Kalle Karinen

Savage (2009)

Ohjaaja:

• Brendan Muldowney

elokuva arvostelu

Ohjaus: Brendan Muldowney

Dublinin humalaisten räyhääjien täyttämiltä kaduilta kumpuaa tämä inhottava pieni sairastarina. Nössö Paul (Darren Healy) on tottunut todistamaan väkivaltaa vain kameran takaa lehtikuvia rikollisista kuvatessaan. Eräänä yönä hän joutuu satunnaisesti raakalaismaisen pahoinpitelyn uhriksi. Pahoinpitelijät viiltelevät Paulin naamaa ja jopa napsaisevat tämän munat mukaan muistoksi. Traumatisoituneelta uhrilta puuttuvat coping-keinot tapahtuneen käsittelyyn. Läheisiä, tukevia ihmisiä ei juurikaan näytä olevan hänen elämässään. Pelossa elävä mies yrittää palautua terapian kautta, mutta hylkää sen saatuaan uuden suunnan elämälleen itsepuolustuskurssilla.

Taksikuskin (1976) Travis Bicklen tapaan Paul ajaa hiuksensa pois ja treenaa kotona tilanteita, fantasioi niistä ja vaanii kaupungilla mahdollisuuksia toteuttaa väkivaltaisia visioitaan. Pakkomielteenomaisesti hän yrittää photoshopata tarkemmaksi valvontakameraan tarttunutta kuvaa väkivallantekijöistään, popsii kuntosalin itäblokkilaiskorstoilta ostamiaan steroideja ja harjoittelee kostoa teurastamalla lampaan ja uhkailemalla kadulla meluavia. Edes kodin lähellä maleksiva teinijengi ei enää uskalla sanoa mitään tälle synkälle hahmolle. Katuja valvovissa CCTV-kameroissa ei näy enää rikoksen uhri, vaan jotain aivan muuta. Naistuttava Michelle (Nora-Jane Noone; The Descent, 2005) koettaa tarjota pehmeämpää tietä parantumiseen, mutta pahan olon kurimus on vahva. Paulin lopullinen katarsis on rajuudessaan mykistävä.

Nihilistinen Savage tutkii ensisijaisesti kahta aihetta: miehuuden määritelmää holhoavassa yhteiskunnassa, ja sitä onko äärimmäinen väkivalta ja raivo sisäsyntyistä, vai voiko kuka tahansa oppia siihen ääriolosuhteissa. Melgibsonmaisesti tuijottava Healy tekee kylmäävän hyvän roolin muuntautuessaan uskottavasti ihmishirviöksi. Mitään erityisen omaperäistä elokuva ei tarjoa (ainakaan Taksikuskin nähneille), mutta kuristavan tiukan tunnelman ja laadukkaan ohjauksen ansiosta se saavuttaa samalla aihepiirillä liikkuvan Gaspar Noén Irréversiblen (2002) kaltaisen intensiteetin.