Ilja Rautsi

The Punisher (Rankaisija, 1989)

Ohjaaja:

• Mark Goldblatt

elokuva arvostelu

Ohjaus: Mark Goldblatt

Joskus on katsottava itseään kunnolla peiliin, tarkasteltava lausuntoja ja nieltävä virhearvion katkera kalkki. Menin kaksi vuotta sitten lievästi halventamaan Dolph Lundgrenin aivovammaista tulkintaa Punisherina, vaikka minun olisi pitänyt laulaa sille kiitoslauluja. Onneksi tarjoutui tämä tilaisuus korjata tilanne. Dolppa on ainoa oikea Punisher, eikä sinun tule palvoman vääriä jumalankuvia.

Dolph on perheensä murhaa kostava ex‑poliisi Frank Castle, joka tunnetaan enää nimellä The Punisher, koska hän listii ilkeitä mafiamiehiä. Elokuvan alkaessa Dolph on päässyt jo kunnioitettavaan lukuun 125. Merkillistä sinänsä, mies lahtaa poppoota tiuhaan tahtiin pitkin elokuvaa mutta luku pysyy aina samana. No, high score on high score, sitä ei käy kiistäminen. Juoneen sekaantuu myös Amerikan markkinoille tunkeutuva yakuza, joka saa vinosilmäisellä ulkomaisuudellaan ilmentää elokuvan turmeltuneinta hahmokastia.

Lundgrenin kultakaudella, vain kaksi vuotta Masters of the Universen jälkeen, ruotsin sankari nuhaisille kautta maailman oli vielä tiukassa kunnossa. Tämä käy ilmi mm. kohtauksista, joissa Dolph istuu rasvattuna ja nokisena viemäritukikohdassaan, jutellen Jumalalle alasti (seikka joka sai toisen toimituksen jäsenen kommentoimaan elokuvaa "elegantiksi"). Jumalauta, katsokaa niitä pakaroita!

(erhm, tahdon tässä painottaa ihailevani Dolphin hikistä hardbodya samassa platonisen toveriuden hengessä kuin Brandon Lee Showdown In Little Tokyossa (1991) tokaistessaan Dolphilla olevan isoin penis, mitä hän on koskaan miehellä nähnyt)

Lundgren ilmentää kehonsa joka lihaksella hahmon ydintä: hän on turta ja suoraviivainen toiminnan mies, joka on menettänyt kaiken (mutta tykkää silti tappaa ihmisiä sadistisesti). Se, ettei Dolph muunlaiseen suoritukseen pystyisi, ei onnistu himmentämään tätä uskomatonta hahmon nahkoihin ryömimistä. Dolpan lausunnassa on jotain maagisen viettelevää, lähes hypnoottista monotonisuutta. Kun mies lausuu aivan kaikki repliikkinsä kuin olisi valvonut viimeiset kuusi viikkoa pelkän viskin voimin ja haluaisi siitä huolimatta rakastella jokaisen puhuttelemansa kanssa, ei voi muuta kuin sulaa ihastuksesta. Etenkin kun Dolphin ilme kuvastaa täydellisesti sitä olotilaa, joka festareilta poistuessa pään poimuissa sikiää.

Elokuvan sädekehää himmentää tietyssä määrin Punisherin sidekickinä toimiva juoppo Shakespeare-näyttelijä, jolle on kirjoitettu hävettävän noloja rimmaavia puheita. Tätä kuitenkin korvaavat lukuisat muut seikat, joista päällimmäiseksi voisi kenties nostaa huvipuiston liukumäkiä pitkin syöksyvät, konepistooleilla varustetut ninjat.

The Punisher edustaa Reaganin 80‑luvun nuhjuisen, oman käden oikeuden toiminnan viimeistä aallonharjaa. Vaikka 90‑luvun alussa ranteita rusikoi Steven Seagal, liikutaan silloin jo eri aaltopituuksilla. Nykyisin ison profiilin toimintaelokuvia leikkaava ohjaaja Mark Goldblatt pitää paketin tiukkana ja suoraviivaisena, antaen Dolphin doupatun pärstän ja järjettömän konetuliteurastuksen puhua puolestaan.

Ja elokuvassa listitään 91 ihmistä, eli Commando-leveleillä liikutaan!