Ilja Rautsi

Los nuevos extraterrestres (ETV, 1983)

Ohjaaja:

• Juan Piquer Simón

elokuva arvostelu

Ohjaus: Juan Piquer Simón

Yksi Espanjan kirkkaimmista tähdistä kalkkunaelokuvien taivaalla on kökkömaestro Juan Piquer Simón. Menestyselokuvien halpoja, päättömiä ja aivokuolleita kopioita pikapikaa niiden ilmestymisaikoihin tehtailleen herran kaiken järjen tuolla puolen taapertavista näytekappaleista parhaimpia ovat Teräsmies-viritelmä Supersonic Man (1979), sekä ihailtavan mielisairas slasher-katastrofi Pieces (1982), jossa sekopäinen sarjamurhaaja nikkaroi kokoon lihapalapeliä murhaamistaan naisista. Näiden rinnalla voi leukaansa pitää pystyssä häiriintyneen mielen pohjamudista vuoden E.T.:n (1982) ilmestymisen jälkeen siinnyt, "hellyttävän" avaruusolion edesottamuksia kuvaava Extra Terrestrial Visitors eli tuttavallisemmin ETV. Simónin kruununjalokivi on puhdasta kultaa jo kaiken nähneille (tai ainakin niin luuleville) kalkkunanhimoisille elokuvatunkion penkojille.

Syystä tai toisesta elokuva alkaa kuvalla räjähtävästä laavasta, josta leikataan halki avaruuden tutkimattomien korpimaiden läpi hitaasti liukuvaan kamera-ajoon. Taustalta pärähtää soimaan Librado Pastorin uljas syntikkasyke. Keskellä yötä synkkään metsään syöksyy taivaalta meteoriitti, jonka löytää salametsästäjä. Tiedämme, että on yö; ei ainoastaan siksi, että metsästäjä niin ilmoittaa, vaan myös koska savukoneella on ainakin kovin uljaasti yritetty peittää oksien välistä pilkottava kirkas päivänpaiste. Meteoriitissa on lisää savua/sumua sekä läjä outoja munia. Jokin listii äijän ja uskomaton tarina käynnistyy.

Simónin vakiosankari ja pallinaama numero uno Ian Serra esittää tutun latteaan tyyliinsä omahyväistä pop‑laulaja Rickiä, jonka taitelijakuvaan kuulemma sisältyy "mimmien kanssa muhinointi". Rick lähtee kaveriporukkansa kera vuoristoon lomalle ja yksi hänen mukanaan hengaavista bimboista joutuu alienin uhriksi, mutta Simón ei vieläkään paljasta hirviönsä ulkomuotoa kuin vilaukselta. Katsoja pidättää hengitystään, lähinnä epäuskosta.

Meteoriitin putoamisen on nähnyt myös pikkupoika Tommy, jonka äänestä vastaa epämääräisesti brittiläiseltä kuulostava nainen. Tommy vie yhden munista kotiinsa ja sieltä kuoriutuu ulos tolkuttoman näköinen karvalelu, anteeksi, avaruusolio. Jos ALF saisi lapsen muurahaiskarhun kanssa, voisi tässä olla tulos. Penska nimeää otuksen Trumpyksi – näin suomalaisittain Töötiksi – ja tuo tälle pähkinöitä, jotka Töötti näppärästi imuroi kärsällään. Töötti osaa myös koota palapelejä telekineettisesti sekä räjäyttää asioita katseellaan. Paras idea lienee kuitenkin karvaturrin umpihullu Maija Poppanen ‑show, joka muodostuu mm. stop motion ‑animoiduista kengistä. Ei sovi myöskään ohittaa uskomatonta kykyä saada kaukoputki näyttämään arkistomateriaalia Afrikan leijonista. Ja E.T. ‑raukka osasi vain hehkuttaa sormeaan! J‑P phone mental asylum.

Pahaksi onneksi Töötin isukki on ilkeä ja alkaa listiä porukkaa karateiskuilla, minkä jälkeen näiden otsaan ilmestyy tähtikuvio. Kuvio on otusten kotiseutu, mutta on tietysti eri asia miksi se popsahtaa kuolleiden ihmisten otsaan – kokoontaitettavana karttana ihmisruumiit eivät nimittäin ole sieltä kätevimmästä päästä. Jos olisi aikaa, rahaa ja loputtomasti kärsivällisyyttä, voisi olla asiaankuuluvaa jäljittää käsiinsä senór Simón ja kaivaa vastaukset tähän ja moneen muuhun kysymykseen esimerkiksi jäätelökauhalla visionäärin aivokuoresta.

No, Tommy tietysti ystävystyy Töötin kanssa, ja Rick kavereineen löytää tiensä heidän luokseen – vuoristosta kun ei voi ajaa pois myrskyn takia. Tietysti missään ei tuule, mutta on vain uskottava elokuvantekijöiden tietävän, mistä puhuvat. Jos tässä universumissa sumu = yö, niin kenties tuulettomuus = myrsky. Ja Simón = hullu. Tämä saattaa kuulostaa solvaamiselta, mutta on itse asiassa kaukana siitä. On sanoin kuvaamattoman hienoa katsella kuinka jonkun tajunta työskentelee toisella tasolla ja purkaa filmille uskomattomia löytöjään sieltä, vaikka henkilön itsensä päässä kenties ei tekohetkellä mitään muuta tavoitetta olisikaan, kuin saada äkkiä ulos plagiaatti tuoreesta jymymenestyksestä. ETV on se liikuttamaton este, se jykevän vakaa tiilimuuri, johon järjen pysäyttämätön voima lässähtää täydellä vauhdilla ja räjähtää tuhannen pillun päreiksi.

Kuinka voisi paremmin tiivistää sitä uskomatonta todellisuuden torjumista, josta elokuva koostuu kuin kohtauksella, jossa ihmiset säntäilevät ympäriinsä auringon valaisemassa sumussa huudellen: "meidän on odotettava päivänvaloa!" Elokuva muotona saattaa olla taikatemppujen lailla savua ja peilejä, vakuuttavaa illuusiota todellisuudesta – ETV taas on todellista illuusiota elokuvasta. Sen ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla olemassa, eikä siinä pitäisi voida tapahtua mitä tapahtuu. Jos maailmanloppu koittaa, lupaan haudata maahan aikakapselin, jonka sisältä löytyy videonauhuri ja ETV-kasetti, koska Simón on juuri se ihminen, jonka haluan edustavan tätä kulttuuria tulevaisuuden ihmisille.

Mikäli naurultaan pystyy, voi elokuvan tematiikkaa lähteä pohtimaan vaikkapa pojan seksuaalisena heräämisenä. On hänen synkkä puolensa, eli Töötin karatepappa, sekä viaton lapsensa, eli Töötti itse. Näiden kahden välistä on Tommyn valittava kasvunsa suunta ja tietysti ihmiskunnan tulevaisuus. Mikäli teoria epäilyttää, vilkaiskaapa vain otusten irstaan fallisia naamavärkkejä ja koettakaa sitten väittää vastaan. Sitä paitsi, katsottuani elokuvan ainakin viisi kertaa voin vakuuttaa olevani hyvässä asemassa spekuloimaan siihen kätketyistä syvyyksistä.

En paljasta ETV:n finaalia, mutta voin kertoa sen verran, ettei siinäkään ole mitään järkeä. Maailma sellaisena kuin se meille muille näyttäytyy, ei ole koskaan paljastanut itseään J‑P:lle. Ja luojan kiitos siitä.