Ilja Rautsi

Harry Brown (2009)

Ohjaaja:

• Daniel Barber

elokuva arvostelu

Ohjaus: Daniel Barber

Law Abiding Citizen (2009) osoitti, että oman käden oikeutta jakelevat kostajat ovat edelleen kelpoa moraalisesti arveluttavaa viihdetavaraa. Brittiläisen Daniel Barberin esikoisohjaus Harry Brown pyrkii aiheen astetta realistisempaan ja vähemmän dorkaan käsittelyyn, onnistuen vain osittain.

Michael Caine on leppoisa eläkeläisäijä Harry Brown, jonka pitkään sairastanut vaimo kuolee. Harryn elämän ainoat valopilkut ovat tuopponen paikallisessa ja vanha kaveri Len, jonka alueen nuorisojengiläiset ovat napanneet silmätikukseen. Len saa tarpeekseen ja tekee vastaiskun veitsi kädessään, joutuen murhatuksi. Harry päättää että liika on liikaa ja herättää vuosikymmenet uinuneen merijalkaväen tappajan sisältään.

Harry Brown edustaa samaa brittinuorison perinpohjaista nihilististä pahuutta kartoittavaa uutta kitchen sink ‑väkivaltakuvastoa kuin James Watkinsin ilkeä Eden Lake (2008). Lähiöslummaavat teininilkit vetävät ja diilaavat huumeita, potkien ja puukottaen jokaista vastaantulijaa jos ja kun siltä tuntuu. Väkivalta on viihdettä kurjaan ja näköalattomaan elämään, eikä murhaa voita viihdepommina mikään, paitsi ehkä raiskaus samaan syssyyn.

Poliisi on luonnollisesti voimaton niin resursseiltaan kuin byrokratian rattaiden hidastamilta prosesseiltaan. Oikeus on siis osaavan miehen omassa kädessä, viimeisenä keinona tuoda järjestystä urbaaniin viidakkoon. Harry Brown muistuttaa kuitenkin toteavan nuhjuisessa nihilismi"realismissaan" enemmän ensimmäistä Väkivallan vihollista (Death Wish, 1971) kuin sen koko ajan absurdimmaksi karkaavia jatko-osia.

Suurin valtti on Caine, jonka uskoo helposti nukkavieruksi eläkeläiseksi sekä tehokkaaksi tappajaksi. Sanomaltaan Harry Brown tuomitsee nykypolven eskaloituvan arkiterrorismikierteen viihdeväkivallan aikaansaamaksi löysäilyksi – vanha polvi kuten IRA kun sentään taisteli asioiden puolesta. Moralisointi kärsii kuitenkin tarpeesta tyydyttää yleisöä muutamilla one‑linereilla – samaan aikaan elokuva on paradoksaalisesti viihdyttävimmillään juuri Cainen listiessä lössiä toteavasti letkautellen.

Ilkimykset on tehty niin paatuneiksi paskiaisiksi, että oli Caine miten sadistinen hyvänsä, tuntuu se oikeutetulta. Suurimman vaikutuksen jättää mm. 24 Hour Party Peoplen (2002) Ian Curtisina vakuuttanut Sean Harris umpiskitsona pikkurikollisena – joka piikittää itseään puolitajuttoman naisen oksentaessa sohvalla samalla kun telkkarissa pyörii video samasta sympaattisesta veikosta raiskaamasta kyseistä naista. Cainen on kitkettävä nämä rikkaruohot.