Tatu Piispanen

Rolling Thunder (Tappava salama, 1977)

Ohjaaja:

• John Flynn

elokuva arvostelu

Tarantino-suosikki on kulttimaineensa ansainnut.

Mahtaisi vituttaa, jos seitsemän Hanoin sotavankileirillä rääkättynä kärsityn vuoden jälkeen kotona odottava vaimo miltei ensitöikseen lähestyisi ajatuksella avioerosta ja uudesta liitosta vanhan kaverin kanssa? Toisaalta se riippuu tietysti siitä, mikä päivittäisen vietnamilaisen köysikidutuksen jälkeen ylipäätään enää pystyy aiheuttamaan vitutusta. Majuri Charles Rane ja Tappava salama tarjoavat vastauksen jälkimmäiseen: mikäli jäähtyneet kotiolot voikin hyväksyä jopa pelottavalla tyyneydellä, arpeutuneen elämän ainoaksi valopilkuksi jääneen 9‑vuotiaan pojan murha vaatii välittömiä vastatoimenpiteitä.

Vaikka Tappavan salamassa on monia grindhouse-elokuvaan yhdistettäväksi kelpaavia elementtejä (kostoteema, roisi väkivalta, ihoa puhkovaksi aseeksi teroitettava käsiproteesi, vallitsevan genretrendin mukaileminen ja niin edelleen), kyseiseen kategoriaan elokuva on päässyt todennäköisesti erityisesti levitysyhtiönsä, James H. Nicholsonin ja Samuel Z. Arkoffin American International Picturesin ansiosta, liittyen muun muassa Valuvan kauhun (The Incredible Melting Man) ja Terrori 2000:n (Holocaust 2000) seuraan vuoden 1977 AIP‑ensi-iltana.^[1] Jo kuitenkin pelkästään sotatraumojen kiinnostavan käsittelynsä ansiosta Tappavassa salamassa on enemmän asiaa kuin esimerkiksi ensimmäisen vigilante-aallon tuottavimmassa hitissä Väkivallan vihollinen (Death Wish, 1974).

Tappavan salaman ajatuksellisuus ei tule sinänsä yllätyksenä, sillä elokuvan alkuperäistarinasta ja ‑käsikirjoituksesta vastaa Paul Schrader, jonka kynästä syntyneen Taksikuskin (Taxi Driver, 1976) edellisvuotista menestystä käytettiinkin ahkerasti elokuvaa markkinoidessa. Elokuvallisesti Tappava salama ei ole niin upea kuin Scorsesen mestariteos, mutta pakkomielteisestä sairaskertomuksesta käyvänä "miehellä on missio" ‑kostosaagana lähes yhtä tyydyttävä Heywood Gouldin radikaalista Schraderin vision muokkaamisesta huolimatta.

Loistavaan dialogiin kulminoituvan ansiokkaan kirjoittamisen ohessa painokkain kiitos tästä kuuluu Charles Ranea esittävälle William Devanelle, joka tulkitsee vaitonaista kostajaa läpikotaisen vakuuttavasti. Vaikka emme pääse Ranen pään sisälle yhtä konkreettisesti kuin kertojaäänen avulla mukaan Travis Bicklen pohdintoihin, hahmo tuntuu ymmärrettävältä ja uskottavalta säilyttäen hiljaisen mystiikkansa; Devane saa pelkän katseensa ladattua vuosien epäinhimillisellä vankileirikokemuksella.

Muutenkin Tappavan salaman henkilögalleria ja roolitus ovat erittäin onnistuneita ja latteilta stereotyypeiltä vältytään: esimerkiksi eron haluava vaimo esitetään sympaattisessa valossa ja uusi aviomiesehdokas on itse asiassa koko elokuvan sankarillisin hahmo. Nuori Tommy Lee Jones suorastaan kylmää toisena vankileirin selviytyjänä, ja ainoastaan leveää etelän aksenttia vääntävät punaniskatappajat on luonnosteltu arkkityypeiksi, mutta näiden tapauksissa mainiot näyttelijävalinnat (erityisesti James Best) riittävät.

Ehkä jopa parasta Tappavassa salamassa ovat veteraanien muuttuneiden kotiolojen kuvaukset, joissa sotakoettelemusten ja poissaolon vaikutukset konkretisoituvat ja näyttelijät pääsevät loistamaan. Taitekohdan jälkeen mukaan suoraviivaista kostojuonikuviota värittämään lähtee Charles Ranen "bändäri" (Rane itse ei edes ymmärrä mitä termi tarkoittaa), nuoresta iästään huolimatta paljon nähnyt tarjoilijatar Linda (erinomainen Linda Haynes). Suhteen kautta tuodaan lisää näkökulmia Ranen tilaan ja pari pelaa epäsuhtaisesti yhteen varsin muistettavasti.

Verrattain vähäisen toiminnan huipennus, tulitaistelu meksikolaisessa bordellissa, yltyy peckinpahilaiseksi verilöylyksi, mutta väkivalta ei tunnu missään vaiheessa esimerkiksi yhtään Taksikuskia eksploitatiivisemmalta. Näin ei kuitenkaan ollut alun perin: katastrofaalisiksi osoittautuneiden ennakkonäytösten reaktioiden perusteella jopa leikistä luopuneita isoja studioita rouheammasta linjastaan tunnettu AIP päätti trimmata elokuvaa. Merkittävimmät poistot koskivat Ranen perheen teurastusta ja hänen kätensä mutiloimista jätemyllyssä, jotka ohjaaja John Flynn oli kuvauttanut lopullisessa leikkauksessa nähtyä oleellisesti graafisemmin. Tämä on huomattava harmi, joka vie järkyttävimmän tehon dramaattiselta käänteeltä.

Paul Schrader olisi itse halunnut ohjata käsikirjoituksensa eikä ollut tyytyväinen valmistuneeseen elokuvaan, mutta pestin saaneen Flynnin taitoa rakentaa jännitteitä vähäeleisesti ja täysin kikkailematta ei voi kuin ihailla. Kekseliäitä kohtauksia ja ratkaisuja riittää: usein tilanteisiin tai niiden esitystapaan on sisällytetty merkityksiä, joita ei kuitenkaan ole sorruttu alleviivaamaan. Viime vuonna menehtyneen Flynnin suunnilleen puoliksi erittäin mielenkiintoisesta filmografiasta ilman kunnollista dvd‑julkaisua ovat Tappavan salaman lisäksi myös toinen 70‑luvun helmi Kostaja kiven sisältä (The Outfit, 1973) sekä jengielokuva New Yorkin kostaja (Defiance, 1980); näiden lisäksi kannattaa hankkia katsottaviksi Larry Cohenin käsikirjoittama Best Seller (1987) ja Steven Seagalin ylivoimaisesti hohdokkain elokuva Katujen laki (Out for Justice, 1991).

Tappavan salaman pieni budjetti ei tunnu rajoitteelta, sillä näyttelijöiden, Schraderin ja Flynnin lisäksi loppukin tuotantoryhmä muodostaa pienimuotoisen unelmatiimin: leffan kuvasi Jordan Cronenweth (Blade Runner, 1982), leikkasi viimeisenä elokuvanaan Frank P. Keller (Oscar Bullittista 1968) ja musiikista vastaa Barry De Vorzon (The Warriors, 1979). Autenttisilta vaikuttavat kuvauspaikat välittävät vahvaa paikallistuntua eteläisestä Teksasista Meksikoon. Majuri Ranen punaisen Cadillacin matkassa tukkaa tuivertavat amerikkalaisen road movie ‑perinteen pölyisemmät tuulenpuuskat ja erityisesti toimintakohtausten tapahtumaympäristöt on valittu vaikuttavasti. Kaiken kaikkiaan elokuvassa on jokaisen osatekijän lähes täydellisestä yhteispelistä johtuen harvinaislaatuinen tunnelma, jossa laatu kohtaa grindhouse-estetiikan äärimmäisen nautittavassa muodossa.

Oman kappaleensa ansaitsee joka tapauksessa vielä Schraderin tyytymättömyyden syy: Schrader on Schrader ‑kirjan (Boston: Faber & Faber, 1990) haastattelujen mukaan käsikirjoituksen filmatusta versiosta vastannut Heywood Gould vesitti suurin piirtein kaikki Schraderin tarinaan kehittämät pointit: majuri Rane oli alkujaan lähemmin Travis Bickleä muistuttava,^[2] yhteiskuntakelvottomaksi napsahtanut periteksasilainen rasistijuntti, jota juhlitaan kotikaupunkiin palaavana sankarina vaikkei hän ole ampunut Vietnamissa laukaustakaan. Lopussa Ranen rasistiset kokemukset lapsuudesta ja sodasta purkautuisivat mielivaltaiseen meksikolaisten teurastamiseen, minkä piti heijastaa amerikkalaisten rasismia Vietnamissa. Tämä oli kuitenkin liikaa Tappavan salaman siirtyessä AIP:lta 20th Century Foxille, joka palkkasi Gouldin, ja Schraderin mukaan poistaessaan rasismielementin teki fasismia käsitteleväksi tarkoitetusta elokuvasta fasistisen elokuvan.

Jo pelkkä alkuperäisestä käsikirjoituksesta lukeminen kiehtoo: ei ole esimerkiksi epäilystäkään, etteikö Devane olisi myös white trash ‑hulluna yltänyt loistosuoritukseen (eri juttu olisiko näyttelijää tällaiseen rooliin saatu). Keltään ei nykyään varmasti tarvitse kahdesti kysyä olisivatko he Gould-vesityksen sijaan nähneet tekstin tasolle jääneen Schrader-version, mutta jos Tappavaa salamaa arvioi sen perusteella mitä se on sen sijaan mitä se olisi parhaassa tapauksessa voinut olla, kyseessä on elokuvan tuotantohistoria huomioiden yllättävänkin ensiluokkainen kostotrilleri.

Mittavimmin Tappavan salaman mainetta ja kysyntää on viime vuosina kasvattanut Quentin Tarantinon intoilu: selvien vaikutteiden varastamisen ja yleisen mesoamisen lisäksi Tarantino nimesi elokuvan mukaan valitettavan lyhytikäiseksi jääneen levitysfirmansa (Rolling Thunder), joka keskittyi miehen suosikkien uusille teatterikierroksille ja dvd:lle saattamiseen. Kehnon myynnin takia ennen aikojaan kuopattu yritys sai ulos vain kourallisen kiekkoja, mutta jo esimerkiksi Arthur Marksin Detroit 9000:n (1973) ja Jack Hillin Switchblade Sistersin (1975) julkaisua voi pitää maininnanarvoisena kulttuuritekona.

Alaviitteet

1. ^ Alun perin AIP‑tuotannoksi suunniteltu elokuva loikkasi vastaavan tuottajansa Lawrence Gordonin mukana ensin AIP:lta Columbialle ja sieltä 20th Century Foxille, jonka johto valmistuneen elokuvan rankkuutta pelästyttyään myi sen takaisin AIP:lle.
2. ^ Schrader oli kirjoittanut Tappavan salaman jo ennen Taksikuskia.