesta laimea elokuva ei mitään sen suurempaa tarjoa.

Lepää rauhassa Pina Bausch (1940–2009).

Sakari Määttä

Cave of Forgotten Dreams (2010)

Ohjaaja:

• Werner Herzog

elokuva arvostelu

Ohjaus: Werner Herzog

Etelä-Ranskassa sijaitsevan Chauvetin luolan maalaukset ovat jopa noin 30 000 vuotta vanhoja. Luola sortui aikoinaan umpeen muodostaen sisälle olosuhteet, joissa luolamaalaukset ja mm. kivettyneet, jääkaudelta peräisin olevat eläinten luut kestivät aikaa täydellisesti. Luola paikannettiin vuonna 1994 ja se on nyt yksi maailman tärkeimpiä esihistoriallisia taidelöytöjä. Vain kourallinen tutkijoita on päästetty tutkimaan sitä, mutta Ranskan kulttuuriministeri Frédéric Mitterrand myönsi eksklusiivisen mahdollisuuden Werner Herzogille. Herzog tarjoutui tekemään työtä Ranskan hallitukselle ja dokumentoimaan luolan mahdollisimman tarkkaan käytössä olevan ajan puitteissa. Palkkaa työstä Herzog halusi vain yhden euron – hinta, josta ohjaaja lupasi maksaa myös veroa.

Keväällä 2010 kuvattu elokuva käynnistyy otoksella, jossa kamera lentää ilmassa upeiden maisemien yllä ikään kuin etsien reittiä Chauvetin luolille. Herzogin tuttu ja turvallinen ääni alkaa puhua ja katsoja tempautuu heti mukaan Herzog-universumiin, aikamatkalle kohti maalaustaiteen synnyinsijoja.

Lyhyen pohjustuksen jälkeen tutkijat ja Herzog kuvausryhmineen siirtyvät luolaan arkeologi Jean-Michel Genesten johdolla. Luolan maalaukset ja tippukivet ovat koko dokumentin olennaisinta sisältöä. 3D‑tekniikkaa hyväksikäyttävä Cave of Forgotten Dreams tuo esille luolastosta löytyneet seinämaalaukset, lukuisat tippukivet ja muinaisten eläinten luut olosuhteisiin nähden parhaalla mahdollisella tavalla. Samalla Herzog pohtii mitä luolassa on ehkä aikoinaan tapahtunut, kenen piirtämiä maalaukset ovat ja millaista elämä on tuolloin saattanut olla.

Ernst Reijsegerin säveltämä tunnelmallinen musiikki on olennaisessa osassa tuudittaen katsojan paikoin melkein unenomaiseen tilaan kameran esitellessä luolamaalauksia useita minuutteja kestävissä jaksoissa. 3D‑tekniikan valinta elokuvan esittämistavaksi on luonnollinen vaihtoehto, koska sen avulla luolaston rosoiset pinnat tulevat paremmin esille. Se ei kuitenkaan onnistu tuomaan dokumenttiin mitään erityistä lisää verrattuna tavalliseen kuvaukseen, toisin kuin Wim Wendersin tanssidokumentti Pina.

Tutkijoilla ei ole pääsyä luolaston kaikkiin paikkoihin, koska muutoin Chauvetin sisältö voisi vaarantua tai jopa tuhoutua. Cave of Forgotten Dreams on ainutkertainen mahdollisuus tutustua ekosysteemiltään niin herkkään paikkaan, että se on suljettu ihmisiltä lähes kokonaan. Tutkijat ja kuvausryhmä pääsivät sinne vain muutamaksi tunniksi kerrallaan, mutta siitä huolimatta luolan sisältö on taltioitu onnistuneesti. Eräs ryhmän jäsen sanoo maalausten olevan yksi maailman suurimmista taideteoksista. Seinille piirrettyjä rujoja eläinten kuvia katsellessa asiasta voi halutessaan olla eri mieltä.

Cave of Forgotten Dreams olisi ilman asiantuntijoiden lausuntoja raskas ja puuduttava kokemus, mutta onneksi Herzog haastattelee dokumentin edetessä monia persoonallisia henkilöitä. Näistä parhaiten mieleen jää inuiittiasuun pukeutunut "kokeilevaa arkeologiaa" harrastava Wulf Hein, joka puhaltelee jääkautisten löydösten pohjalta tehtyyn huiluun Yhdysvaltain kansallislaulua. Muita mielenkiintoisia hahmoja ovat mun muassa luontoa, sammalia ja kivien rakosia haisteleva parfyymiekspertti ja muinaisia metsästykseen käytettyjä välineitä ja tekniikoita esittelevä mies.

Cave of Forgotten Dreamsin epilogi tuo kuvaan muutaman kymmenen kilometrin päässä luolastosta sijaitsevan ydinvoimalan ja sen lauhdevesihöyryillä lämmitettävän kasvitieteellisen puutarhan. Puutarhassa krokotiilit lisääntyvät ja mukana on kaksi albiinoyksilöäkin. Herzog tekee vertauksen albiinokrokojen ja paleontologiselta ajalta peräisin olevan ihmisen välillä omalla persoonallisella otteellaan.

Herzog itse ei päässyt vieraaksi Berlinaleen esittelemään elokuvaansa, koska hän oli kuvaamassa Yhdysvalloissa seuraavaa dokumenttiaan, joka käsittelee kuolemantuomiota odottavia vankeja.

Sakari Määttä

Target (2011)

Ohjaaja:

• Aleksandr Zeldovitš

elokuva arvostelu

"Venäjä on opetus maailmalle." — Fjodor Dostojevski

Target on todella omaleimainen scifidraama, jota on vaikea asettaa mihinkään tiettyyn lokeroon. Elokuva sai maailman ensi-iltansa Berlinale-festivaaleilla hienossa International-teatterissa. Ohjaaja Alexander Zeldovitš sekä tärkeimmät näyttelijät olivat paikalla esittelemässä elokuvaa ja vastaamassa yleisön kysymyksiin.

Venäjä elää vuonna 2020 kukoistuksen aikakautta, jonka laajojen runium-mineraaliesiintymien löytyminen on mahdollistanut. Arkielämässä elintason nousu näkyy räjähdysmäisenä uuden teknologian yleistymisenä, mutta samalla yhteiskuntaluokkien välinen kuilu on syventynyt entisestään. Varallisuuden jakautuessa epätasaisesti löytyy kansalaisten joukosta niin upporikkaita kuin rutiköyhiäkin. Kiina on noussut olennaisimmaksi yhteistyökumppaniksi, joten valtio panostaa suuresti maiden välisiin suhteisiin. Venäjän poliittisen järjestelmän yhdistyminen muiden valtioiden kehityssuuntien kanssa on synnyttänyt "ekologisen demokratian". Siinä jokainen venäläinen joutuu suorittamaan vuosittain testin, jonka perusteella paikka sosiaalisen ekosysteemin arvojärjestyksessä määräytyy.

Targetin neljä päähenkilöä kuuluvat kyseisessä hierarkiassa yhteiskunnan yläluokkaan. Viktor (Maksim Sukhanov) on luonnonvaraministeri, jonka vaimo Zoya (Justine Waddell) yrittää kaikin keinoin säilyttää kauniin ulkonäkönsä ja nuoruutensa. Zoyan veli Mitya (Danila Kozlovsky) tunnetaan yhtenä maan suosituimmista tv‑julkkiksista ja hänen ohjelmansa ovat eräänlaisia mediailmiöitä, joita koko kansa seuraa. Everstiluutnantti Nikolay (Vitaly Kishchenko) partioi jättiläismäisellä Kantonista Pariisiin ulottuvalla uudella valtatiellä valvoen sen loputtomia kuorma-autojonoja. Heillä on kaikkea mitä rahalla saa, mutta nuoruus ja ennen kaikkea onnellisuus puuttuvat.

Altai-vuoristossa lähellä Mongolian rajaa sijaitsee vanhoilta neuvostoajoilta peräisin oleva salainen, avaruudesta tulevan säteilyn tutkimiseen tarkoitettu astrofysiikan laitos. Sen yhteydessä on maahan upotettu jättiläismäinen lautanen, joka tunnetaan nimellä Target (lautanen muistuttaa maalitaulua). Venäjällä kerrotaan tarinaa, jonka mukaan Targetista kumpuava kosminen alkuvoima tekee alueesta virvoittavan nuoruuden lähteen. Viktor, Zoya, Mitya ja Nikolay etsiytyvät Targetin luo ja yövyttyään paikassa he havaitsevat elämänsä muuttuneen olennaisesti. Kehojen kudokset nuorentuvat ja he tuntevat itsensä jälleen voimakkaiksi ja reippaiksi – niin henkisesti kuin fyysisestikin. Altai-vuorilta ryhmän mukana Moskovaan palaa "Chinese for Dummies" ‑radio-ohjelmaa juontava Anna (Daniela Stoyanovich) ja paikallinen tyttö Taya (Nina Loshchinina), joka 52‑vuoden iästään huolimatta näyttää vähintään puolet nuoremmalta.

Targetissa vietettyjen hetkien voima tuntuu ja näkyy arkielämässä hyvällä tavalla niin fyysisten muutosten kautta kuin myös seksuaalisuuden puhjetessa kukkaan. Pian selviää, että vaikutuksilla on myös henkiselle alueelle ulottuva varjopuoli. Target korostaa altistuneissa ihmisissä kaikkia luonteenpiirteitä, olivatpa ne sitten positiivisia tai negatiivisia. Ryhmän jäsenet alkavat menettää itsekontrollin ja jokaisella on suuria vaikeuksia tulla toimeen omien primitiiviseen suuntaan vajoavien tunnetilojensa kanssa.

Aluksi uusi arki tuo mukanaan kollektiivisen onnellisuuden tunteen, mutta vähitellen mielen syvyyksissä horroksessa ollut levottomuus alkaa herätä. Suurimmat unelmat näyttävät käyneen toteen, mikä herättää eloon uusia kysymyksiä. Elämän jatkuessa periaatteessa ikuisesti perimmäisen tarkoituksen selvittäminen nousee olennaiseksi. Samalla oikean ja väärän erottaminen toisistaan vaikeutuu päivä päivältä. Kukin pyrkii tekemään jaon omalla tavallaan ja määrittämään uudelleen omat moraalisääntönsä. Targetissa ei ole kysymys siitä, että hahmot eläisivät ikuisesti miettimässä maailman menoa pitkällä aikavälillä, vaan muutosten tuulten puhaltaessa asiat ja tunnetilat läpikäydään nopeasti. Muutosten iskuvoima näkyy selkeästi hahmojen psyyken murentumisena.

Toiset sopeutuvat uuteen tilanteeseen onnistuen säilyttämään identiteettinsä rippeet ja selviävät eteenpäin, mutta hallitsemattomien uusien tunteiden ajamana joidenkin kohtalo on traaginen. Elokuvan absurdia lohduttomuutta haikeaan sävyyn käsittelevässä loppukohtauksessa on vahva mitättömyyden ilmapiiri. Juhlat ovat ohitse eikä millään tunnu olevan merkitystä. Viimeinenkin motivaation jyvänen on valunut hukkaan. Ehkä lopullisesti.

Zeldovitš kuljettaa Targetia kevyellä otteella onnistuneesti, vaikka elokuvan eeppinen, 154‑minuutin kesto saattaa tuntua joidenkin katsojien mielestä liioitellulta. Kesto on pikemminkin sopiva kuin ylipitkä. Ohjaajan ja venäläisen kulttikirjailija Vladimir Sorokinin kirjoittama käsikirjoitus hakee inspiraatiota klassisesta Leo Tolstoin romaanista Anna Karenina (1875–1877). Toisaalta mukaan on otettu piirteitä myös Sorokinin aiemmasta romaanista Oprichnick's Day (2006). Target ei kuitenkaan käytä tavallisille scifielokuville tai kirjallisuudelle tyypillisiä teemoja vaan lähestyy mietiskelevään tyyliin ihmisen todellista luonnetta, hyvän ja pahan olemusta, valtaa, halua ja seksuaalisuutta. Kaiken tämän keskellä katsoja pääsee tarkastelemaan huolellisesti luotua futuristista maailmaa, jonka yksinkertainen tyylikkyys uusine teknologioineen on kuin suoraan Philip K. Dickin romaanista. Tekniseltä puolelta Targetin heikoin lenkki on Leonid Desyatnikovin score, joka aliarvioi pahasti elokuvan vaikuttavimpia kohtauksia.

Zeldovitšin mukaan Target on tehty tarkoituksella eeppisen tarinan muotoon ja sisäisessä rakenteessa hän on pyrkinyt jäljittelemään Andrei Tarkovskin lisäksi Stanley Kubrickin teoksia. Vertaus kumpaan tahansa ohjaajaan on täysin oikeutettu. Solaris (1972) tai 2001: A Space Odyssey (1968) eivät ole niin sulavalinjaisia ja näyttäviä kuin Target, mutta toisaalta Zeldovitšin teos ei saavuta samanlaista massiivisuutta ja eeppistä iättömyyden tunnetta kuin esikuvansa. Länsimaalaisittain ajateltuna Target on piristävä poikkeus ja sillä on potentiaalia jopa koko nykypäivän scifigenren sisällön uudelleenmäärittämiseen. Moni asia riippuu kuitenkin elokuvan saamasta vastaanotosta Venäjän ulkopuolella. Zeldovitšin aiempi elokuva Moscow (2000) tehtiin osittain samalla tuotantotiimillä ja näyttelijöillä kuin Target, mutta se ei saanut kunnollista levitystä Euroopassa.

Seksuaalisuutta käsitellään Targetissa runsaasti, mutta erittäin hyvällä maulla. Elokuvassa harkiten käytetty väkivalta on räjähtävää ja spontaania, joten se tuntuu vahvasti myös katsomon puolella.

Nuoruuden tavoittelu, vanhenemisen pelko ja rakkauden katoavaisuus ovat Targetin käsittelemiä teemoja. Voisiko rakkaus olla ikuista, jos elämä ei lopu koskaan. Puhtaan seesteisyyden murentuessa ja kuolemanpelon muuttuessa elämänpeloksi yksi elokuvan hahmoista, Maksim Sukhanovin tulkitsema Viktor, laittaa päähänsä "mustan budjetin" avulla tuotetut lasit. Niiden avulla hän näkee kaikkien esineiden ja olentojen eettisyyden väreinä sekä numeerisena arvona, sinisen merkitessä pahaa ja punaisen hyvää. Jos Targetin katsoja näkisi elokuvan Viktorin lasit silmillään, se loistaisi takuulla kirkkaan punaista valoa.

Sakari Määttä

Coriolanus (2011)

Ohjaaja:

• Ralph Fiennes

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ralph Fiennes

Ralph Fiennesin debyyttiohjaus Coriolanus on samannimiseen Shakespearen tragediaan perustuva elokuva, jonka tapahtumat on siirretty nykyaikaan. Dialogi on suoraan Shakespearen näytelmästä ja tarina sille hyvin uskollinen. Fiennes kiinnittää paljon huomiota näytelmän keskeisenä teemana olevaan poliittiseen pragmatismiin. Hän tulkitsi Coriolanusta teatterissa kymmenen vuotta aiemmin ja näyttelee itse elokuvansa nimiroolin. Shakespeare-aspektin mukana elokuvassa on luonnollisesti myös hyvin teatraalista ylinäyttelemistä. Elokuva kuului Berlinale-festivaalien viralliseen kilpailusarjaan, mutta ei saanut erityistä huomiota osakseen.

Caius Martius (Fiennes) nousee sotasankarin asemaan vallatessaan Coriolin kaupungin sissikenraali Tullus Aufidiuksen (Gerald Butler) johtamilta vapaustaistelijoilta elokuvan alkupuolella nähtävässä näyttävässä yhteenotossa. Caius Martius saa kansan puolelleen ja Rooman senaatti myöntää hänelle Coriolanus-arvonimen. Poliitikkona Martius on kuitenkin vain keskinkertainen, koska hän ei suostu käsittelemään tavallista kansaa silkkihansikkain ja antautuu helposti muiden valtaa tavoittelevien huijattavaksi. Yksi heistä on Sicinius (James Nesbitt), joka yhteistyössä juonikkaan Brutuksen (Paul Jesson) kanssa osaa manipuloida kansaa ja valtamedioita. Mustamaalaamalla he estävät Coriolanuksen valinnan konsuliksi ja parin mutkan kautta onnistuvat karkottamaan entisen sankarin Big Brother ‑tyylisessä kansanäänestyksessä.

Coriolanus joutuu hylkäämään äitinsä ja perheensä. Hän vannoo kostavansa Roomalle ja lähtee etsimään entistä vihollistaan Tullus Aufidiusta, liittyäkseen hänen joukkoihinsa. Coriolanuksen löytäessä vihdoin tiensä kansan rakastaman Aufidiuksen luoksen kaksikko tekee nopean sovinnon verisen yhteenoton sijaan. Pikaisen male bondingin jälkeen heidän välinsä muuttuu absurdilla tavalla Best Friends Forever ‑uskollisuudeksi. Shakespearen alkuperäistarinalle ominainen homoeroottisuus nostaa päätään muun muassa kohtauksessa, jossa Aufidius ajaa Coriolanuksen kaljuksi.

Fiennes eläytyy rooliinsa täydellä tunteella ja on kuin Shakespearen versio John Rambosta: kuolematon taistelija, jota luodit tuntuvat väistävän. Kiivastuessaan hän yltyy pitämään palopuheita otsasuonet pullistellen. Sivurooleista parhaiten jäävät mieleen Brian Cox Coriolanuksen poliitikkoystävä Meneniuksena ja Vanessa Redgraven vahva suoritus Volumnia-äitinä. Volumnian ja Coriolanuksen suhde on elokuvassa juuri ja juuri normaalin rajoissa – Shakespeare käsitteli mielellään äiti-poika ‑suhdetta useissa näytelmissään, eikä John Loganin käsikirjoitus aiheen käsittelyä kainostele. Vahva äitihahmo on Coriolanuksen elämässä huomattavasti olennaisempi kuin esimerkiksi vaimo Virgilia (Jessica Chastain) tai hänen oma lapsensa.

Gerald Butler on roolissaan täysin ulkona kuvioista ja näyttää jokaisessa kohtauksessa kuin uneliaalta koiranpennulta. Suu on alati raollaan ja silmissä palaa en‑tajua-mistään-mitään ‑katse. Shakespearelainen dialogi korostaa tätä mielikuvaa täysin. Festivaaleilla pidetyssä lehdistötilaisuudessa Butler oli hyvin humoristisella tuulella ja totesi osuvasti: "Something intellectual is always challenging for me." Roolisuorituksen perusteella hän osui oikeaan.

Elokuvan kulkee eteenpäin selkeästi, yllätyksettömästi ja laskelmoivasti. Dialogi on välillä todella raskasta seurattavaa ja sen tietää myös Fiennes itse. Eräässä dialogipainotteisessa kohtauksessa poliitikot keskustelevat pöydän ääressä. Kohtauksen päättyessä Menenius nousee ja toteaa, että jos hän kuuntelee keskustelua vielä hetkeäkään pidemmälle, niin hänen aivonsa menevät solmuun.

Barry Ackroyd (The Hurt Locker, 2008) on oivallinen valinta elokuvan kuvaajaksi. Belgradissa kuvattu Coriolanus on teknisiltä ansioiltaan onnistunut esikoisohjaus, mutta Fiennesin olisi syytä harkita sisältöä tarkemmin tulevaisuudessa.

Coriolanus on sopivaa viihdettä valtavirtaelokuvista nauttivalle kansalle jo pelkästään useiden tulitaistelujen takia. Elokuvalliset arvot ovat valitettavan alhaiset, mutta kalkkuna-arvoista nauttiva katsoja löytää elokuvasta takuulla hyvääkin. Fiennesin viaton lähestymistapa ja selkeä oman vision toteuttaminen voivat olla, ja toivottavasti ovatkin, tie suuruuteen. Onko Ralph Fiennes uusi Mel Gibson? Jos näin on, niin ehkä hänenkin ohjaustyönsä tulevat jatkossa olemaan niin mielisairaita konsepteja, ettei kukaan muu voisi niitä toteuttaa. Aika näyttää.

Sakari Määttä

Mein bester Feind (Rakkain viholliseni, 2011)

Ohjaaja:

• Wolfgang Murnberger

elokuva arvostelu

Ohjaus: Wolfgang Murnberger

Eletään 1930‑luvun Wienissä. Juutalainen Viktor Kauffman (Moritz Bleibtreu) viettää vanhempiensa (Udo Samel ja Maerthe Keller) kanssa rauhallista elämää ja pitää menestyvää jalokivigalleriaa. Viktorin pirteä ja nätti tyttöystävä Lena (Ursula Strauss) on valmis avioitumaan, mutta kaikki muuttuu Itävallan liittyessä osaksi natsi-Saksaa vuonna 1938. Viktorin vanha lapsuudenystävä Rudi Smekal (Georg Friedrich) ilmaantuu paikalle SS‑univormussa valmiina tekemään mitä tahansa edetäkseen natsiupseeriurallaan.

Natsisaksa takavarikoi Kauffmaneilla hallussa olevan aidon Michelangelon maalauksen. Kauffmanit joutuvat keskitysleirille, Rudi vaatii Lenan vaimokseen ja niittää mainetta natsien ja erityisesti Uwe Bohmin (In the Shadows, 2010) vahvasti näyttelemän Sturmbannführerin silmissä. Kaikki alkaa murentua hankitun maalauksen paljastuessa väärennökseksi. Kauffmanien tiedossa oleva aidon maalauksen sijainti pitää selvittää nopeasti, koska maalaus on määrä luovuttaa hyvän tahdon eleenä Italiaan Benito Mussolinille.

Aiheestaan huolimatta itävaltalainen My Best Enemy sisältää hyvin vähän väkivaltaa tai holokaustikuvastoa. Kokenut Wolfgang Murnberger keskittyy tekemään kevyttä komediallista seikkailuelokuvaa draaman sijaan ja muun muassa natsisaksan raakuudet sivuutetaan lähes täysin. Keskitysleirillä vietetyllä usean vuoden ajalla ei ole näkyviä vaikutuksia Viktorin psyykeen tai ulkoiseen olemukseen. My Best Enemyn suurin vahvuus on Paul Henggen käsikirjoituksessa, joka liikkuu taitavasti uskottavuuden rajalla esimerkiksi kohtauksessa, jossa juutalaisvangin ja SS‑upseerin roolit vaihtuvat.

My Best Enemy on tarina ystävyydestä, rakkaudesta ja petturuudesta. Kevyt huumori ja raskaat tragediat kulkevat käsi kädessä elokuvassa, joka on kuvaus lämminsydämisen Viktorin ja hänen läheistensä selviytymiskamppailusta. Teknisesti laadukas My Best Enemy kärsii pahasti liiasta kliinisyydestä ja veijarimaisesta otteesta, joka ei tunnu istuvan aikaansa tai tapahtumapaikkoihinsa. Elokuva uppoaa varmasti parhaiten saksalaiseen ja itävaltalaiseen yleisöön, koska osa huumoripitoisista kohtauksista ja yksityiskohdista jäävät muilta helposti ymmärtämättä.

Sakari Määttä

Unknown (2011)

Ohjaaja:

• Jaume Collet-Serra

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jaume Collet-Serra

Entinen Jedi-mestari ja juutalaisten pelastaja, nykyinen säyseä botanisti ja tiedemies Liam Neeson nähtiin vuonna 2008 elokuvassa Taken. Silloin hän oli Pariisissa pelastamassa tytärtään ihmiskauppiaiden kynsistä. Nyt Neeson on saanut Jaume Collet-Serran (Orphan) ansiosta komennuksen Saksan pääkaupunkiin, jossa hän jatkaa samansuuntaisilla linjoilla. Suunnitelmallisesti kassamagneetiksi rakennettu Unknown lukeutuu Takenin ohella viime vuosina nähtyjen toimintaelokuvien piristävimpään kärkipäähän.

Neeson on New Hampshiresta kotoisin oleva tiedemies Martin Harris, joka saapuu Berliiniin vaimonsa Elisabethin (Mad Men ‑sarjasta tuttu January Jones) kanssa pitääkseen puheen kansainvälisessä bioteknologiakonferenssissa. Sen sijaan hän joutuu auto-onnettomuuteen ja herää koomasta neljä päivää myöhemmin, muistinsa menettäneenä ja vailla minkäänlaisia henkilöllisyyspapereita. Toipuessaan vähitellen Martin etsiytyy vaimonsa luo. Paljastuu, että toinen mies (Aidan Quinn) on ottanut Martinin paikan, eivätkä vaimo tai paikalla olevat ystävät enää tunnista häntä.

Identiteetin kaappaus tuntuu niin täydelliseltä, että aluksi Martin epäilee omaa onnettomuuden takia mahdollisesti järkkynyttä mielenterveyttään. Lopulta hän päättää selvittää tilanteen, paljastaa huijauksen ja hankkia vaimonsa takaisin. Avukseen Martin värvää Ginan (Inglourious Basterdsin Diane Kruger), jonka ajaman taksin kyydissä hän oli onnettomuuden sattuessa. Todistusaineiston karttuessa mukaan liittyy myös Bruno Ganzin (Der Untergang, 2004) vahvasti tulkitsema entinen Stasi-agentti Ernst Jürgen.

Muistinmenetyksistä on tehty elokuvia runsaasti ja Unknown ei sinänsä pysty puhaltamaan aiheeseen mitään uutta, eikä oikeastaan sitä yritäkään. Elokuvan lukemattomat yllätyskäänteet pitävät epäuskottavuuksistaan huolimatta menon tuoreen tuntuisena. Juoni ei onneksi kulje mitään turvalliseksi koettuja Hollywood-reittejä pitkin.

Käsikirjoittajapari Oliver Butcher ja Stephen Cornwell ei ole erityisen kokenut ja se paistaa läpi viimeistään Unknownin loppupuolen reikäisyydestä, joka vesittää kokonaisuutta pahasti. Korkeatasoinen viihdyttävyys on kuitenkin elokuvassa valttia, joten pienten vikojen ei kannata antaa häiritä liikaa.

Jaume Collet-Serran ohjaustyöskentely on moitteetonta. Hän antaa näyttelijöille runsaasti tilaa ja se näkyy heidän otteissaan hyväntuulisuutena. Käsikirjoituksen puutteiden lisäksi jotkut katsojista saattavat saada yliherkkyysreaktioita myös tökeröistä cgi‑efekteistä, joita ei onneksi ole kuitenkaan kovin paljon. Toimintakohtaukset ovat hyvin toteutettuja ja pääpariksi muodostuva Neeson/Kruger ‑kombo pelaa hyvin yhteen.

Unknown on kaupunkielokuvana omassa luokassaan. Berliinin kadut, metro‑ ja juna-asemat, Alexanderplatzin televisiotorni sekä muut olennaisimmat maamerkit saavat näkyvyyttä elokuvassa. Neeson pistäytyy jopa aggressiivisesti sykkivällä bunkkerimaisella Tresor-klubilla pohtimassa seuraavaa siirtoaan.

Salamannopeiden ja tarkkaan suunniteltujen trillereiden maailmassa Unknown kuuluu hyvien kertakatseluna toimivien elokuvien joukkoon. Hitchcockilaiselle Unknownille on suhteellisen helppo löytää vertailukohtia ja ensimmäisenä mieleen tulevat Roman Polanskin Frantic (1988), David Fincherin The Game (1997), Roger Spottiswooden The 6th Day (2000), Doug Limanin The Bourne Identity (2002) ja Sean Ellisin The Brøken (2008).