Jarkko Lehtola

Brian Garfield - Väkivallan vihollinen (1972)

kirja arvostelu

Kirjailija: Brian Garfield

Brian Garfield oli 70‑luvun alussa tuottelias, mutta yleisölle tuntematon kirjailija. Death Wish (suom. Väkivallan vihollinen, Karisto) ei ilmestyessään ollut mikään hitti, vaan se oli pikemminkin pienellä painoksella tuotettua kioskikirjallisuutta. Jostain syystä se kuitenkin herätti filmiteollisuuden huomion, ja mutkien jälkeen käsikirjoittajaksi valikoitui Oscar-ehdokkuuden saanut Wendell Mayes (Erään murhan anatomia, 1959). Prosessin jälkeen Brian Garfieldin nimi ei enää ollut tuntematon.

Kirjan tarina on pääpiirteissään sama kuin elokuvassa. Olennainen ero elokuvaan on se, että kirja käyttää 150 sivua perustellessaan ja kypsytellessään ajatusta oman käden oikeudesta. Käytännössä siis 70% kirjasta on enemmän tai vähemmän päänsisäistä dialogia, joka huipentuu aina välillä suuttumuksen myötä radikaaleihin ajatuksiin. Toisinaan taas Carolin mies toimii keskustelukumppanina tuoden mukaan yhteiskunnan (liberaaleja) perusargumentteja.

Kirjan ja elokuvan loppuratkaisut poikkeavat hieman toisistaan, mutta ovat hengeltään samankaltaisia. Garfieldin eleettömän lopun pointti tosin on aika mitäänsanomaton ja elokuvassa Charles Bronsonin karisma taas vie katsojaa jopa vastakkaiseen suuntaan. Sisällön parasta antia on 70‑luvun aikalaisnäkökulma, jossa yhteiskunnan uhkakuvat koostuivat lähinnä neekereistä ja narkkareista. Marttyyrimäinen keskiluokan uhrin aseman korostaminen on myös olennainen osa vigilantismin perustelua. Kokonaisuutena kirjan sisältö on epätasainen.

Brian Garfield näki elokuvan ennakkonäytöksessä ja oli tyytymätön lähes kaikkeen: Charles Bronson oli väärä henkilö, Michael Winnerin tapa ohjata väärä, elokuvassa olisi pitänyt olla jokin tietty kohtaus jne. Kirjailija meni kaksinaamaisuudessa jopa niinkin pitkälle, että moralisoi elokuvaa liian väkivaltaiseksi. Teatraalisen närkästyksen takana Garfield oli silti varmasti kovin tyytyväinen tuleviin uusintapainoksiin ja kustannussopimuksiin. Hänellä oli kuitenkin perustavanlaatuisia ideologisia erimielisyyksiä elokuvan sisällön suhteen ja hän kirjoittikin vuonna 1975 Death Sentencen selventääkseen omaa henkilökohtaista kantaansa vigilantismiin (Death Sentence sai vuonna 2007 oman elokuvaversionsa).

Karisto on julkaissut Väkivallan vihollisen suomessa kaksi kertaa, vuosina 1975 ja 1991. Vuoden 1975 painoksen takakannesta löytyy ikivihreä vigilantismia sympatisoiva lause, ilmeisesti kustannustoimittajan kommenttina "[teos] ottaa selvääkin selvempää kantaa siihen turvattomuudentunteeseen, joka tämän päivän ihmisessä kasvamistaan kasvaa". Neljä vuosikymmentä saman väitteen toistoa ei ole vieläkään johtanut oman käden oikeuden lisääntymiseen.