Kalle Karinen

La meute (The Pack, 2010)

Ohjaaja:

• Franck Richard

elokuva arvostelu

Ohjaus: Franck Richard

Ensikertalaisen Frank Richardin ohjaama ja käsikirjoittama La meute jatkaa Haute tensionin (2003) aloittamaa rankkuuteen tähtäävien ranskakauhuilujen sarjaa. Charlotte (Cannesissa parhaan näyttelijättären palkinnon roolistaan Rosettassa vuonna 1999 napannut Émilie Dequenne) on hurja tyttö. Hänen vasemman kätensä rystysiin on tatuoitu HATE, ja oikean rystysiin HATE. Hän uskaltaa ottaa maaseudulla kyytiin liftarin. Edes monista rankistelurooleista pahaenteisen tuttu papparainen Philippe Nahon "I FUCK ON THE FIRST DATE" ‑paidassa ei saa häntä hätkähtämään. Syytä varovaisuuteen tietenkin olisi, koska Ranskan syrjäseudulla voi helposti päätyä sadististen ja arvaamattomien maalaistollojen vangiksi.

La meute noudattaa harmillisen pitkään aivan liian tuttua kerrontaa, jossa katsojan tehtäväksi jää vain naureskella mustalle huumorille ja odotella koska elokuva suvaitsee viimeinkin paljastaa korttinsa. Loppupuolella mukaan ryömiikin varsin yllättäviä WTF‑elementtejä, mutta myös hieman tylsistyttävää ammuskelutoimintaa. La meuten vinksahtaneen maailman asukit ovat kovanaamaisia ja siten alttiita konflikteille. Vähiten kovuuttaan korostava on flegmaattisen välinpitämättömältä vaikuttava liftari Max (Benjamin Biolay). Yllättävästi pahansisuisin hahmo on paikallista ravintolaa pitävä vanhempi mamma La Spack (pitkän uran tehnyt Yolande Moreau), joka pistää luun kurkkuun jopa riehuville prätkäjengiläisille.

Uudehkojen ranskalais-belgialaisten landekauhuelokuvien laatuakselilla La meute sijoittuu lähemmäs Fabrice Du Welzin mestarillista Calvairea (2004) kuin Xavier Gensin säälittävän tympeää Frontière(s):ia (2007). Franck Richardin terävä ohjaus ja tinkimätön asenne hyvittävät tarinan köykäisyyttä. Debyyttielokuvaksi La meute on varteenotettava käyntikortti, mutta jättää silti ikävän jälkimaun siitä, että koko tarina olikin pelkkä pitkitetty vitsi.