Jarkko Lehtola

Vigilante (Yön soturit, 1982)

Ohjaaja:

• William Lustig

elokuva arvostelu

Ohjaus: William Lustig

Vigilante-elokuvat ovat ensisijassa amerikkalaiseen yhteiskuntaan liittyvä ilmiö. Vigilante-teema ei kuitenkaan muissa maissa tehtynä koskaan tunnu istuvan niin saumattomasti elokuvan muuhun ympäristöön ja maailmaan. Taustalta paistaa amerikkalainen mentaliteetti, joka ihannoi järjestystä, mutta vieroksuu kasvottomia instituutioita kuten hallintoa ja lakia. Vigilante-elokuvassa yksilön arvomaailma edustaa ideaalia ja mikrotasolla ymmärrettävää yhteiskuntaa.

Eddie Marino (Robert Forster) elää normaalia työväenluokkaista perhe-elämää, kunnes jengin raaka väkivallanteko muuttaa tasaisen arjen. Samoissa työpiireissä liikkuu myös vigilante-evankelista ja omaa rankaisuyksikköään johtava Nick (Fred Williamson), joka vihjaa vaihtoehtoiseen tapaan oikeuden saamiseksi. Eddie kieltäytyy, mutta palaa pian todellisuuteen, kun hän itse saa tuomion oikeusistuntofarssin seurauksena. Koettuaan järjestelmän mädännäisyyden Eddie liittyy Nickin joukkoon.

Oman käden oikeudessa on aina kyse perimmältään vallasta. Poliisit, rikolliset ja vigilantit edustavat kaikki omia ryhmittymiään, jotka kilpailevat vallasta väkivaltaan tai sen pelkoon tukeutuen. Vigilantit ovat yhtälössä uusi ja aktiivinen ryhmittymä, joka saa jengien ja flegmaattisten poliisien löyhän symbioosin rakoilemaan.

Vigilante – yön soturien väkivalta on luontaantyöntävää ja vailla ylevyyttä. Vaikka sympatiat ovat vigilanttien puolella, niin tuskin kukaan voi pitää Fred Williamsonin hahmoa erityisen miellyttävänä ihmisenä hänen pahoinpidellessään virne naamalla pahantekijää. Eddie Marino on hahmona ainoa, joka vieroksuu väkivaltaa loppuun saakka, eikä häneltä löydy samanlaista nautinnon ja vallansekaista motiivia toimilleen kuin muilta hahmolta.

Loppukohtauksessa kuitenkin paljastuu samalla sekä Marinon hahmon traagisuus sekä koston synnyttämä kunnianhimo. Marino lähtee ravistelemaan järjestelmää paljon syvemmältä kuin Nickin johtamat vigilantit, jotka tyytyvät paikalliseen katutason valtaan jengien tavoin.

Vaikka William Lustig ohjasi Vigilante – yön soturit vasta 80‑luvulla, kun kansallinen itsetunto oli jo palaamassa, niin henkisesti elokuva on ehtaa 70‑lukulaista dekadenssia: autiot kadut, yleinen synkkyys ja harmaat betonikolossit henkivät sitä arvomaailmatonta dystopiaa, jonka byrokraatit ovat välinpitämättömyydellään ja opportunismillaan aiheuttaneet.

Asenteen, ympäristön ja hienojen sivuosien (Fred Williamson, Woody Strode, Joe Spinell ja Steve James) kruunaa Jay Chattawayn maanista uhkaa ja kasarimelodiaa sisältävä score. Vigilante – yön soturit on elokuva, joka määrittää nimestään lähtien oman genrensä sekä päättää tietyllä tapaa Väkivallan vihollisesta (Death Wish, 1974) alkaneiden tummasävyisten vigilante-draamojen vuosikymmenen.