Jarkko Lehtola

Death Wish 3 (Väkivallan vihollinen 3, 1985)

Ohjaaja:

• Michael Winner

elokuva arvostelu

Ohjaus: Michael Winner

Vuosikymmenen puolessa välissä Cannon oli päässyt vauhtiin. 80‑luvun alun onnistuneiden vetojen jälkeen (joihin kuului myös Väkivallan vihollinen II, 1982) alkoi aggressiivinen ja nopea laajentuminen. Kunnianhimoisena päämääränä oli nousta B‑luokan elokuvien tuottajasta isojen studioiden joukkoon. Mutta sitä ennen tarvittiin rahaa. Oli siis aika lypsää menestyskonseptia lisää. Kolmannen osan tarinaan piti lisätä konekivääreitä, väkivaltaa ja sotaisaa toimintaa Rambo – taistelija 2:n (Rambo: First Blood Part II, 1985) menestyksen innoittamana. Elokuva juuttui aluksi sensuurin kynsiin, mutta onnistui lopulta saamaan R‑ikärajan ilman leikkauksia.

Paul Kersey (Charles Bronson) palaa New Yorkiin tapaamaan armeijatuttavaansa. Kesken puhelinsoiton jengiläiset mukiloivat veteraanikaverin kuoliaaksi ja Kersey heitetään tyrmään murhasta epäiltynä. Poliisipäällikkö (Ed Lauter) tunnistaa Kerseyn vuosikymmenen takaiseksi vigilantiksi ja vetelee lättyyn. Kersey makaa tyrmässä ilman syytettä kun oikeat rikolliset vapautetaan nopeasti lipevien lakimiesten toimesta. Rauhoituttuaan poliisipäällikkö antaa Kerseylle epävirallisesti vapaat oikeudet toimia tahtonsa mukaan tietyin reunaehdoin. Moraalisella tasolla peli on avattu. Järjestelmän rakenteellinen mädännäisyys ja edessä siintävä tuho (poliisikin hylkää edustamansa järjestelmän) on näytetty.

Jengiläisten piinaamassa lähiössä vallitsee vielä kaoottisempi tilanne. Sentimentaalisine, jankuttavine kohtauksineen todistetaan rikollisten harrastamaa terroria: jatkuvia varkauksia, päällekarkauksia ja raiskauksia. Virkavaltaa avuksi pyytävät asukkaat saavat kokea järjestelmän äärimmäisen epäoikeudenmukaisuuden: häikäilemättömät jengiläiset osaavat kaikki lain porsaanreiät ja saavat poliisitkin toimimaan kostonsa välineinä. Paul Kerseyn ryhtyessä toimiin alkaa solidaarisuus syntyä asukkaiden keskuudessa ja sen näkyvin muoto on kollektiivinen ja mielipuolinen riemu kadulla seulaksi ammutuista jengiläisistä. Pahantekijät vastaavat väkivaltaan ja kierre on valmis. Ruumisluku kasvaa kierros kierrokselta, kunnes edessä on täysimittainen kaupunkisota, jossa satojen ruumiiden jälkeen lähiö itsessään on täysin raunioina.

Normaalisti vigilante-elokuvat päättyvät joko tekijän moraalisiin ristiriitoihin ja sitä kautta toiminnan lopettamiseen taikka kiinnijäämiseen. Väkivallan vihollinen ‑saaga vastaa mainiosti kysymykseen mitä tapahtuu vigilantille, joka ei jää kiinni. Kolmanteen osaan tullessa selviää, että Korean sodan aseistakieltäytyjästä ja arkkitehdista on vuosien mittaan kasvanut ehta sosiopaatti ja väkivaltanarkkari. Ansoja viritellään, syöttejä asetellaan ja luoteja ladataan käsin perverssi virne huulilla. Jokaisen ansoihin verta jättäneen tai ammutun pahantekijän jälkeen hymy on entistä leveämpi. Väkivallan käyttö ei enää vaadi minkäänlaista pohtimista ja rangaistusasteikkokin on muotoutunut teloitukseksi rikoksesta riippumatta.

Väkivallan vihollinen 3:n sisällöllinen teema onkin eräänlainen äärimmäisyyksiin meneminen ja sen myötä myös ristiriitaisuus. Vanhan ajan moraalia korostetaan, vaikka elokuvan sanoma itsessään on kaukana siitä. Jengiläiset luokitellaan jopa perusteettoman pahansuoviksi ja demonisointi korostuu myös ulkomuodossa: näyttelijävalinnoissa ollaan haettu mahdollisimman friikkejä kasvoja. Jengiläisten pukeutumisessa näkyy suora rinnastus vastakulttuurien vahingollisuudesta vallitsevia (työväenluokkaisia) moraaliarvoja vastaan. Myös liberaalit pohjoismaat saavat osansa: käsikirjoituksessa joukkiossa oli ryhmä nimeltä "White Scandinavian Punks".

Elokuva pyrkii myös ylittämään populaarikulttuurissa tunnetut ja ikonin asemaan nousseet aseet. Magnum .44 korvataan astetta rankemmalla .475 Wildey Magnumilla. (Aseesta jopa tehtiin markkinointivideo Cannonin kanssa yhteistyössä, ja valmistajan mukaan elokuvan synnyttämä suosio pelasti yhtiön aikoinaan konkurssilta.) M60‑konekiväärille löytyi vastine astetta isommasta .30 kaliiberin raskaasta konekivääristä.

Vaikka elokuva näennäisesti ottaakin itsensä tosissaan, tapahtumien yliampuvuus ja Kerseyn hahmon veijarimaisuus luovat elokuvaan komediallisen perusvireen, joka erottaa elokuvan The Exterminatorin (1980) kaltaisista urbaaneista, saastaisuutta tihkuvista vigilante-dystopioista. Mustasta huumorista huolimatta, arvomaailmallisella tasolla se on hurskasteleva, tarkoitushakuinen ja populismissaan myötähäpeää herättävä sekä moraalisilta yksinkertaistuksiltaan vastenmielinen.

Jos luotaimiin päätettäisiin koskaan pakata elokuvia (Voyager 1 & 2:n mukaan sisällytettiin mm. musiikkia) antamaan kuvaa ihmiskunnasta, niin Väkivallan vihollinen 3 täytyisi ehdottomasti sisällyttää tuohon joukkoon. Se ei ehkä symbolisoi 80‑lukua suoraan, mutta on enemmänkin edustamansa vuosikymmenen mentaliteetin kääntöpuolen ikoni ja vastakkainasetellullinen oksennus. Se on surrealistinen ja ilmestyskirjamainen väkivaltatrippi, jota orkestroi Paul Kersey norsupyssy kädessään ja murskatut laintaulut jaloissaan. Hengästyttävä tekele, jonka arvioinnissa superlatiivit loppuvat ja jonka liioittelevuuteen Cannonkaan ei enää yltänyt yhdessäkään elokuvassaan. Elokuvan eeppisen sisällön pohtimisessa lähtöpisteeksi kannattaa ottaa Menahem Golanin kommentti: "It's World War III! It's the most violent movie I've ever seen, but don't misunderstand me, it's an anti-violence film!"