Tänä vuonna Karlovy Varyn kansainvälinen elokuvafestivaali, tai kuten paikallisilla on tapana sanoa, Mezinárodní filmový festival Karlovy Vary, järjestettiin jo 48. kerran. Kyseessä on yksi Euroopan vanhimmista ja tärkeimmistä elokuvafestivaaleista.
Jo aikojen alusta saakka juhlien parhaalle elokuvalle myönnettävä pääpalkinto on ollut Crystal Globe. Se on pysti, jossa alaston nainen pitelee suurta lasipalloa. Perusasiat ovat siis kunnossa.
Himoittua naista ovat aikojen saatossa päässeet syleilemään muun muassa Ken Loach (Kes, 1969), Jean-Pierre Jeunet (Amélie, 2001) ja Baltasar Kormákur (Jar City, 2006).
Jos suunnittelet matkaa Karlovy Varyn elokuvafestivaalille, on syytä ottaa huomioon joitakin perusasioita. Lennot ja asuminen kannattaa varmistaa hyvissä ajoin, sillä parhaat majoitukset ovat menneet luultavasti jo ennen ohjelmiston julkistamista. Tarjolla on hotellien lisäksi onneksi myös Bed & Breakfast ‑tyyppistä hostel-majoitusta, eivätkä etäisyydet olennaisten sijaintien välillä hirvitä.
Parhaiten Karlovy Varyyn pääsee Suomesta lentämällä Prahaan ja jatkamalla sieltä bussilla perille. Myös bussilippu kannattaa ostaa etukäteen, varsinkin jos festivaali on jo ehtinyt alkaa. Pahimmillaan koko päivän kaikki bussikyydit saattavat olla loppuunmyytyjä, vaikka niitä lähteekin Václav Havelin lentokentältä tunnin välein. Muitakin keinoja Karlovy Varyyn pääsemiseksi toki löytyy, mutta ne edellyttävät lisäsäätämistä.
Matkaa Prahasta Karlovy Varyyn on noin 130 kilometriä. Suunnilleen automatkan puolessa välissä alkaa loiva alamäki ja kuopan pohjalla odottaa miellyttävä ja kiireettömän tuntuinen, noin 50 000 asukkaan Karlovy Vary. Se on lukemattomien hotellien ja ravintoloiden täyttämä, uneliaan oloinen ja rento kylpyläkaupunki. Elokuvafestivaalien aikaan kaupunki herää eloon, sillä silloin sadat ohjaajat, näyttelijät ja muut elokuvaihmiset ovat paikalla esittelemässä elokuviaan. Heidän lisäkseen mukana on vuosittain noin 700 journalistia, joista suurin osa on kotoisin keski‑ ja itä‑Euroopan maista. Festivaali on täysin avoin myös tavallisille elokuvan ystäville ja heidän ansiostaan kaupunki muuttuu yhdeksän päivää kestävän tapahtuman ajaksi aamusta myöhään yöhön jatkuvaksi juhlaksi. Vuosittain myydään keskimäärin 120 000 yksittäistä elokuvalippua.
Sisällysluettelo
Halley (2012)
O: Sebastián Hofmann
100 Bloody Acres (2012)
O: Cameron Cairnes & Colin Cairnes
El muerto y ser feliz (2012)
O: Javier Rebollo
Afterschool (2008)
O: Antonio Campos
The Arbiter (2013)
O: Kadri Kõusaar
Bad Milo! (2013)
O: Jacob Vaughan
Concussion (2013)
O: Stacie Passon
De ontmaagding van Eva van End (2012)
O: Michiel ten Horn
Flukt (2012)
O: Roar Uthaug
Laulu koti-ikävästä (2012)
O: Mika Ronkainen
Simon Killer (2012)
O: Antonio Campos
The Man Who Made Angels Fly (2013)
O: Wiktoria Szymanska
The Eternal Return of Antonis Paraskevas (2013)
O: Elina Psikou
XL (2013)
O: Marteinn Thorsson
Fresh Meat (2012)
O: Danny Mulheron
O ouro do tempo (2013)
O: Xavier Bermúdez
The Manor (2013)
O: Shawney Cohen & Mike Gallay
Jeune et jolie (2013)
O: François Ozon
Pozitia copilului (2013)
O: Cãlin Peter Netzer
Svecenikova djeca (2013)
O: Vinko Bresan
The Major (2013)
O: Juri Bykov
A Field in England (2013)
O: Ben Wheatley
28.6.2013: Lihaa illalliseksi
Festivaalin ehdoton pääpaikka on massiivinen Thermal-hotelli, jonka yhteydessä olevissa teatterisaleissa suuri osa elokuvista esitetään. Niiden lisäksi esityspaikkoja on kahdeksan, jotka kaikki sijaitsevat kävelymatkan päässä toisistaan. Oman festivaalimatkani ensimmäinen elokuva Halley esitetään todella upeassa Karlovy Vary ‑teatterissa, jonka sisustus tuo heti mieleen Dario Argenton Operan (1987).
Halley on alusta loppuun asti kuin hitaasti mätänevää, pistävänhajuista lihaa. Liha elää, liikkuu, käy töissä ja kärsii. Liha yrittää pitää itseään yllä kiillottaen kotinsa vanhoja hopeaesineitä ja pumppaamalla sisäänsä palsamointiaineita. Lihaa elää, mutta on samalla kuollut. Liha ei halua enää vuotaa saastaista visvaa eikä toimia kärpästoukkien hautomona. Liha on nimeltään Beto (Alberto Trujillo).
Beto käy töissä kuntosalilla, jossa tavalliset ja terveet ihmiset treenaavat nostelemalla raskaita painoja ja altistamalla itsensä kuntosalilaitteiden rasituksille. Hiki virtaa ja ilma on paksua kuin vastakohtana Beton arjelle. Beto on elävä kuollut, tai ainakin luulee olevansa. Hän pyrkii peittämään fyysisen rappeutumisen merkit meikkien ja parfyymien avulla, mutta se käy yhä vaikeammaksi.
Ikävystyneen ja väsyneen näköinen Trujillo on täydellinen valinta hitaasti, mutta tappavan varmasti mätänevän miehen rooliin. Vuorosanoja on niukasti, mutta tyhjäsilmäistä tuijotusta ja roikkuvan nahkan hinkkaamista sitäkin enemmän. Mistä kaikki alkoi? Milloin liha alkoi kuolla? Miten Halleyn komeetta liittyy tähän kaikkeen, vai liittyykö lainkaan?
Halley on meksikolaisen Sebastián Hofmannin omaperäinen kauhudraama, joka sisältää herkullisen määrän cronenbergiläistä body horror ‑tyylittelyä. Suuri kiitos elokuvan yleissävystä ja tunnelmasta kuuluu kuvaaja Matias Penachinolle. Halley on unohtumattoman epätodellinen ja vieraannuttavan outo elokuva, joka jää kytemään katsojan alitajuntaan pitkäksi aikaa. Se on meksikolaista melankoliaa ja iljettävää ruumiskuvastoa parhaasta päästä.
Halleyn komeetan laskeuduttua piiloon Alberton rustottuneen vartalon taakse on jo kiire seuraavaan näytökseen. Kyseessä on Midnight Screenings ‑sarjassa esitettävä australialainen ihmistenlistimiskomedia 100 Bloody Acres. Veristä eksploitaatiota Severancen (2008) ja The Cottagen (2008) tavoin edustava elokuva toimii parhaalla mahdollisella tavalla keskiyön näytöksenä täyteen pakatussa salissa.
Reg (Damon Herriman) ja Lindsay (Angus Sampson) ovat Australian takamailla asustelevia yritteliäitä veljeksiä. He ovat onnistuneet kehittämään uuden superlannoitteen, jonka avulla kilpailuetu muihin maanviljelijöihin verrattuna on taattu. Veljesten suurin ongelma on se, että lannoitteessa olevaa salaista ainesosaa ei ole aina hyvin saatavilla. Ainesosana he ovat nimittäin käyttäneet auto-onnettomuudessa surmansa saaneiden ihmisten ruumiita. Veljeksistä vähemmän välkky Reg päättää improvisoida kolmen nuoren liftatessa hänen kyytiinsä.
Ohjaajaveljesten Colin ja Cameron Cairnesin debyyttielokuva 100 Bloody Acres tasapainottaa mustan huumorin, brutaalin väkivallan ja varmaotteisen tarinankerronnan onnistuneesti. Tarina etenee tyylikkäästi sisältäen yllättäviä piirteitä, vaikka se ei onnistukaan välttämään tavallisimpia genrekliseitä. Suurin osa hahmoista on käsikirjoitettu hyvin ja heitä kohtaan on helppo tuntea sympatiaa. Lisäpisteitä elokuva saa vanhan koulukunnan erikoisefekteistä, jotka ovat toteutettu ilman tietokonetta ja tekoverta säästelemättä.
100 Bloody Acresia katsoessa tuntee koko tuotantotiimin nauttineen sen tekemisestä. Elokuva on hauska, viihdyttävä ja riittävän omaperäinen tuomaan genreen sen kaipaamaa raikasta tuulahdusta.
Elokuva loppuu, mutta yö tuntuu jatkuvan ikuisesti. Aamuyöllä nukkumaan mennessäni kantautuu Thermal-hotellin edustalla olevasta Jameson Loungesta painostava ja lannistumaton teknomusiikki. Illan aikana saavuttamani tsekkiläinen lagerpöhnä auttaa uneen, samoin kuin iltapalaksi syöty halpa ja pahanmakuinen täytetty voileipä.
Aamulla herätessäni päässä soi Vaaleanpunaisen pantterin tunnusmusiikki ilman mitään selvää syytä. Hotelliaamiaisen jälkeen juutun hetkeksi Jameson Loungeen kuuntelemaan Michel Gondryn (Eternal Sunshine of the Spotless Mind, 2004) jutustelua. Aihe liittyy lähinnä Gondryn uusimpaan ohjaukseen Mood Indigo, joka oli festivaalin avajaiselokuva. Lopulta kyllästyn kuuntelemaan ranskalaista ja painun pressikeskukseen hakemaan lisää leffalippuja. Pressiä palvelee festivaaleilla muun muassa runsaslukuinen vapaaehtoisnuoriso, joista jokaisella tuntuu kysymyksestä riippumatta olevan hiukan erilaista informaatiota tarjolla. Se ei sinänsä haittaa, koska homma toimii pienistä ongelmista huolimatta riittävän hyvin.
Lähikaupasta löytyy halvalla pari pulloa punaviiniä, pari olutta, muutama tölkki energiajuomaa ja tietysti pullotettua vettä. Edessä on pitkä päivä.
Espanjalainen ohjaaja Javier Rebollo sai inspiraation elokuvansa The Dead Man and Being Happy (El muerto y ser feliz) tekoon tavattuaan sairaalassa itseään kasvaintehtaaksi kutsuvan miehen. Elokuvassa jo eläkeikään ehtinyt palkkatappaja Santos (José Sacristán) tietää lopun olevan lähellä. Buenos Airesissa asuvalla 75‑vuotiaalla Santosilla on kolme kasvainta, mutta hän ottaa siitä huolimatta vastaan vielä yhden toimeksiannon. Tappokeikan sijaan Santos päättää lähteä morfiinin voimalla pakomatkalle Argentiinan loputtomia maanteitä pitkin kohti Cordobaa. Matkaseuraksi lyöttäytyy seikkailunhaluinen Erika (Roxana Blanco).
Rebollo otti tietoisen riskin elokuvan tyyliä miettiessään. Jokaista kuvaa nimittäin siivittää pirtsakka naispuolinen kertojaääni (yksi käsikirjoittajista Lola Mayo), jonka kuunteleminen on aluksi hauskaa ja sitten hiukan vieraannuttavaa, mutta lopulta sen hyväksyy olennaiseksi osaksi elokuvaa. Huolellisesti käsikirjoitettu kertoja tuo toisinaan kohtauksiin lisää sisältöä tai humoristista sävyä.
Vapaavaihteella etenevä ja rakenteeltaan epämääräinen The Dead Man and Being Happy osoittautuu lakonista patsastelua ja rutikuivaa huumoria pullollaan olevaksi hyvin itsetietoiseksi elokuvaksi, joka ei tapahtumakylläisyydellä ylpeile. Lähin ja helpoin vertailukohta on edellisiltana nähty yhtä melankolinen Halley, vaikka kyseessä onkin kaksi täysin erilaisella otteella etenevää elokuvaa. Halleyn Beton hitaan mätänemisen sijaan Santos on matkalla kohti kotiaan, kuolemaa tai kuolemattomuutta. Elämää ylläpitävän morfiinin käydessä vähiin Santos laskee uransa aikana tappamiaan ihmisiä aivan kuin nukahtava lampaita. Hän yrittää muistaa mikä oli hänen ensimmäisen uhrinsa nimi, eikä pääse lepoon ennen kuin keksii sen.
Elokuvaan mahtuu muutamien tissien lisäksi runsaasti vapaamielistä huumeidenkäyttöä sekä muotonsa puolesta melko raskasta kokonaisuutta keventävää hauskaa dialogia. The Dead Man and Being Happy on tyyliltään road movie, jonka juoni etenee verkkaisesti, mutta kuitenkin siedettävällä nopeudella. Jos mukaan olisi laitettu yksikin kohtaus, jossa päähenkilö olisi käynyt esimerkiksi morfiinipaskalla tienposkessa tai tuijotellut merkityksettömästi eteensä, niin katsojan kumisaapas olisi saattanut jäädä pysyvästi kiinni vertauskuvalliseen suonsilmäkkeeseen. Molemmat esimerkkikohtaukset olisivat olleet tässä elokuvassa täysin mahdollisia.
Seuraavana on vuorossa koulumaailmaan sijoittuva Afterschool, joka on nuoren auteur-ohjaaja Antonio Camposin vuonna 2008 valmistunut, henkilökohtaisen oloinen debyytti. Lynne Ramsayn hitti We Need to Talk About Kevin (2011) on päähenkilöä myöten runsaasti velkaa Camposin elokuvalle. Molemmissa aiheena on kouluväkivalta ja pääosassa Ezra Miller.
Robert (Miller) on sosiaalisesti sisäänpäin vetäytynyt nuorukainen, jonka pakkomielteenä ovat internetin väkivalta‑ ja pornosivustot. Hän saa mahdollisuuden kuvata omia videoitaan eräällä koulun kurssilla. Eräänä päivänä koko koulua kohtaa tragedia, kun suositut Talbertin kaksoset kuolevat huumeiden yliannostukseen. Robert sattuu olemaan paikalla kameransa kanssa.
Camposin todella huolellisen ja teknisesti laadukkaan kameratyöskentelyn vastapainona Afterschool tarjoaa runsaasti päähenkilönsä kuvaamaa amatöörimäistä videomateriaalia sekä youtube-tasoista pikselikylläistä kotivideokuvastoa. Katsojalle on jo elokuvan alusta lähtien selvää, ettei Robert ole henkisesti täysin tasapainoinen koulupoika. Siitä huolimatta Campos ei paljasta missään vaiheessa liian selvästi mitä pojan mielessä liikkuu, vaan jättää psykiatrin roolin katsojalle. Elokuva on tunnelmaltaan kylmä, hermostuttava ja vieraannuttava. Se on tavallaan oman tyylinsä vanki ja luottaa turhan paljon Millerin roolisuoritukseen. Tästä johtuen joidenkin teemojen käsittely jää hiukan ontoksi.
Afterschoolin ja pikaisen illallisen jälkeen on vuorossa punaviinitankkausta hotellihuoneessa. Karlovy Varyssa ruokaravintola kannattaa valita huolella, sillä muutoin saattaa joutua maksamaan mojovaa turistilisää mistä tahansa keskitason ateriasta. Thermal-hotellin lähistöllä on festivaalivieraita varten pystytettyjä pikaruokakojuja ja pystybaareja, joista saa kelvollista ruokaa ja juomaa edullisesti. Parempaa ruokaa metsästäessä kannattaa kävellä hiukan kauemmas.
Useissa turistien suosimissa ravintoloissa saattaa olla esiintymässä jokin pienimuotoinen livebändi, jonka laatu voi vaihdella tunnelmallisesta jazz-fiilistelystä ruotsinlaivamaiseen painajaiseen. Syödessäni illallista pääsen (epä)onnekkaasti todistamaan lähempänä jälkimmäistä olevaa keski-ikäisen naisen ja mikrofonin liittoa. Joudun ateriointini lomassa kuuntelemaan laulantaa, joka saisi jopa suomalaisen iskelmämusiikin pyörimään haudassaan.
Karlovy Varyn rakennusarkkitehtuuri on ensisilmäykseltä todella vakuuttavan näköistä, mutta alkaa jo toisen päivän nousuhumalan iskiessä tuntua häiritsevän pompöösiltä ja päällekäyvältä. Rakennusten pastelliväriset sävyt tuovat mieleen sen elämän pahimman delirium tremens ‑tripin, jossa kuvittelit olevasi vankina Carneval-keksipaketissa. Haluan pois kaduilta, takaisin elokuvateatterin turvalliseen syleilyyn.
Päivän kolmas elokuva on virolais-ruotsalaisena yhteistuotantona syntynyt, Kadri Kõusaarin luotsaama The Arbiter.
The Arbiter on tummasävyinen draamatrilleri, mutta niin yksinkertaisesti sitä ei voi kuitenkaan lokeroida. Se on vaikeasti lähestyttävä, vaikka tuntuu ja näyttääkin aluksi helppotajuiselta ja kevyeltä. Ben Wheatleyn mainio Kill List (2011) oli samansuuntaisesti outo. The Arbiter käsittelee kuitenkin aivan erilaista sisältöä ja tekee sen vailla minkäänlaista miellyttämisen tarvetta.
John (Lee Ingleby) on geenimanipuloinnin piiriin kuuluvaa tutkimustyötä menestyneesti tekevä kunnianhimoinen tiedemies. John kokee kolauksen, kun hänen kihlattunsa abortoi heidän tulevan lapsensa ja jättää miehen. John päättää ottaa vapaata töistä ja aloittaa oman projektin, jonka tarkoitus on tehdä maailmasta parempi paikka elää.
John vajoaa yhä syvemmälle omaan maailmaansa ja tulee siihen tulokseen, että hän on Jumalan välikätenä toimiva sovittelija, jonka tehtävä on määrittää mikä on oikein ja mikä väärin. Robin Hoodin ja Adolf Hitlerin moraalikäsityksillä varustettu sovittelija kokee, että maailmasta tulee poistaa viattomia vahingoittavat henkilöt, geneettisesti epätäydelliset yksilöt ja kaikki aikuiset, joiden yhteiskunnallinen arvo lähentelee nollaa. Johnin mielikuvitus ja megalomaaniset harhat sekoittuvat, vaikka The Arbiterin esittämässä tulevaisuuden maailmassa onkin vaikea sanoa mikä on oikea yhteiskunnallinen piirre ja mikä pelkkää kuvitelmaa.
The Arbiter on rohkeasti käsikirjoitettu ja provokatiivinen elokuva, jonka avulla kiistatta taidokas virolaisohjaaja Kõusaar esittää kysymyksiä jättäen vastaukset usein avoimiksi. Uskonto ja ihmisen asettuminen Jumalan rooliin ovat keskeisiä seikkoja omaperäisessä elokuvassa, joka kompastuu välillä omaan nokkeluuteensa.
Illan gaalanäytöksenä 1145‑paikkaisessa Grand Hall ‑salissa esitetään Daredevilin (2003) ja Ghost Riderin (2007) ohjaaja Mark Steven Johnsonin uutukainen Killing Season. Näyttelijöistä paikalle on lentänyt John Travolta, joka saa yleisöltä haltioituneen vastaanoton. Itse en elokuvasta tai Travoltan leuasta kiinnostu, vaan suuntaan omani kohti pienehköä Cas Cinema ‑teatteria ja siellä esitettävää kauhukomediaa Milo.
Milo on elokuva, jossa nössö toimistotyöntekijä (Ken Marino) saa stressin seurauksena pahoja suolisto-oireita. Miehen perseestä ulostautuu muinainen rektaalidemoni, joka janoaa verta aina kun hänen isäntänsä on stressaantunut. Ja stressiähän riittää.
Meno on juuri niin älyvapaata kuin miltä se kuulostaakin, mutta valitettavasti vitsi ei kanna juuri alkua pidemmälle. Ihastuttavin piirre muuten umpisurkeassa kauhukomediassa on itse demoni Milo, jonka "karismaattisesta" habituksesta tulee mieleen ETV:n (1983) ja Mac and Me:n (1988) kumiset retardiotukset. Oikeastaan listaan voisi lisätä vielä ainakin Basket Casen (1982) Belialin ja Godzillan pojan. Siitä huolimatta en voi suositella tämän skatologisen pökäleen katsomista kenellekään, varsinkaan selvin päin olevalle ihmisolennolle. Elokuva ei sisällä gorea, kauhua tai oikeastaan edes hauskoja kohtauksia ja siitä jää paska jälkimaku.
Poistun Cas‑teatteriasta kylmään yöhön etsimään helpotusta. Täyteen pakatun Jameson Loungen asiakkaat ovat kuin unissakäveleviä robotteja, jotka saavat virtansa audioärsykkeistä. Hotellin käytävillä risteilee kokovalkoiseen enkelimäiseen asuun pukeutuneita saniteettityöntekijöitä. Mietin miltä he näyttäisivät happinaamarit kasvoillaan. Yöllä uneksin olevani kärpänen.
Jo kolmannen päivän aamuna on selvää, että univelka on saavuttanut hirmuiset mittasuhteet. Aamupäivä kuluukin yleisen rentoutumisen ja tikettien hankkimisen merkeissä. Karlovy Varyn festivaalilla pressin edustajia kohdellaan hyvin ja lippuja näytöksiin on helppo saada. Kuten Berlinalessakin, niitä voi saada saman tai seuraavan päivän näytöksiin. Näin ollen kannattaa suunnitella jo hyvissä ajoin mitä elokuvia minäkin päivänä aikoo katsoa.
Akkreditoituna lehdistön edustajana minulla on vapaa pääsy kaikkiin ainoastaan pressille tarkoitettuihin näytöksiin ja lisäksi voin saada liput enintään kolmeen tavalliseen näytökseen kunakin päivänä. Yksittäislippujen hinta on myös sen verran huokea, ettei minkään elokuvan näkeminen siitäkään ole kiinni.
Omalla kohdallani päivän ensimmäinen elokuva on Stacie Passonin esikoisohjaus Concussion. Lesbodraamassa kotiäiti alkaa myydä itseään saatuaan aivotärähdyksen. Päähenkilö Abby (vahvan suorituksen tekevä Robin Weigert) valitsee asiakkaikseen vain varakkaita naisia ja salaa uuden harrastuksen perheeltään. Perheorientoitunut Abby on vieraantunut sosiaalisesta elämästä ja hänen parisuhteestaan on kadonnut intohimo. Myymällä itseään Abby koettaa löytää uudelleen vapauden ja kadoksissa olleen kipinän.
Sävyltään leikkisä Concussion on älykäs draama, jonka juoni paljastaa itsestään yllättäviäkin puolia. Sitä paitsi näiden tyttöjen välistä ystävyyttä on myös mukava katsoa.
Mika Ronkaisen (Autobonus, 2001) kehuttu musiikkidokumentti Laulu koti-ikävästä osuu ohjelmistossa sen verran hyvään slottiin, että päätän itsekin käydä sen katsomassa. Elokuvassa jo keski-ikäinen, Aknestik-yhtyeen kitaristina tunnettu Kai Latvalehto lähtee isänsä Taunon kanssa automatkalle kohti Göteborgia. Matkan aikana he muistelevat 1970‑luvun laman aikaisia tapahtumia, jolloin heidän lisäkseen noin 600 000 suomalaista muutti töiden perässä Ruotsiin. Vain noin kolmasosa palasi takaisin Suomeen 80‑luvulla. Pitkän ajomatkan aikana isä ja poika käsittelevät jo osittain unohtuneita, arkojakin asioita, eikä itkultakaan vältytä.
Dokumentissa pohdiskellaan muun muassa ruotsinsuomalaisten paluumuuttajien identiteettiä. He ovat kahden maan kansalaisia, jotka eivät välttämättä tunne kumpaakaan maata omakseen. Oman osansa keskusteluissa saavat suomalaisille tyypillisen aiheet, kuten alkoholismi, rikollisuus, häpeä ja syyllisyys.
Elokuvan aikana kuullaan 70‑luvun suomenruotsalaisten muusikoiden tekemiä lauluja, joita tulkitsevat ruotsinsuomalaiset nyky-yhtyeet. Kappaleet on kuvattu ja äänitetty aidoilla kuvauspaikoilla Kain ja Taunon matkan varrella.
Karlovy Varyssa koti-ikävä ei onneksi pääse yllättämään, sillä tekemistä löytyy varmasti päivän jokaiselle tunnille, riippumatta siitä haluaako istua elokuvaa katsomassa vai tekemässä jotain muuta. Kaupunki tunnetaan ensisijaisesti kylpylöistään ja niitä löytyy useiden hotellien yhteydestä, kuten myös monenlaisia hierontapalveluja, uima-altaita ja vastaavaa aktiviteettia. Yksi tarjolla olevista vaihtoehdoista oli olutkylpylä, mutta jätin tilaisuuden väliin, koska nautin lagerini mieluummin sisäisesti.
Seuraavana on vuorossa hollantilaisen Michiel ten Hornin ohjaus The Deflowering of Eva Van End (De Ontmaagding van Eva van End), joka osoittautuu hyvällä tavalla Todd Solondzin elokuvien kaltaiseksi jäämättä silti niille velkaa. Kyseessä on musta komedia, joka siirtää Pier Paolo Pasolinin Teoreman (1968) tapahtumat hollantilaislähiöön. Tässä tapauksessa vierasta edustaa saksalainen vaihto-oppilas Veit, jolla on mullistava vaikutus jo entuudestaan hauraaseen keskiluokkaiseen perheyhteisöön.
Perheen ujoin jäsen on 15‑vuotias teinityttö Eva, joka rakastuu komeaan Veitiin ensisilmäyksellä. Evan isoveljistä Erwin kokee homoseksuaalisen heräämisen ja Manuel etsii omaa identiteettiään perheen sisällä. Isä Evert joutuu epähuomiossa nettihuijauksen kohteeksi ja äiti Etty hurahtaa joogaan ja new age ‑hömppään. Kaikki tämä kaaos syntyy vaihto-oppilaan vaikutuksesta.
Elokuvan suurimmat ongelmat syntyvät sivujuonten runsaasta määrästä ja käsikirjoituksen kliseiltäkin on mahdotonta välttyä. Vaikka elokuvan nimen perusteella voisi ajatella Evan hahmon olevan suurimmassa roolissa, tarina jakautuukin melko tasaisesti hahmojen kesken. Valitettavasti kaikki hahmot eivät kuitenkaan ole yhtä hauskoja.
Alusta loppuun asti kevyt ja hauska The Deflowering of Eva Van End on silti erittäin positiivinen yllätys muuten synkeän tuntuisessa festivaaliohjelmistossa.
Evan defloraation jälkeisestä huumasta toivuttuani menen pelonsekaisin mielin katsomaan Black Mass Rising ‑nimistä outoa ja kokeellista elokuvaa. Kaksituntisessa kokonaisuudessa ei ole juonta eikä näyttelijöitä, ainoastaan okkultistista ja psykedeelistä kuvastoa ja musiikkia. Black Mass Rising osoittautuu mahtavaksi audiovisuaaliseksi kokemukseksi ja sen johdosta päätän hiukan jututtaa ohjaaja Shazzulaa. Elokuvan arvostelu on luettavissa täällä ja ohjaajan haastattelu löytyy täältä.
Illan päättää Roar Uthaugin (Cold Prey, 2006) ohjaama Escape (Flukt). Norjan keskiaikaan sijoittuva seikkailuelokuva oli teknisesti hyvä, mutta aivan liian ennalta-arvattava ja kliseinen. Nuoren Signen (Isabel Christine Andreasen) perhe surmataan ja hän jää maantierosvojen vangiksi. Signe ystävystyy toisen vangin, Friggin (Milla Olin) kanssa, ja pian alkaa yhteinen pakomatka.
Escape sisältää hengeltään samantyylistä selviytymistaistelua kuin The Hunger Games (2012), mutta onnistuu olemaan elokuvana jopa sitäkin huonompi. Erityismaininnan ansaitsee kuitenkin raivokkaan suorituksen rosvojen johtajattarena tekevä Ingrid Bolsø Berdal. Ilman häntä elokuvan katsominen olisi ollut lähes täysin turhaa.
Herään yllättävän virkeänä ja ajoissa. Päätän mennä katsomaan Antonio Camposin viimeisintä elokuvaa Simon Killer, joka sai erittäin hyvän vastaanoton Sundancen elokuvafestivaaleilla aiemmin tänä vuonna. Simon Killer olisi varmasti jäänyt omalla kohdallani väliin, mutta Afterschool herätti kiinnostukseni sitä kohtaan.
Simon Killerin alussa nuori Simon (Brady Corbet) saapuu Pariisiin tyttöystävän jätettyä hänet. Ikävä aiempaan elämään ja ulkopuolisuuden tunne ovat murskaavia voimia, eikä uusien ystävien löytäminen vieraassa kaupungissa ole helppoa. Simon hakee lohtua pienessä bordellissa työskentelevältä Victorialta (Mati Diop). He ystävystyvät ja alkavat vähitellen suunnitella uusia rahanhankkimiskeinoja ja parempaa huomista.
Simonin persoonallisuuden eri puolet avautuvat hiljalleen elokuvan edetessä ja tarkasti luotu hahmo onkin yksi sen terävimmistä koukuista. Se on samalla myös yksi sen potentiaalisesti pahimmista sudenkuopista, sillä jos hahmosta ei kiinnostu, ei elokuva paljon muuta pysty tarjoamaan. Yksittäisten kohtausten kautta Simonista paljastuu yllättäviä, häiritseviä piirteitä. Nimiroolissa nähtävä karismaattinen Corbet on lähes täydellinen valinta rooliin. Hän on tuttu kasvo muun muassa Lars von TrierinMelancholiasta ja lahjakkaalle näyttelijälle povataan lupaavaa tulevaisuutta.
Simon Killer on mestarillisen hyvin rakennettu psykologisen draaman ja trillerin välimaastoon sijoittuva elokuva. Ohjaaja Campos osaa vakuuttavasti yhdistää äänimaiseman ja musiikin tukemaan kuvallista virtaa. Tarkasti harkitun tarinankerronnan avulla hän manipuloi katsojaa samoin kuin elokuvan roolihahmojakin. Käsikirjoituksessa on jonkin verran kliseisiä elementtejä, mutta niitä käytetään lähinnä katsojan ajatusten harhaan johtamiseen. Campos nousee viimeistään Simon Killerin kautta yhdeksi tämän hetken kiinnostavimmista yhdysvaltalaisista indieohjaajista.
Päivä jatkuu kevyellä dokumentilla The Man Who Made Angels Fly. Puolalaisohjaaja Wiktoria Szymanskan elokuvan aiheena on maineikas nukketeatterimies Michael Meschke. Ruotsissa pitkään asunut Meschke on tehnyt yli kuusi vuosikymmentä jatkuneen uransa aikana noin 3000 sätkynukkea, joista osa on miehelle erityisen rakkaita.
The Man Who Made Angels Fly ei ole tavanomainen henkilökuvadokumentti, vaan hän keskittyy enemmän intohimoisen Meschken kykyyn tuoda nukkeihin eloa tekemällä niistä ilmeikkäitä ja helposti käsiteltäviä. Tyyliratkaisu jättää elokuvan sisällön valitettavan pienimuotoiseksi, koska nukkemestari itse olisi ansainnut enemmän huomiota. Upeiden sätkynukkien ohella dokumentti ei siis juurikaan muuta tarjonnut.
Myös festivaalimatkaaja voi joskus tuntea itsensä sätkynukeksi. Sellainen tunne tuli esimerkiksi nyt, kun nukketeatteridokumentin jälkeen oli enää noin vartti aikaa ehtiä seuraavaan näytökseen, joka esitettiin eri teatterissa. Karlovy Varyssa ongelma ei ole kuitenkaan kovin yleinen, sillä teatterit sijaitsevat periaatteessa kävelymatkan päässä toisistaan ja tarvittaessa käytössä on myös festivaalin järjestämä bussikuljetus. Esimerkiksi Berlinalessa sama ongelma on paljon suurempi, koska matka teatterista toiseen voi pahimmillaan kestää jopa tunnin.
Tässä tapauksessa allekirjoittanut saapui seuraavaan näytökseen hikisenä viime tingassa. Onneksi loppumetreillä otetut juoksuaskeleet kannattavat, sillä kreikkalainen The Eternal Return of Antonis Paraskevas osoittautuu yllättävän hyväksi.
On mukavaa huomata, että kreikkalainen elokuvakulttuuri on voimissaan maan taloudellisesta tilanteesta huolimatta. Elina Psikoun esikoisohjaus The Eternal Return of Antonis Paraskevas jatkaa Giorgos LanthimosinDogtoothin (2009) ja Athina Rachel Tsangarin Attenbergin (2010) viitoittamalla tiellä. Tänä päivänä voidaan jo oikeastaan puhua uudesta kreikkalaisesta elokuvasta omana lajinaan.
Ateenalainen tv‑julkkis ja paikalliskanavan ajankohtaisohjelmista tunnettu Antonis Paraskevas (Christos Stergioglou) päättää lavastaa oman kidnappauksensa saadakseen lisää mediahuomiota. Hän asettuu erakoksi tyhjillään olevaan suureen hotelliin, jonne hänen "rikoskumppaninsa" tuo ajoittain ruokaa ja muita tarvikkeita. Antonis seuraa alituisesti uutisista ja lehdistä itseensä liittyvää uutisointia, mutta jo parin viikon hiljaiselon jälkeen hotellissa oleilu alkaa käydä yksinäiseksi.
Tekemistä ei juuri ole, joten Antonis viihdyttää itseään katsomalla luontodokumentteja ja ruokailuohjelmia. Hän kuvaa videokamerallaan myös oman molekyyligastronomia-aiheisen ruokaohjelmansa ja kuvittelee olevansa laulamassa suositulla musiikkivideolla. Joskus seinät tuntuvat olevan liian lähellä ja Antonis lähtee huutamaan läheiseen metsään. Aika kuluu hitaasti ja mediadraaman seuraamisesta tulee pakkomielle, erityisesti uusien ja ajankohtaisimpien uutisten tullessa tilalle. Antonis päättää saada sädekehänsä takaisin, hinnalla millä hyvänsä.
The Eternal Return of Antonis Paraskevas on kuvattu melkein kokonaisuudessaan Antonisin piilopaikkananaan pitämässä hotellissa. Paikassa on samaa yksinäistä kolkkoutta kuin The Shiningin Overlook-hotellissa, joten se sopii elokuvaan todella hyvin. Toisaalta elokuva on kuvaus miehen mökkihöperöitymisestä ja suistumisesta kohti egosentristä hulluutta, mutta toinen puoli on täynnä omaperäistä, absurdia huumoria. Komediapuolen pääarkkitehtinä toimii hyvän suorituksen tekevä Stergioglou. Elokuvan kaksijakoisuus on kokonaisuuden kannalta olennainen piirre, joka kantaa viimeiseen hetkeen saakka.
Heinäkuun ensimmäisen päivän kääntyessä iltaan lähestyy myös islantilainen Marteinn Thorssonin dokailuelokuva XL, jota kohtaan olen festivaalin edetessä ladannut jo aika paljon odotuksia. Näytöksen alkua odotellessa valitsen juomakseni paikallisen Becherovkan. Se on perinteinen tsekkiläinen, aniksella, kanelilla ja noin 32 yrtillä maustettu likööri, jota on valmistettu Karlovy Varyssa vuodesta 1807 lähtien. 38% alkoholia sisältävän eliksiirin (hyvällä tavalla) hiukan jouluinen maku on kuin joisi nestemäistä, esanssista puutarhatonttua. Elokuva voi alkaa.
Kansanedustaja Leifur Sigurdarson (Ólafur Darri Ólafsson) on kusessa. Hän ryyppää, mässäilee, törsää rahaa ja viettää enemmän aikaa nuoren ja kauniin rakastajansa kuin vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Perhe on tuhoutumassa alkoholin takia, mutta Leifur on kaiken aikaa liian kännissä huomatakseen sitä. Miehen arki on kuin sumuista höttöä, jonka katkaisevat vain hetkelliset krapulat. Niistä pääsee onneksi eroon yhdellä varmalla keinolla. Elämä on juhlaa.
Leifurin elämäntyyli saa osakseen mediahuomiota, jonka seurauksena pääministeri määrää miehen katkaisuhoitoon. XL keskittyy viimeiseen, syöksykierteen lailla etenevään vuorokauteen ennen hoidon alkamista.
XL ei yritä olla syvällinen tutkielma yhteiskunnan ongelmista eikä se väännä draamansa kaarta rautalangasta. Sen sijaan se repäisee katsojansa mukaan koko Reykjavikin kattavalle baarikierrokselle, räyhäten jatkuvasti korvaan antamatta hetkeksikään rauhaa. Kierroksella on hauskaa siihen saakka kunnes katsojan fysiikka pettää ja kaoottiseen kerrontatyyliin turtuu. Elokuvan katsominen on paikoin kuin yrittäisi koota tuhannen palan palapeliä humalassa. Ehkä se on ohjaajan tarkoituskin, mutta katsojan sietokyvyn raja tulee vastaan valitettavan nopeasti.
Lopulta XL osoittautuu ontoksi sekoiludraamaksi, jonka moraaliset opetukset tuntuvat väljähtyneiltä. Päällimmäisenä elokuvasta jää mieleen, että kännissä kaikki on hauskempaa, joten sen jälkeen onkin hyvä jatkaa baarin kautta kohti seuraavaa elokuvaa.
Uusiseelantilainen Fresh Meat on täydellinen lopetus päivälle. Elokuvassa poliisia pakeneva rikollisjoukko linnoittautuu naispuolisen johtajansa Gigin (Kate Elliot) johdolla rauhallisessa lähiössä sijaitsevaan asuntoon ja ottaa siellä asuvan maori-perheen panttivangiksi. Se osoittautuu pahaksi virhearvioksi, sillä perheessä vaalitaan ikivanhaa tapaa: kannibalismia.
Fresh Meat pyörähtää heti alussa täyteen vauhtiin eikä pahemmin hidastele tarjotessaan absurdeja juonenkäänteitä, makaaberia mustaa huumoria sekä herkullisen keitoksen sekaan upotettuja faktoja uusiseelantilaisesta kulttuurista. Ohjaaja Danny Mulheron on tunnettu kotimaassaan lähinnä tv‑tuotantojen ohjaajana, mutta filmografiasta löytyy yksi erityisen mielenkiintoinen yksityiskohta: hän oli aikoinaan Peter Jacksonin Meet the Feeblesin (1989) ääninäyttelijänä virtahepo-Heidin roolissa. Ehkä juuri tuon elokuvan aiheuttaman alitajuisen trauman takia Mulheron on päätynyt ohjaamaan Fresh Meatin kaltaista modernia gorekomediaa, jossa verta ja irtoraajoja riittää.
Once Were Warriorsista ja Tähtien sota ‑elokuvista tunnettu Temuera Morrison on todella maanisessa vedossa kannibaaliperheen isänä. Elokuvan hahmot ovat ylivedetyn karrikoituja ja kliseisiäkin, mutta se on tällaisessa elokuvassa pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Fresh Meat on yksi koko festivaalin suurimmista positiivisista yllätyksistä.
Festivaalin viides päivä alkaa huonosti. Kampean itseni ylös mukavan lämpöisestä sängystä ja suuntaan aamupalan ja kylmän suihkun jälkeen katsomaan espanjalaisen Xavier Bermúdezin draamaa The Value of Time (O ouro do tempo), joka on mukana festivaalin virallisessa kilpasarjassa. Olen saanut jostain sellaisen käsityksen, että kyseessä on scifi-elementtejä sisältävää laadukasta viihdettä. Joku on luultavasti valehdellut minulle unessa.
The Value of Time on yksi pahimmista alisuorittajista koko festivaalin ohjelmistossa. Milon ja Escapen surkeus on helppo ymmärtää, koska toinen edustaa halpaa roskakauhua ja toinen teiniseikkailua, mutta tämän kuulumista festivaalin ohjelmistoon täytyy ihmetellä. Viimeksi koin samankaltaisen ällistyksen iskun vuonna 2011 Berlinalessa katsoessani elokuvaa Sekai Good Morning!!. Minua ei ole luotu tällaisia elokuvia varten...
The Value of Timen päähenkilö Alfredo (Ernesto Chao) on syväjäädyttänyt vaimonsa ja pitää ruumista tallessa kellarissaan. Mies vanhentuu kotona odottaen, että vaimo voitaisiin joskus herättää eloon teknologian avulla. Alfredon luona käy säännöllisesti kaunis taloudenhoitaja Corona (Nerea Barros). Kaikista kotitöistä vastaava Corona on suunnilleen saman ikäinen kuin Alfredon edesmennyt vaimo.
Elokuvassa Alfredon ja Coronan välillä on pienoinen seksuaalinen lataus, mutta mitään ei tapahdu. Erittäin verkkainen tahti on Bermúdezin tietoinen tyylivalinta, mutta sitä on vaikea arvostaa, koska ohjaaja on täysin kyvytön herättämään katsojassa juuri minkäänlaista mielenkiintoa. Katsoja laitetaan kuuntelemaan Alfredon kanssa samaa kellon ratkiriemukasta naksutusta ja seuraamaan jännittävää ajan kulumista. En ihmettelisi, jos joku ihminen kuolisi The Value of Timea katsoessaan vanhuuteen. Niin pitkältä se tuntuu.
Päähenkilöparin lisäksi nähdään myös Alfredon aikuista poikaa esittävä Manuel Cortes, joka on roolissaan suorastaan hirvittävä. Alfredon koirakin osaa näytellä häntä paremmin. Jos The Value of Timesta pitää löytää edes jotain positiivista on se Barrosin luonnollinen kauneus, ja hän esitteleekin sulojaan pariin otteeseen elokuvan aikana. Muuta syytä elokuvan läpikärsimiseen on vaikea löytää. Elokuvassa vilisevät viiden pennin vertauskuvatkin aiheuttivat lähinnä kuvotusta hiukan krapulaiseen tiistaiaamuun. 2. huhtikuuta 2013 edesmennyt Jess Franco olisi saanut tehtyä parempaa jälkeä vaikka silmät kiinni. Saisi varmaan edelleen.
Huonosti alkanut päivä jatkuu yhtä huonosti eksyessäni thaimaalaisen Visra Vichit-Vadakanin ohjaaman Karaoke Girlin (Sao Karaoke) näytökseen. Ontto ja tylsänpuoleinen puolidokumentaarinen kuriositeetti esitettiin Suomessa Helsinki Cine Aasia ‑festivaaleilla alkuvuodesta ja arvostelu on luettavissa täältä. En kuitenkaan lannistu epävireisestä thaikusta, vaan suuntaan toiveikkaana katsomaan kanadalaista dokumenttia The Manor.
36‑vuotias kanadalainen Shawney Cohen on työskennellyt elokuvien parissa aiemmin tekemällä digi‑ ja visuaalisia efektejä, mutta hän haluisi olla elokuvaohjaaja. Shawneyn lähisuku on maailman hullunkurisimpien perheiden joukossa sieltä oudoimmasta päästä, joten ei ihme, että hän päätti eräänä päivänä hankkia videokameran ja aloittaa dokumentin kuvaamisen. Hän tarvitsi myös pakoreitinomaisen mahdollisuuden tarkastella omaa tilannettaan objektiivisesti. Suurimman osan ajasta Shawney työskentelee isänsä Rogerin omistamassa The Manor ‑nimisessä strip-klubissa ja sen yhteydessä toimivassa hotellissa veljensä Sammyn kanssa.
Cohenin perheessä kaikilla paitsi Shawneylla itsellään on paha riippuvuussuhde johonkin. Sammy on koukussa omaan elämäntyyliinsä, johon kuuluu The Sopranosista tuttua klubipuuhastelua, kauniita naisia ja nopeita autoja. Hänen tyttöystävänsä ei ole juutalainen kuten Cohenit ja se ei miellytä despoottista Rogeria lainkaan. Roger on selvästi ylipainoinen suursyömäri, joka odottaa vatsalaukunpienennysleikkausta. Noin kaksisataa kiloa painava mies syö käytännössä koko ajan ja perheen pöydät ja kaapit notkuvat kaikenlaisia herkkuja. Äiti Brenda on täysin vastakkaisessa tilanteessa, koska hän on kriittisessä vaiheessa oleva anorektikko. Taudin ensioireet ilmaantuivat jo kolmekymmentä vuotta sitten klubia perustettaessa, joten hiljaisten syytösten kohde on helppo paikantaa.
Kolmen vuoden aikana kuvattu hyvin henkilökohtainen ja rehellinen elokuva on toisinaan lämminhenkisen hauska, mutta välillä realistisen tyly. Shawneyn vanhemmat ja veli suhtautuvat kameraan neutraalisti, joten suurin osa olennaisista hetkistä on saatu ikuistettua. The Manor on hyvin rakennettu ja aiheeltaan mielenkiintoinen dokumentti ja lisäksi myös parempi elokuva kuin esimerkiksi kehuttu Laulu koti-ikävästä. Se on myös oivallinen osoitus siitä, että Shawneyn on syytä irtautua perheestään ja jatkaa elämäänsä vaikkapa dokumentaristina. Ainakin taitoa riittää.
Ranskalainen ohjaajavelho François Ozon (Water Drops on Burning Rocks, 2000; Swimming Pool, 2003) sukeltaa jälleen kerran syvälle naisen pyhimpään, eli sieluun, uudessa draamassaan Young & Beautiful (Jeune & jolie). Nuoren ja kauniin Isabellan elämä muuttuu kuin taikaiskusta hänen hankkiuduttua eroon neitsyydestään. 17‑vuotias kaunotar ei jää senkään jälkeen odottamaan sitä oikeaa, vaan päättää tienata taskurahaa myymällä itseään varakkaille pukumiehille salaten kaiken äidiltään ja isäpuoleltaan.
Oikeastaan Isabella ei myy seksiä rahan takia, vaan pikemminkin teon voi nähdä kapinointina perinteisiä moraalikäsityksiä kohtaan tai pelkkänä pakoyrityksenä pois tylsästä arjesta. Isabella ei vaikuta erityisesti nauttivan seksistä vieraiden kanssa, vaikka erästä kohtaan syntyykin olosuhteiden pakosta jonkinlainen henkinen side.
Young & Beautiful on tyylikäs ja hienovaraisesti rakennettu tutkimus, jonka kohteena on nuoren naisen seksuaalinen herääminen. Elokuva jakautuu neljään vuodenaikojen mukaan eriteltyyn jaksoon, joista jokaiseen kuuluvat oman teemamusiikin lisäksi juonta eteenpäin vievät käänteet.
Todella vahvan roolisuorituksen tekevä Marine Vacth on koko elokuvan sielu. Erinomaisena henkilöohjaajana tunnettu Ozon onnistuu saamaan hiukan kokemattomasta näyttelijättärestä irti kaiken haluamansa. Vacth on myös ulkonäkönsä puolesta täydellinen valinta rooliin, sillä hän näyttää siltä, että voisi saada kaiken haluamansa pelkästään hymyilemällä.
Isabellan hahmon ja perheensä jäsenten välinen dynamiikka ovat hyvässä tasapainossa, vaikka hän itse elääkin salattua elämää. Katsoja joutuu perheen tavoin pohtimaan mitä nuoren naisen mielessä liikkuu ja mitkä syyt ajavat hänet niihin päätöksiin, joita hän tekee. Young & Beautiful ei tarjoa vastauksia kaikkiin kysymyksiin, vaan asettuu tarkkailemaan päähenkilöään jopa yllättävänkin objektiivisesti ja vailla tunnetta. Elokuvan muoto tuntuu olevan tällä kertaa kuitenkin tärkeämpää kuin sisältö.
Päivän aloittaa Calin Peter Netzerin romanialainen draama Child's Pose (Pozitia copilului). Odotukset ovat luonnollisesti korkealla, sillä elokuva voitti kultaisen karhun Berlinalen elokuvajuhlilla.
Child's Pose kertoo varakkaan ja vallankäyttöön tottuneen 60‑vuotiaan Cornelian (Luminita Gheorghiu) ja hänen poikansa Barbun (Bogdan Dumitrache) suhteesta ja siitä miten he reagoivat yllättävän kriisin hetkellä. Cornelian vahva ja ylisuojeleva vaikutus on tukahduttavaa ja näkyy perheen kaikessa toiminnassa. Äidin rakkaus vaatii ehdotonta vastakaikua, eikä Barbu saa aikuisenakaan elää omaa elämäänsä rauhassa.
14‑vuotias lapsi saa surmansa onnettomuudessa Barbun ajettua hänen ylitseen. Surulle ei ole hetkeäkään aikaa ennen kuin Cornelia on jo manipuloimassa viranomaisia ja varmistamassa, ettei hänen poikaansa todeta syylliseksi. Barbun on kuitenkin otettava itse vastuu tapahtuneesta ja elämästään.
Child's Pose on psykologisesti monimutkainen elokuva, jonka erinomainen käsikirjoitus ja vahvat näyttelijäsuoritukset tekevät siitä henkisesti musertavan raskaan kokonaisuuden. Teemoja ovat äiti-poika ‑suhteen ja kriisinhallinnan lisäksi Romanian sosiaalisen yläluokan vallankäyttö ja siihen liittyvä korruptio.
Elokuvan vahva lopetus tuntuu mielessä vielä pitkään lopputekstien jälkeen, mutta suuntaan siitä huolimatta katsomaan Wong Kar‑Wain uutuutta, joka esitetään koko festivaalin suurimmassa salissa.
The Grandmaster on legendaarisesta kiinalaisesta kungfu-mestarista ja Wing Chun ‑tyylin pioneerista Yip Man (1893 – 1972) kertova periodidraama. Elokuva seuraa miehen elämää 30‑luvulta aina 50‑luvun alkupuolelle sivuten matkan varrella myös muiden tuona aikana vaikuttaneiden kungfu-mestareiden elämää, heidän välisiään suhteitaan ja konflikteja.
Monet jo vuodesta 2002 lähtien tuotannossa olleen The Grandmasterin ensimmäisen trailerin nähneistä saattavat pettyä itse elokuvan sisältöön, varsinkin jos ohjaajan aiemmat työt eivät ole tuttuja. Traileri nimittäin antaa olettaa The Grandmasterin olevan äärimmäinen kungfu-elokuva, jonka juonikuvioita viedään eteenpäin taisteluiden kautta. Todellisuus on tämän elokuvan kohdalla kuitenkin jotain aivan muuta.
En ole ikinä ollut suuri Wong Kar‑Wain filmografian ystävä, eikä The Grandmaster muuta mielipidettä suuntaan tai toiseen. Pitkään leikkauspöydällä muokattavana ollut elokuva ei ikinä saavuta sitä mitä ohjaaja lähti alun perin tavoittelemaan. Liian kliininen ja välinpitämättömän tuntuinen tarina alkaa tuntua raskaalta jo valitettavan varhaisessa vaiheessa.
Visuaalisesti upea elokuva on ohjaajalleen tyypilliseen tapaan raskassoutuista art‑house ‑draamaa, jonka harvat, mutta sitäkin kirkkaammat valopilkut ovat näyttävää martial arts ‑toimintaa sisältävät tappelukohtaukset. Kohtaukset onkin luonut taistelukoreografian suurmestari Yuen Woo Ping. Nimiroolissa nähdään Kar‑Wain elokuvien vakiokasvo Tony Leung ja naispääosassa Kiinan ykkösnäyttelijätär Ziyi Zhang.
Päivä jatkuu kotimaassaan huikean yleisömenestyksen saavuttaneen kroatialaisen komedian Priest's Children (Svecenikova djeca) parissa. Elokuva leikittelee katolilaisuuteen liittyvillä kliseillä ja kyseenalaistaa kevyellä tavalla uskontoihin yleensä liitettyjä ennakkokäsityksiä.
Nuori ja naiivi katolilaispappi Fabijan (Adrian Brodyn näköinen Kresimir Mikic) tulee apulaispapiksi pienellä saarella sijaitsevaan kirkkoon. Paikallinen kioskimyyjä Petar (Niksa Butijer) lähestyy Fabijania huolestuneena siitä, onko kondomien ja ehkäisypillerien myyminen syntiä. Asiaa mietittyään kaksikko päättää tehdä reiän jokaiseen myytävään kondomiin ja vaihtaa e‑pillerit vitamiineihin, jotta asia sopisi paremmin uskonnon normeihin ja kylän syntyvyys saataisiin uuteen nousuun. Pian paikallisia pamahtelee paksuksi, mutta mystiset kuolintapaukset aiheuttavat päänvaivaa.
Priest's Children perustuu löyhästi Mate Matisicin aikoinaan Kroatiassa kohua aiheuttaneeseen komedianäytelmään. Ohjaaja Vinko Bresan halusi tehdä elokuvastaan jotain muuta kuin näytelmätyylistä hassuttelua, joten hän valitsi lavasteet ja visuaalisen tyylin sen perusteella. Lisäksi hän pyrki käyttämään kuvauspaikkoja, jotka palvelisivat paremmin yksittäisiä kohtauksia ja henkilöhahmoja. Huumorin taso on parhaimmillaan todella korkealla, mutta elokuvan puolen välin jälkeen meno laantuu, kun juonen lankoja aletaan punoa yhteen loppukaneettia varten.
Päivän päättää paluu takaisin upeaan Karlovy Vary ‑teatteriin katsomaan venäläistä rikosdraamaa The Major. Kyseessä on yllättäen jo päivän toinen elokuva, jonka lähtölaukauksena toimii auto-onnettomuus ja siinä kuollut lapsi. Aamun aloittanut Child's Pose on toki elokuvana täysin genrekulhon toisesta äärilaidasta, mutta siitä huolimatta molemmissa asiaa lähestytään osittain samasta suunnasta.
The Major alkaa kohtauksella, jossa poliisimajuri Sergei Sobolev (Denis Shvedov) kaahaa selvää ylinopeutta jäisellä maantiellä. Hän on matkalla sairaalaan, jossa hänen vaimonsa on parhaillaan synnyttämässä. Ajo päättyy yllättäen, kun tietä ylittävä lapsi jää auton alle ja kuolee.
The Majorissa poliisit pitävät tiukasti yhtä ja lavastavat onnettomuuden lapsen äidin syyksi. Tapahtuma aiheuttaa paniikinomaisen lumipalloefektin, joka paisuu pian kontrolloimattomaksi kaaokseksi virkavallan moraalittomien temppujen pahentuessa. Sobolev on ainoa, joka tuntee tapahtumasta syyllisyyttä, mutta anteeksiannolle tai katumukselle ei kuitenkaan ole sijaa.
Katsojan on vaikea asettua elokuvassa kenenkään puolelle, sillä päähenkilöä myöten jokaisella tuntuu olevan jotain tunnollaan. Elokuvan moraalisävyt ovat hyvin tummia ja teemoista päällimmäisenä kukoistaa poliisikorruptio. Kaikkea tätä säestää ääniraidalla äänekäs ja päällekäyvä sähkökitara.
Denis Shvedov ja kuolleen lapsen äitiä näyttelevä Irina Nizina ovat rooleissaan vakuuttavia ja heidän välinen suhteensa on koko elokuvan vahvimpia voimia. The Majorin ohjaaja on nuori Yuri Bykov, yksi Venäjän suurimmista lupauksista. Hän on todellinen auteur, joka ohjaa, käsikirjoittaa, leikkaa, näyttelee ja tekee musiikkia elokuviinsa.
Festivaali jatkuu vielä, mutta oma seikkailuni Karlovy Varyssa lähestyy loppua. Vielä on onneksi aikaa käydä aamunäytöksessä katsomassa Ben Wheatleyn uutuus A Field in England.
Muun muassa Kill Listin (2011) ja Sightseersin (2012) ohjannut Wheatley jatkaa todella kovatasoista linjaansa siitä huolimatta, että elokuvien tyylilajit ja toteutustapa vaihtelevat selvästi. A Field in England on yhdelle englantilaiselle pellolle sijoittuva eksistentiaalinen kauhudraama.
Englannin sisällissotaan sijoittuvassa elokuvassa pieni sotatantereelta pakeneva ryhmä päätyy vahingossa avustamaan O'Neil-nimistä alkemistia aarteenetsinnässä. Ruoka on vähissä, mutta onneksi pellolla kasvaa runsaasti sieniä. Perinteisten juonikuvioiden sijaan elokuvan pääpaino on tyylissä, dialogissa ja tunnelmassa.
Elokuvalla on vieraannuttava vaikutus. Se on kuitenkin rohkeasti toteutettu, älykäs, kiinnostava visuaaliselta ilmeeltään maalauksellinen kokonaisuus. Psykedeelinen kliimaksi elokuvan loppupuolella on liikaa joillekin katsojille ja muun muassa eräs tsekkiläinen kriitikko poistuu näytöksestä vihaisesti kiroillen ja päätään pudistellen. A Field in England ei siis sovi aivan kaikille.
