Jari Mustonen

Mac and Me (Mac ja minä, 1988)

Ohjaaja:

• Stewart Raffill

elokuva arvostelu

"This is about more than a friendship, this is about Double Cheeseburger."

Mac and Me on koskettava elokuva. Sen syntyprosessi alkoi jotakuinkin siitä, kun E.T. palasi kotiinsa ja avaruuden mulkku, Badi, kävi kääntymässä Turkissa. Kului viisi vuotta ja visuaalisen muotonsa sai käsikirjoitus, jossa kaukaisella planeetalla muuan avaruusperhe yllättyy suuresti, imeskellessään pillillä vettä autiomaan hiekasta. Heidät imaisee sisäänsä ihmisten avaruuteen lähettämä jätti-imuri ja he heräävät uudessa maailmassa, jossa puhutaan amerikkalaisesta unelmasta. Unelmasta, joka ei ole vain amerikkalaisille, vaan myös avaruuden olennoille, jopa sellaisille, joiden äly vastaa sammakon kapasiteettia.

Mitä kaikkea voikaan tehdä miljoonilla dollareilla? Tätä pohti 80‑luvun lopulla tuottajakolmikko Damon-Kerr-Louis. Niillä voi kartuttaa sijoituksia tai kannustaa lupaavia elokuvaohjaajia. Päätettiin kuitenkin tuottaa elokuva, jonka päähenkilön nimi tulee suoraan ja kirjaimellisesti hampurilaisesta. Niinpä maahan imuroidun olennon nimeksi tuli Mac. Mac tykkää juoda Coca-Colaa, istuttaa puita ja tanssia nallepuvussa 80‑luvun pastissipelle, Ronald McDonaldin kanssa – missä muuallakaan kuin hampurilaisravintolassa. Autiomaan hiekka kylmän kolan vastakohtana on ainakin kieltämättä nerokkaan suoraviivainen.

Muun muassa McDonaldsin ja Coca-Colan voimakkaasti tukema elokuva voitti aikoinaan kaksi Razzieta (Stewart Raffill surkeimman ohjaajan ja Ronald surkeimman uuden tulokkaan palkinnon), vaikka sille olisi kuulunut koko potti teemalaulusta käsikirjoitukseen. Huhu kertoo, että 90‑luvulta alkaen elokuvan vuokraaville tarjottiin mukaan oksennuspussi, joka kannatti säästää loppupuolelle Debbie Lyttonin aloittaessa laulun "Waves", kun Macia viedään pakettiautolla perheensä luo ja villihevoset kirmaavat vieressä. Harva kuitenkaan onnistui olemaan käyttämättä pussia tähän saakka, vaan se täyttyi Ronaldin järjestämässä tanssikohtauksessa.

Mac and Me sisältää myös herkän puolensa. Mac ystävystyy erinäisten kommellusten jälkeen pyörätuolin vankeudessa elävän Ericin kanssa, jonka pelastaa hukkumasta hieman erikoisessa kohtauksessa. Eric kun onnistuu poistuttuaan kotinsa takapihalle, rullaamaan jotenkin itsensä ensin jyrkän mäen laelle ja sitten sitä pitkin kirmaamaan valtavan rotkon reunalle, josta putoaa kiljuen noin sadan metrin matkan alas järveen jonkinlaisessa muistelussa Lucio Fulcin 70‑luvun slow motion ‑kalliohyppelyille. Ehkä hyvä että pelastaa, sillä vielä muutama kohtaus aiemmin Mac pyrki Ericin ystäväksi tunkemalla oven läpi sirkkelillä.

Hieman kuten E.T., myös nämä aavikkoasukit ovat lopulta ihan hyviä tyyppejä. Ok, he liikkuvat suu jatkuvasti auki ja puhuvat visertelemällä kuin linnut, eivätkä oikein ymmärrä ihmisten työkaluja, kuten aseita. Se on kuitenkin pientä. Ongelmia syntyy vain väärinkäsityksistä, kuten yrityksestä ostaa vesimeloni, mikä päättyy kokonaisen bensa-aseman räjähtämiseen, koska poliisit ymmärtävät väärin alasti liikkuvien, asetta kantavien ja jokseenkin vajailta näyttävien olentojen tarkoitusperän. Kohtaus on tosin niin epäselvästi leikattu, että harva tietää kuka lopulta ampuu ja ketä, saati millä.

Yhtä kaikki, yleisen härdellin jälkeen avaruuden alastomat – ja sukupuolielimettömät – muukalaiset saavat vihdoin tilaisuuden osoittaa jalosukuisuutensa.

On vaikeaa kuvitella pienen lapsen tuntemuksia, joka on juuri katsonut E.T.:n (1982) ja jonka isi tuo videovuokraamosta kotiin "sen seuraavaksi parhaan" eli Mac and Me:n. Paperipussi isin kädessä ei olekaan karkkipussi. Yhtä lailla hankalaa on päästä käsiksi elokuvan käsikirjoittaneen ja ohjanneen Stewart Raffillin (Tammy and the T‑Rex, 1994) maailmankuvaan, ja etenkin elokuvan viimeiseen kohtaukseen, jossa vajaaälyinen avaruusperhe on adoptoitu osaksi amerikkalaista (valkoista) perheidylliä. Siinäpä on sanomaa narkkareille ja Yhdysvaltojen mustille.

80‑luvun elokuvalle Mac and Me olisi saattanut merkitä uudenlaisten tuotesponssattujen elokuvien sarjaa, osallistuihan McDonalds voimakkaasti sen tuotantoon ja markkinointiin. Viimeisen otoksen "We'll Be Back" ‑lupauksesta huolimatta, tai siitä johtuen, elokuva kuitenkin onneksemme floppasi lippuluukuilla. Tällaisenaan se jää kieroksi vertauskuvaksi reaganilaiselle filosofialle, jonkinlainen lasten Stepfordin naiset (The Stepford Wives, 1975), jonka kauheus aukeaa vasta, kun löytää elokuvan pinnan alla kuplivan ajatuksen siitä mitä tarkoittaa sana idylli.