Espoo Ciné 2010 hämmästytti Méliès ja Midnight Madness: Revenge Tales -sarjojen tasaisella laadukkuudella. Varsinaisesti heikkoja tapauksia ei osunut toimittajan silmille yhtäkään. Festivaaliotoksen paras elokuva ja varsinainen yllättäjä oli aiemmin Espoossa katsojia haukotuttaneen Simon Rumleyn supertiukka Red White & Blue (2010).
Tässä artikkelissa arvosteltujen elokuvien lisäksi päteväksi teokseksi osoittautui klaustrofobinen, kokonaan tankkiin sijoittuva israelilaisdraama Lebanon (2009). Myös tanskalaismalli Rie Rasmussenin outo egotrippaileva Human Zoo (2009) on suositeltava, mikäli balkanilaissävytteinen versio Natural Born Killersistä (1994) kuulostaa hyvältä. Romanian Karpaateille sijoittuva Katalin Varga (2009) on huolellinen, mutta tylsistyttävän minimalistinen, yhteen erinomaiseen kohtaukseen kaikki paukkunsa käyttävä kostotarina. Jo aiemmin Elitistissä on arvosteltu elokuva Solomon Kane (2009).
Monilahjakkuus Philip Ridleyn odotettu paluu valkokankaille ei ehkä ole toivottu välitön mestariteos, mutta vähintään kiinnostava se toki on.
Tarina ja tunnelma vangitsevat heti ensi minuuteilla: Huppu päässä Lontoon yössä hiippaileva Jamie (Jim Sturgess, Across the Universe, 2007) valokuvaa satunnaisia kohteita. Kameraan tarttuu kuvia riehuvasta jengistä, jotka lähemmällä tarkastelulla paljastuvat jonkinlaisiksi demoneiksi. Pian nämä oliot ovatkin jo väijymässä hänen lähipiiriään. Jamie pysyttelee lähinnä omissa oloissaan, koska hänen naamassaan oleva laaja sydämen muotoinen syntymämerkki tuntuu saaneen hänet luopumaan toivosta elää "normaalisti". Demonien ilmestyminen laukaisee suuria muutoksia Jamien elämässä, eikä pelkästään huonoon suuntaan.
Heartless alkaa kauhuelokuvana ja muuttuu keskivaiheilla enemmänkin erittäin mustaksi komediaksi. Katsojaa riivataan aika-ajoin halpamaisilla, mutta toimivilla säikyttelyefekteillä. Juoni polveilee moneen suuntaan ja tekee yllättäviä täyskäännöksiä. Tarina näyttää saaneen inspiraatiota ainakin Alan ParkerinAngel Heartista (1987) ja John McTiernanin syyttä unohduksiin vaipuneesta Nomadsista (1986).
Heartless on aikansa kuva. Lontoota riivaava katuväkivalta ja sen synnyttämä pelon ilmapiiri luovat demoneita mieliin, ja kaupunki itsessään jo näyttää vihamieliseltä ja kylmältä. Pääosa Jim Sturgess vetää uskottavan roolin hyvin ridleyläisenä outsider-hahmona. Hänet palkittiinkin tästä roolista parhaan miespääosan pystillä Fantasporto Film Festivalilla vuonna 2010. Toisen mieleenpainuvan roolin tekee The Passion (2008) ‑minisarjassa Jeesusta näytellyt Joseph Mawle, tosin huvittavan ylilyövällä tavalla.
Suurin osa elokuvasta pyörii sopeutumisen ja hyväksymisen ympärillä, kuten Ridleyn edellinenkin elokuva The Passion of Darkly Noon (1995). Erikoisia ja mietityttäviä yksityiskohtia täyteen ladattu Heartless yhdistelee näppärästi toimivaa peruskauhua ja pohdiskelevaa sosiaalista draamaa, sekä jättää jälkeensä nautinnollisen vainoharhaisen tunnelman.
Monsters on käytännössä District 9 (2009) ilman huumoria ja mauttomaksi yltyvää toimintaa. Lähitulevaisuudessa NASA:n luotain on löytänyt aurinkokunnasta elämää, mutta rysähtänyt paluumatkalla Meksikon seudulle. Valloilleen päässeet muukalaisorganismit ovat muuttaneet Meksikon ja USA:n rajaseudun "tartuntavyöhykkeeksi", jonne ei kukaan mene vapaaehtoisesti. Maiden armeijat taistelevat jättimäiseksi kasvavia olioita vastaan, mutta tarkempaa tietoa tilanteesta ei katsojalle juuri heru. Meksikossa sodan jälkiä palkkioiden toivossa dokumentoivaa valokuvaajaa Andrew'ta (sivuosista ja tv‑rooleista löytynyt Scoot McNairy) pyydetään saattamaan lehden omistajan tytär ja silmäterä Samantha (Whitney Abe) turvaan jenkkeihin keinolla millä hyvänsä. Junamatka kuitenkin katkeaa ja kohta jännitetään sitä päätyykö pari lopulta vaaralliseen matkaan tartuntavyöhykkeen halki. Lisäksi jännitetään sitä, malttavatko nuoret matkaajat pitää näppinsä erossa toisistaan, Samanthaa kun odottavat USA:n puolella kihlattu ja häät.
"Realististen" hirviöelokuvien, kuten Cloverfield (2008) ja District 9, menestyksen kopioimisen lisäksi tekijät haluavat sanoa jotain jenkkeihin pyrkivien meksikolaisten tilanteesta. Asetelma ei todellakaan ole hienovarainen, mutta elokuva petaa näppärästi tilanteen, jossa yhdysvaltojen kansalaiset pääsevät kerrankin tarkastelemaan maatansa rajalle rakennetun massiivisen muurin vähäosaisemmalta puolelta. Matkalla kohti unelmien lintukotoa joutuu laittamaan paljon peliin, luottamaan hämärämiehiin ja maksamaan 5000 dollaria pelkästä lauttalipusta, ja silti perille pääseminen on epävarmaa. Samaan tapaan tällaista epätoivoista, hapuilevaa matkailua kuvasi Fabrice du Welzin erinomainen Vinyan (2008).
Hämmentävin aspekti Monstersissa on tekijöiden väite, että se on tuotettu vain 15 000 dollarin budjetilla. Tätä on elokuvaa katsoessa hyvin vaikea uskoa todeksi. Osaselitys on siinä, että ohjaaja Gareth Edwards on tehnyt aiemmin uraa efektimiehenä ja väsännyt kertyneellä ammattitaidolla itse cgi‑tehosteet. Tietokoneella luodut jättimäiset avaruustursaat, pienet kasvimaiset muukalaiset ja romuttuneet lentokoneet ovat kautta linjan tarpeeksi uskottavia ja vieraannuttavaa tietokoneisuutta on usein vielä piiloteltu ujuttamalla ne rakeiseen yökamerakuvaan tai esim. televisioissa pyörivien uutisten sekaan. Lopputulos on erittäin onnistunut ja puolidokumentaarinen tyyli lisää uskottavuutta. Ohjaaja kertoo tehneensä elokuvaa sissimetodeilla, esim. menneensä kysymään ihmisiltä voiko heidän taloonsa tulla kuvaamaan. Kotikutoisen elokuvanteon voimannäytteenä Monsters on ehdotonta katsottavaa, eikä sen katsomista muistakaan syistä tarvitse katua.
Ensikertalaisen Frank Richardin ohjaama ja käsikirjoittama La meute jatkaa Haute tensionin (2003) aloittamaa rankkuuteen tähtäävien ranskakauhuilujen sarjaa. Charlotte (Cannesissa parhaan näyttelijättären palkinnon roolistaan Rosettassa vuonna 1999 napannut Émilie Dequenne) on hurja tyttö. Hänen vasemman kätensä rystysiin on tatuoitu HATE, ja oikean rystysiin HATE. Hän uskaltaa ottaa maaseudulla kyytiin liftarin. Edes monista rankistelurooleista pahaenteisen tuttu papparainen Philippe Nahon "I FUCK ON THE FIRST DATE" ‑paidassa ei saa häntä hätkähtämään. Syytä varovaisuuteen tietenkin olisi, koska Ranskan syrjäseudulla voi helposti päätyä sadististen ja arvaamattomien maalaistollojen vangiksi.
La meute noudattaa harmillisen pitkään aivan liian tuttua kerrontaa, jossa katsojan tehtäväksi jää vain naureskella mustalle huumorille ja odotella koska elokuva suvaitsee viimeinkin paljastaa korttinsa. Loppupuolella mukaan ryömiikin varsin yllättäviä WTF‑elementtejä, mutta myös hieman tylsistyttävää ammuskelutoimintaa. La meuten vinksahtaneen maailman asukit ovat kovanaamaisia ja siten alttiita konflikteille. Vähiten kovuuttaan korostava on flegmaattisen välinpitämättömältä vaikuttava liftari Max (Benjamin Biolay). Yllättävästi pahansisuisin hahmo on paikallista ravintolaa pitävä vanhempi mamma La Spack (pitkän uran tehnyt Yolande Moreau), joka pistää luun kurkkuun jopa riehuville prätkäjengiläisille.
Uudehkojen ranskalais-belgialaisten landekauhuelokuvien laatuakselilla La meute sijoittuu lähemmäs Fabrice Du Welzin mestarillista Calvairea (2004) kuin Xavier Gensin säälittävän tympeää Frontière(s):ia (2007). Franck Richardin terävä ohjaus ja tinkimätön asenne hyvittävät tarinan köykäisyyttä. Debyyttielokuvaksi La meute on varteenotettava käyntikortti, mutta jättää silti ikävän jälkimaun siitä, että koko tarina olikin pelkkä pitkitetty vitsi.
Aikamatkailu tarjoaa herkullisia tilaisuuksia minimalistisiinkin draamoihin. Die Türin teema on toinen mahdollisuus. Taiteilija David (jatkuvasti liemeen joutuvien rooleja napsiva Mads Mikkelsen) on hoitelemassa naapurin naista kun hänen pitäisi olla vahtimassa tytärtään. Tyttö hukkuu uima-altaaseen, ja Davidin elämä ja suhde luhistuvat. Mikkelsen tekee hienoa työtä näyttäessään kärsivältä ja lopussa olevalta mieheltä.
Toinen mahdollisuus onneen tarjoutuu ilman suurempia selittelyjä: Mystisesti löytyvän tunnelin kautta David matkustaa viisi vuotta takaisin päin ajassa ja pääsee estämään tyttärensä kuoleman. Twistiä tarinaan syntyy siitä, että hän myös vahingossa tappaa menneisyyden itsensä ja ottaa tämän paikan. Vaimo ja ystävät eivät huomaa mitään outoa, mutta tytärtään hän ei kuitenkaan höynäytä näin helposti. Uutta elämää varjostavat tyttären epäilyjen lisäksi tunkeileva naapurin mies ja pihalle haudattu Davidin oma ruumis. Hieman liian myöhään tarinaa virvoitetaan yllättävämmilläkin käänteillä, mutta onhan tällaista aikaparadoksien paikkailua ja elämänopetusten antamista jo nähty – elokuvan esikuvana on luultavasti ollut näppärä espanjalainen Los cronocrímenes (2007), joka tosin ensisijaisesti repi aiheesta mustaa huumoria. Die Tür on tunnelmaltaan painostavan vakava, raskassoutuinen ja ammattitaidolla toteutettu draama. Scifin etsijät älkööt vaivautuko.
Dublinin humalaisten räyhääjien täyttämiltä kaduilta kumpuaa tämä inhottava pieni sairastarina. Nössö Paul (Darren Healy) on tottunut todistamaan väkivaltaa vain kameran takaa lehtikuvia rikollisista kuvatessaan. Eräänä yönä hän joutuu satunnaisesti raakalaismaisen pahoinpitelyn uhriksi. Pahoinpitelijät viiltelevät Paulin naamaa ja jopa napsaisevat tämän munat mukaan muistoksi. Traumatisoituneelta uhrilta puuttuvat coping-keinot tapahtuneen käsittelyyn. Läheisiä, tukevia ihmisiä ei juurikaan näytä olevan hänen elämässään. Pelossa elävä mies yrittää palautua terapian kautta, mutta hylkää sen saatuaan uuden suunnan elämälleen itsepuolustuskurssilla.
Taksikuskin (1976) Travis Bicklen tapaan Paul ajaa hiuksensa pois ja treenaa kotona tilanteita, fantasioi niistä ja vaanii kaupungilla mahdollisuuksia toteuttaa väkivaltaisia visioitaan. Pakkomielteenomaisesti hän yrittää photoshopata tarkemmaksi valvontakameraan tarttunutta kuvaa väkivallantekijöistään, popsii kuntosalin itäblokkilaiskorstoilta ostamiaan steroideja ja harjoittelee kostoa teurastamalla lampaan ja uhkailemalla kadulla meluavia. Edes kodin lähellä maleksiva teinijengi ei enää uskalla sanoa mitään tälle synkälle hahmolle. Katuja valvovissa CCTV-kameroissa ei näy enää rikoksen uhri, vaan jotain aivan muuta. Naistuttava Michelle (Nora-Jane Noone; The Descent, 2005) koettaa tarjota pehmeämpää tietä parantumiseen, mutta pahan olon kurimus on vahva. Paulin lopullinen katarsis on rajuudessaan mykistävä.
Nihilistinen Savage tutkii ensisijaisesti kahta aihetta: miehuuden määritelmää holhoavassa yhteiskunnassa, ja sitä onko äärimmäinen väkivalta ja raivo sisäsyntyistä, vai voiko kuka tahansa oppia siihen ääriolosuhteissa. Melgibsonmaisesti tuijottava Healy tekee kylmäävän hyvän roolin muuntautuessaan uskottavasti ihmishirviöksi. Mitään erityisen omaperäistä elokuva ei tarjoa (ainakaan Taksikuskin nähneille), mutta kuristavan tiukan tunnelman ja laadukkaan ohjauksen ansiosta se saavuttaa samalla aihepiirillä liikkuvan Gaspar NoénIrréversiblen (2002) kaltaisen intensiteetin.
Painajainen amerikkalaiseen tapaan (O: Simon Rumley)
Kouraisevan rankka Red White & Blue sijoittuu siihen Amerikkaan, jossa surkeissa luukuissa majailevat toisen luokan kansalaiset puurtavat duunia dinereissä ja tehtaissa minimipalkalla. Yksi tällainen, juurettomalta ja emotionaalisesti särkyneeltä vaikuttava nuori Erica (Amanda Fuller), elelee köyhästi Texasissa, panee kaikkia vastaantulijoita ja välttelee sitoutumista. Elokuva pelaa selvästi katsojan odotuksilla ja valitsee usein yllättävän humaanin reitin. Epäilyttävän näköiset rokkarit paljastuvatkin sympaattisen epävarmoiksi, samoin Ericaan ihastuvalla naapurin oudolla linnulla Natella (Noah Taylor, Shine, 1996) tuntuu olevan kultainen sydän. Tämä laiha, epäsiistin oloinen mies tosin täyttää psykopaatin tuntomerkit ja on lähetetty kotiin Irakin sodasta ("honorable discharge"). Naten erityistaidot vankien kuulustelijana ovat saaneet sittemmin CIA:nkin soittelemaan työtarjouksia. Moniulotteiset hahmot yllättävät moneen kertaan ennen lopun helvetillisiä väkivallanvisioita, jotka tuntuvat sitäkin pahemmilta loistavan henkilöpohjustuksen jälkeen.
Jos Red White & Blue olisi tehty 70‑ tai 80‑luvulla, kyseessä olisi epäilemättä kulttimaineessa oleva slasher-klassikko. Nyt se on poikkeuksellisen älykkäästi ohjattu tragedia, jonka ahdistavan realistiset kauhun hetket tuovat tyyliltään mieleen The Last House on the Leftin (1972) ja Henry: Portrait of a Serial Killerin (1986). Ohjaaja Simon Rumleyn itse kirjoittama draama taas on samankaltaista, joskin vieläkin rosoisempaa, kuin Buddy "Combat Shock" Giovinazzon mestarillisessa Life Is Hot in Cracktownissa (2009). Red White & Blue on katsojan manipuloinnin taidonnäyte ja laadultaan aivan toiselta planeetalta kuin Rumleyn edellinen kokopitkä, sekavan ankea The Living and the Dead (2006).
Twilight-elokuvien ja tv:ssä pyörivien sarjojen synnyttämän uusimman vampyyribuumin vanavedessä tulee tämä dokumentti Belgian vampyyriyhteisöstä. Maailmankuva on True Blood ‑tv‑sarjan (2008–2014) malliin se, että vampyyrit ovat tulleet ulos kaapista ja voivat vaikkapa soittaa kitaraa kadulla kulmahampaat hymyn alta paistaen. Silti öisin katoaa ihmisiä. Vampiresissa kuvausryhmä pääsee seuraamaan pienen vampyyrikommuunin asukkaiden elämää. Arkisista asioista kuten vampyyrien vaivalloisen krapulaisesta heräämisestä revitään mustaa huumoria. Vampyyrit viilentävät jääkaapissa entistä prostituoitua ja herkuttelevat tämän verellä koko perheen voimin. Nainen jopa ylpeilee maullaan. Kommuunista löytyy mielenkiintoisia tyyppejä, kuten kapinoiva teinityttövampyyri, joka räjäyttää bensa-aseman huvikseen, sekä perimällään ylpeileviä ranskalais-unkarilaisia pitkähampaita. Sakin alennustilaa kuvaa se, että he joutuvat asumaan toisen vampyyriperheen kellarissa, jossa nukkuma-arkutkin on tilan puutteen vuoksi pidettävä pystyasennossa. Vampiresin lakonis-hirtehinen tyyli on pitkälti kopioitu toisesta belgialaisessa pseudo-dokkarissa, Man Bites Dogista (1992), jossa dokumentaristit päätyvät käytännössä sarjamurhaajan rikoskumppaneiksi. Vampiresissa kuvausryhmä pääsee todistamaan aitiopaikalta jopa täysimittaista vampyyrihyökkäystä pahaa-aavistamattoman perheen kimppuun.
Elokuva sohii tikulla belgialaista asenneilmastoa: afrikkalaisia maahanmuuttajia toimitetaan vampyyrien talolle ja joku käy siivoamassa ruumiitkin pois. Epäkorrektiakaan huumoria ei kainostella: Vampyyrit mm. kaappaavat sairaalan edestä pyörätuolissa istuvan vammaisen ja ennen ruokailua vitsailevat "Tänä yönä syödään lihan lisäksi vihannesta". Kevyt, päämäärätön hassuttelu kantaa varsin pitkälle, mutta moneen kertaan festareilla palkittu ohjaaja-käsikirjoittaja Vincent Lannoo tietää, koska on aika muuttaa pelin sääntöjä. Kaivattua juonta syntyy viriileiksi rietastelijoiksi paljastuvien vampyyrien rikkoessa yhteisönsä sääntöjä. Perheen pojan kielletty suhde Belgian vampyyriyhteisön johtajan vamppimaiseen Eva‑vaimoon johtaa koko porukan karkottamiseen Kanadaan. Epäkuolleet ovat onnesta soikeina Montrealissa, vaikka eivät enää voikaan loisia eurooppalaisen sosiaaliturvan varassa – Kanadassa vampyyrienkin on mentävä töihin. Mitään erityisen painavaa sanottavaa Vampiresilla ei tunnu olevan, mutta viihteenä se on monta kertaluokkaa Hollywoodin vastaavia spoof-parodioita parempaa. Jotkut kohtaukset tosin leikkivät vaarallisen lähellä idioottifarssia, kuten vampyyrikoulu, jossa verenimijöille opetetaan oikeaoppisen puremisen lisäksi mm. Vlad Seivästäjän sukupuuta ja katsotaan inspiroivia leffoja, kuten Midnight Movie (2008).
3.0
(KK)
Julkaistu: 2010-09-15T09:56:33+03:00
Kalle Karinen
L'autre monde (Black Heaven, 2010)
Ohjaaja:
Gilles Marchand
elokuva arvostelu
arvosana 4/5
Ohjaus: Gilles Marchand
Ranskalainen teknotrilleri L'autre monde virittelee alkajaisiksi mysteerin: Tulisesti vastarakastuneet Gaspard (Grégoire Leprince-Ringuet) ja Marion (Pauline Etienne) löytävät uimarannan pukukopista kännykän ja saavat päähänpiston vakoilla treffejä, jotka luurin omistaja on sopinut jonkun kanssa. Mystisesti etenevät treffit huipentuvat syrjäisellä metsätiellä tuplaitsemurhayritykseen. Gaspard ehtii pelastaa naisen (Adele Blanc-Secin ihmeellisten seikkailujen nimiroolissa läpimurtoa Ranskassa tekevä Louise Bourgoin), mutta mies menehtyy. Kuviossa on kuitenkin outoja elementtejä: autossa on videokamera kuvaamassa itsemurhaa ja joku on tarkkaillut tilannetta läheisen rinteen pusikoiden seasta.
Hitaan huolellisesti etenevän alun jälkeen tunnelma alkaa kiristyä, kun Gaspard päätyy kaveriensa kanssa kämpille, jossa hengailee huumerikollisilta vaikuttavaa porukkaa. Siellä Gaspardia alkaa lämmitellä kaunis blondi nimeltä Audrey, joka onkin jo tuttu: juuri hänet Gaspard pelasti kuolemalta. Audreyn räjähdysherkältä vaikuttava veli Vincent (Melvil Poupaud, Broken English, 2007) antaa ymmärtää, että neito ei ole saatavilla. Silti Gaspard lankeaa nopeasti Audreyn pauloihin. Turvallisen tylsä Marion jää yhä vähemmälle huomiolle. Suoran lähestymisen sijaan Gaspard vakoilee Audreyta nettimaailma Black Holessa. Hän sujahtaa öisin salaa tyttöystävältään läppärin kautta jännittävään virtuaalimaailmaan, aivan kuten kuka tahansa nettipeliin koukussa oleva. Netissä Gaspard on kuitenkin amatööri, joka joutuu nopeasti pelinappulaksi vaarallisessa leikissä.
Itse virtuaalimaailma Black Hole näyttää kiinnostavalta. Toisin kuin esim. Summer Warsin (2009) huvituksia täynnä oleva riemunkirjava Oz‑maailma, Black Hole on miltei väritön, tummanpuhuva ja minimalistisen tyylikäs. Gaspardin ensimmäiset kontaktit virtuaalimaailmassa ovat jopa huvittavia, mutta saavat pian kierompia ja tummempia sävyjä. Virtuaalimaailmassa kuolleet hahmot joutuvat tuntikausiksi kiirastuleen, joka tässä tapauksessa on pelimaailman laidalla sijaitseva eteerinen musta hiekkaranta, jonne kuolleiden hohtavat ruumiit hiljalleen laskeutuvat yötaivaalta. Nettipelinä Black Hole on uskottavasti ajan hermoilla, tuoden mieleen Simsin, Second Worldin ja Playstation Homen kaltaiset virtuaaliympäristöt, mutta dekadentilla pohjavireellä.
Gamer (2009) ‑elokuvan maailmojen tapaan Black Hole on leikkikenttä aikuisille, jossa voi toteuttaa kiellettyjä mielihalujaan aina prostituutiosta väkivaltaisiin ryöstöihin. Tässä suhteessa L'autre monde on onnistunut muistutus varovaisuuden tarpeesta internetissä. Juoni kääntyilee herkullisella tavalla ja jättää miettimisen aihetta varmasti ainakin niille, joita kiinnostavat sekä virtuaalisen että todellisen maailman kehityslinjat ja niiden keskinäinen suhde. Virtuaalimaailmajaksoja on annosteltu onnistuneesti ja niitä ennemminkin odottaa kuin pelkää.
L'autre monde on pitkälti Louise Bourgoinin show. Hänen viekoittelevan täydellistä vartaloaan esitellään anteliaasti, ja viattoman luonnonlapsimainen käytös yhdistettynä perinteiseen femme fatale ‑malliin kaappaa helposti sellaista arvostavan katsojan mielenkiinnon. Äkkiä valkokankaan Gaspard ei olekaan ainoa, joka odottaa kuumeisesti seuraavaa tapaamista Louisen kanssa. Gaspard on silmin nähden voimaton seksikkään ja mystisen Audreyn vetovoimaa vastaan. Asetelma tuo helposti mieleen Lynchin Blue Velvetin (1986), mutta manipulaatioaihetta on laajennettu ja elokuva ottaa kantaa jo Sion Sonon huiman Suicide Circlen (2001) ansiokkaasti kuvaamaan sosiaaliseen murrokseen: nettimaailman salaisista yhteisöistä ponnistavat emergeettiset ilmiöt, joita ulkopuoliset eivät voi ymmärtää, vaikka ne manifestoituvat lopulta fyysiseenkin maailmaan. Tässä piilee myös L'autre monden ongelma; mikäli nettikulttuuri ei ole katsojalle tuttu, ei elokuvan katsomisesta saa aivan maksimitehoja irti.
Teoksen tiedot:
Black Heaven
Elokuvan muut nimet
The Other World
Ohjaaja
Gilles Marchand
Käsikirjoittaja
Gilles Marchand
Dominik Moll
producers
Simon Arnal
Caroline Benjo
Julie Billy
Jacques-Henri Bronckart
Olivier Bronckart
David Claikens
Barbara Letellier
Carole Scotta
Alex Verbaere
Arlette Zylberberg
Näyttelijät
Grégoire Leprince-Ringuet
Louise Bourgoin
Melvil Poupaud
Pauline Etienne
Pierre Niney
Ali Marhyar
Patrick Descamps
Pierre Vittet
Swann Arlaud
Franck Merenda
Mohamed Diakite
Moon Dailly
Laurent Lacotte
Romain Ogerau
Patrick Vo
Michael Rickwood
Leslie Clack
Säveltäjä
Emmanuel D'Orlando
Anthony Gonzalez
Kuvaaja
Céline Bozon
Levittäjä / Jakelija
Haut et Court
Versus Production
France 2 Cinéma
Radio Télévision Belge Francophone (RTBF)
Fortis Film Fund
Canal+
France Télévisions
CinéCinéma
Région Wallone
Coficup
Backup Media
Soficinéma 5
Touscoprod
Région Provence-Alpes-Côte d'Azur
Centre national du cinéma et de l'image animée (CNC)
Tax Shelter du Gouvernement Fédéral Belge
Pôle Image de Liège
Inver Invest
Tax Shelter ING Invest de Tax Shelter Productions
Cofinova 2
Memento Films International
Maa
Ranska
Belgia
Genre
Draama
Trilleri
Kategoria
Virtuaalitodellisuus
Julkaistu: 2010-09-15T09:56:38+03:00
Kalle Karinen
Centurion (2010)
Ohjaaja:
Neil Marshall
elokuva arvostelu
arvosana 3.5/5
Ohjaus: Neil Marshall
80‑luvun vilpittömän tyhjäpäisten toimintaelokuvien kunniakas genre uhkasi jo hyytyä Tarantinon jälkeisiin, toinen toistaan nokkelampiin toiminnallisiin rikoselokuviin sekä Ö‑luokan halpisrahastuksiin. Aina välillä onneksi pintautuu elokuvantekijä, joka osaa tehdä hyvännäköistä jälkeä kompastumatta postmodernismin ansalankoihin.
Brittiohjaaja Neil Marshall on luottomies, joka onnistuu toimittamaan laadukasta toimintaa budjetista riippumatta. Debyytti Dog Soldiers (2002) oli pätevä sotilaat vs. ihmissudet kauhuskenaario, jota seurasi luolakauhujen valio The Descent (2005), jonka jättituottojen myötä Marshall sai megabudjetin käyttöönsä post-apokalyptistä spektaakkeliaan Doomsday (2008) varten. Doomsdayssä Marshall kokeili myös eräänlaista neo‑keskiaikatoimintaa ja palaa nyt miekanheiluttelun pariin Centurionilla. Inspiraationa aiheeseen toimivat Marshallin mukaan roomalaisten muinoin Britanniaan rakentamat muurit ja varustukset.
Centurion sijoittuu vuoteen 117. Tuohon aikaan roomalaisten yritys vallata Britannia jumittui piktien rajuun vastarintaan Skotlannissa. Nämä metsänsä tuntevat sissisodan mestarit tuhoavat roomalaisten legioonan näyttävällä väijytyksellä. Pieni henkiinjääneiden sotilaiden ryhmä lähtee pelastamaan vangiksi jäänyttä kenraaliaan (Dominic West). Pelastusyrityksen yhteydessä roomalaiset tulevat tappaneeksi piktipäällikkö Gorlaconin pojan ja saavat piktien kuolemanpartion peräänsä. Pakomatkalla roomalaisten alati harvenevaa joukkoa johtaa Michael Fassbenderin (Inglourious Basterds, 2009) näyttelemä sadanpäämies Quintus Dias, joka on jo aiemminkin onnistunut pakenemaan pikteiltä.
Vaikka meno onkin varsinaista urostelua ja machobullshittia, on mukana Marshallin kahden aiemman elokuvan tapaan vahvoja naishahmojakin: Bond-tyttö Olga Kurylenkon näyttelemä mykkä ja kostonhimoinen mestarijäljittäjäpikti Etain, sekä metsässä yksin asuva hylkiönoita Arianne (Imogen Poots, 28 Weeks Later, 2007). Tosin heiveröinen Kurylenko teurastamassa kasoittain isompia sotilaita ei erityisesti paranna tarinan uskottavuutta. Marshall on ujuttanut mukaan myös vaimonsa Axelle Carolynin näyttelemään kuolemanpartion mukana ratsastavaa aggressiivista piktisoturinaista, joka ei myöskään puhu mitään elokuvan aikana. Kätevää.
Centurionista jää helposti vaikutelma, että Marshall näki Gladiaattorin (2000) alkukohtauksen, jossa roomalaiset sotivat öisessä metsässä barbaareja vastaan ja päätti venyttää sen kokopitkäksi elokuvaksi. Se ei ole mikään huono lähtökohta. Toimintakohtausten yltiöpäinen väkivaltamässäily taas tuo väistämättä mieleen, että vaikutteena on ollut myös Zack Snyderin historiallinen verilöyly 300 (2006), etenkin kun molemmissa elokuvissa on tärkeissä rooleissa sekä Michael Fassbender että Dominic West. Centurionista puuttuu tosin kokonaan 300:n omaleimainen visuaalinen tyylittely, vaikka pitkät kamera-ajot Skotlannin ja Englannin jylhissä vuoristolaaksoissa ovatkin komeita.
Neil Marshall ‑elokuvalta osaa odottaakin väkivaltaisuutta, mutta lukemattomat päänkatkomiset alkavat lopulta tuntua halvoilta ja merkityksettömiltä, etenkin kun taistelukoreografiat tarkoittavat Marshallin visiossa sitä, että lyödään vihollista miekalla tai kirveellä päähän, leikataan välittömästi seuraavaan samanlaiseen iskuun ja toistetaan parikymmentä kertaa. Cgi‑veri pistää tökerösti silmään kaikkialla.
Parhaimmillaan Centurion on taistelujen välissä, jolloin se on varsin toimiva ja jännittäväkin selviytymistarina Mel Gibsonin tiukan Apocalypton (2006) tyylisesti. Juoni on toki helposti seurattavaa peruskauraa, mutta mukana on juuri tarpeeksi käänteitä pitämään mielenkiintoa yllä. Se vähä sanottava mitä elokuvalla on, liittyy Dog Soldiersin tapaan lähinnä ihmisyyden säilyttämisen tärkeyteen sodan kaaoksessa ja etenkin kavereita ei jätetä ‑periaatteeseen. Kontrastina tälle esitellään sodan arjesta vieraantuneen strategisen johdon moraalittomuus, heille kun sotilaat ovat tietenkin pelkkiä pelinappuloita. Kyseisestä teemasta on toki tehty syvällisempiäkin elokuvia, kuten Kubrickin Paths of Glory (1957), mutta siitäpä ei saa samanlaisia adrenaliinisäväreitä kuin Centurionista.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Centurión
Ohjaaja
Neil Marshall
Käsikirjoittaja
Neil Marshall
producers
Christian Colson
François Ivernel
Robert Jones
Ivana MacKinnon
Cameron McCracken
Diarmuid McKeown
Paul Smith
Andy Stebbing
Näyttelijät
Michael Fassbender
Dominic West
Olga Kurylenko
Andreas Wisniewski
Dave Legeno
Axelle Carolyn
Dhafer L'Abidine
JJ Feild
Lee Ross
David Morrissey
Simon Chadwick
Ulrich Thomsen
Ryan Atkinson
Paul Freeman
Jake Maskall
Eoin Macken
Dermot Keaney
Liam Cunningham
Noel Clarke
Dimitri Leonidas
Riz Ahmed
Imogen Poots
Dylan Brown
Rachael Stirling
Michael Carter
Tom Mannion
Peter Guinness
Greg Bennett
Jerome Boyle
Connor Byrne
Säveltäjä
Ilan Eshkeri
Kuvaaja
Sam McCurdy
Levittäjä / Jakelija
Pathé Pictures International
UK Film Council
Warner Bros.
Canal+
CinéCinéma
Celador Films
Maa
Iso-Britannia
Ranska
USA
Genre
Toiminta
Draama
Historia
Kategoria
Armeija
Rooman valtakunta
Julkaistu: 2010-09-15T09:56:44+03:00
Kalle Karinen
Amer (2009)
Ohjaaja:
Hélène Cattet
Bruno Forzani
elokuva arvostelu
arvosana 3/5
Ohjaus: Hélène Cattet, Bruno Forzani
Ranskalaiset Hélène Cattet ja Bruno Forzani ovat harjoitelleet yhteisillä lyhytelokuvilla vuosia. Amer on heidän ensimmäinen pitkä elokuvansa. Sekin tosin koostuu kolmesta erillisestä episodista, joita yhdistää sama päähenkilö, eri ikäisenä. Juonta on vain nimeksi, Cattet & Forzani panostavat kaiken tyyliin. Lähtökohtana on pelaaminen giallo-trillerien kuvastolla. Vaikka tällaiset pastissit ovat lähtökohtaisesti epäilyttäviä, on Amerissa aiheeseen tartuttu ihailtavalla kunnianhimolla.
Ensimmäinen episodi toimii parhaiten. Se tuo vahvasti mieleen Mario Bavan Black Sabbathin (1963) piinaavan episodin "The Drop of Water", jossa hoitaja varastaa kuolleelta mummolta sormuksen. Amerissa utelias pikkutyttö Ana seikkailee vanhempiensa suuressa talossa ja tutkii salaa ympäristöään. Tätä lapsen näkökulmaa on oivaltavasti kuvattu nostamalla pieniä yksityiskohtia tärkeiksi ja korostamalla ääniraidalla rapinoita, hengityksiä ja herättämällä mielikuvituksen kautta talon nurkkaukset ja tekstiilit eloon. Ana kohtaa asioita, jotka ovat hänen ymmärryksensä ulkopuolella, kuten vanhempansa harrastamassa seksiä ja kielletyssä huoneessa makaavan isoisän ruumiin, jolla on jotain kiiltävää ja kiinnostavaa kädessään.
Toinen episodi on vieläkin juonettomampi. Teiniksi varttunut Ana kävelee auringossa ja kohtaa uhkaavan moottoripyöräjengin. Tyttö näyttää nauttivan miesten ahnaista katseista. Ilmassa on jännitettä ja odotusta. Mitään ei tapahdu. Moottoripyöräjengi tässä kontekstissa tuo gialloja enemmän mieleen Kenneth Angerin Scorpio Risingin (1963). Anan seksuaalinen herääminen on kuvattu kuitenkin hyvällä maulla.
Harmillisesti viimeinen episodi vesittää kokonaisuutta ja jättää Amerista hieman kitkerän maun. Siinä aikuinen Ana palaa taksilla lapsuudenkotiinsa, jossa tunnelmat ja fantasiat ottavat hänestä vallan. Taksikuski palaa yöllä taloon, ehkä palauttamaan autoon jäänyttä kaulahuivia, ehkä raiskaamaan ja tappamaan Anan. Vainoharhainen tunnelma kulminoituu öiseen takaa-ajoon, jonka taustalla ääniraidalla toistuva jatkuva narskuvan nahan ääni ja huohotus yhdistettynä kuvassa olevaan uhkailevaan ja viiltelevään partaveitseen aiheuttavat fyysistä pahan olon tunnetta. Tässä vaiheessa on miltei syntymässä hypnoottinen uusi kokemus, mutta sen sijaan rasittavaksi yltyvä, kaoottinen leikkaus kaataa lopulta illuusion: idea on olemassa, mutta se ei toimi. Aidoissa gialloissa annosteltiin tyyliä tarpeen mukaan, mutta Amerin itsetarkoituksellisten giallo-kliseiden jatkuva tulva ilman suvantokohtia vie niiltä lopulta tehon ja paljastaa, ettei alla ollut juuri mitään ainesta.
Kaikki kolme Anan näyttelijää pärjäävät hyvin, etenkin teinivaiheen Charlotte Eugène Guibeaud, joka onnistuu samaan aikaan olemaan hieman epävarma ja silti vahva. Elokuvan taustalla soivat musiikit luovat autenttista giallo-tunnelmaa ja toimivat erinomaisesti – mikä ei ole yllätys, onhan ne lainattu sellaisenaan Ennio Morriconen, Bruno Nicolain ja Stelvio Ciprianin vanhoista, joskin onneksi hieman tuntemattomammista elokuvasävellyksistä. Amer on kauttaaltaan kaunis, mutta hieman tyhjäksi jättävä tyylinäyte, jossa kokonaisuus on lopulta vähemmän kuin episodiensa summa.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Amer – Die dunkle Seite deiner Träume
Amer – ein Albtraum aus Angst und Begierde
Ohjaaja
Hélène Cattet
Bruno Forzani
Käsikirjoittaja
Hélène Cattet
Bruno Forzani
producers
François Cognard
Eve Commenge
Näyttelijät
Cassandra Forêt
Charlotte Eugène Guibeaud
Marie Bos
Biancamaria D'Amato
Harry Cleven
Jean-Michel Vovk
Bernard Marbaix
Thomas Bonzani
François Cognard
Delphine Brual
Jean Secq
Béatrice Butler
Charles Forzani
Benjamin Guyot
Yves Fostier
Francesco Italiano
Henriette Raimondé
Christophe da Silva
André Francol
Nicolas Léandri
Damien Gossa
Arnaud Mariani
Laurent Lafont
Frédéric Miniutti
Gordon Butler
Elia Zanzo
Cyril Dellerba
Jérôme Konté Deloste
Stéphane Peragnoli
William Boutaleb
Kuvaaja
Manuel Dacosse
Levittäjä / Jakelija
Anonymes Films
Tobina Film
Canal+
Département des Alpes-Maritimes
Centre national du cinéma et de l'image animée (CNC)
