Ilja Rautsi

Doomsday (2008)

Ohjaaja:

• Neil Marshall

elokuva arvostelu

Ohjaus: Neil Marshall

Neil Marshall auttoi iskemään brittikauhun takaisin maailmankartalle lupaavalla ihmissusirymistelyllään Dog Soldiers (2002). Äijäasennetta tihkuvan epätasaisen debyytin jälkeen Marshall heitti viisi naista jumiin klaustrofobiseen luolaan, jonka pimeyksissä ryömi muinaisia hirviöitä. Tehokkaasta säikyttelystä brutaaliksi selviytymiskauhuksi puolen välin jälkeen muuttunut The Descent (2005) näytti, että Marshall tietää mitä tekee. Nyt kun kannukset on kerätty, näyttää mies päättäneen, että on aika vaihtaa vapaalle. Doomsday onkin ikään kuin brittivastine Tarantinon ja Rodriguezin Grindhouse-projektille (2007), sillä erolla ettei Marshall tee numeroa aikeistaan.

Doomsday on täysin häpeilemätön rakkauskirje pääasiassa kahdelle asialle: Mad Max 2:lle (1981) ja John Carpenterin 80‑luvun tuotannolle. Apokalyptinen alku herättää kaikuja tuoreemmasta tapauksesta 28 Days Later... (2002), mutta viimeistään siinä vaiheessa kun Skotlantia ympäröivältä 30‑metriseltä muurilta automaattiase posauttaa söpön pikku kanin tuusan nuuskaksi, selviää hitaammallekin, ettei nyt oteta kantaa mihinkään – paitsi ehkä nahka-asujen ja väkivallan kauneuteen.

Vuosi on 2035. Voitetuksi luultu supervirus nostaa jälleen päätään, ja löydettyään tuhotuksi luullulta alueelta elonmerkkejä kieroileva hallitus lähettää erikoisjoukon karanteenimuurin taakse eristettyyn Skotlantiin saadakseen vastalääkkeen. Tiimiä johtaa Christopher Lambertin Beowulf-"tulkinnasta" muistettava entinen malli Rhona Mitra, jonka huulikiillon taakse kätkeytyy niin vakuuttava Kate Beckinsale ‑klooni, että Mitra on palkattu Underworld-sarjan kolmanteen osaan Katen vanhaan nahkapukuun.

Ei kovin yllättäen kaikki menee sitten äkkiä päin persettä. Testosteroniuhon ohella Marshallin elokuvissa toistuu kuvio pienestä ryhmästä yrittämässä suorittaa tehtäväänsä kunnes helvetti repeää valloilleen. Nyt menon keskeyttävät post-apokalyptisen psykopaattiset kannibaalikelttipunkkarit. Luvassa on räikeän itsetarkoituksellista väkivaltaa, vetävää sikailua ja ylipäänsä kaikenlaista hyvää menoa.

Valitettavasti Marshall hylkää lupaavat friikkipahiksensa ja elokuva tekee oudon loikan Robin Hood ‑vaihteelle. Sankarimme törmäävät linnassa elämöiviä ritareita johtavaan Malcolm McDowelliin (kyllä, se parta, se tukka... se nenä), jota vastaan kapinoivan jousisankarin teloittavat kovin nottinghamilaisen oloiset ilkimykset. Sitten leikitään turnajaisia. Jakso kestää liian pitkään eikä ole käsittämättömyydestään huolimatta niin pöyristyttävän mukaansa tempaava kuin edeltävä mielisairausosuus.

Onneksi Mad Max ‑karkulaiset tekevät paluun ja saadaan vielä kohtuullisen hillitön autotakaa-ajotribuutti. Doomsday kuulostaa miten päin tahansa kuvailtuna auttamattomalta sekasotkulta ja sellaiseksi se lienee tarkoitettukin. Marshallin über-homagella suosikeilleen on kieli niin syvällä poskessa, että se on jo tosissaan. Tavoitteena näyttää olleen sulloa kaikki mistä herra auteur tykkää reteän leikkisästi yhteen umpikajahtaneeseen pakettiin ja räjäyttää pursuava tuotos suolenpätkiä vuotavina klimppeinä genrefanien ohella pahaa-aavistamattoman valtavirtakatsojan naamaan.

Jo pelkästä asenteesta elokuva ansaitseekin lisäpisteitä, sen verran tasaisin väliajoin saa pudistella päätään epäuskoisen naurun vallassa. Sillisalaatissa hyrrää kuitenkin hieman liikaa tyhjäkäyntiä, eikä Mitrassa ole tarpeeksi... no, munaa... kannattelemaan kokonaisuutta. Alussa käytetään myös noin vartti turhaa aikaa status quon loputtomaan selvittämiseen, mihin esim. Carpenter olisi tuhlannut noin kuusi riviä tekstiä mustalla taustalla. Onneksi menon käynnistyttyä sitä ei pysäytä logiikka, suhteellisuudentaju tai muu tyhjänpäiväinen. Doomsday on anteeksi pyytelemättömän järjetöntä ja tietoisen yliampuvaa 100‑prosenttista roskaa. Ja ylpeä siitä.