Antti Tohka

Autobonus (Car Bonus, 2001)

Ohjaaja:

• Mika Ronkainen

elokuva arvostelu

Ohjaus: Mika Ronkainen

Verkostomarkkinoinnista kertova Autobonus näytti olevan liikaa joillekin Cannibal Holocaustia aamupalalla katsoville henkilöille, katse kääntyi pois kuvaruudusta ja suusta pääsivät sanat "mä en pysty katsomaan tätä". Kyllähän Autobonuksen katsominen kieltämättä tuntuu välillä siltä, että puukottaisi itseänsä vatsaan ja vääntäisi veistä puolikierrosta tasaisin väliajoin.

PK‑yrittäjän kauhujen vuosi, markan devalvaation ja kellumaan jättämisen, on takana. Valtion roskapankki jauhaa valtiovallan ja pankkien taholta kusetettujen pienyrittäjien luita konkurssimyllyssä, johon he ovat joutuneet maksamattomien ulkomaisten valuuttaluottojen vuoksi. Viljo ja Kaisu Mikkosen sähköasennuksia tehnyt yritys on tehnyt epäonnistuneen kuperkeikan ja nyt he kamppailevat suomalaisella sisulla ulosottopeikkoa vastaan. Vaikeiden vuosien tuottamasta henkisestä konkurssista ei ole epäilystäkään, kun pariskunta haksahtaa amerikkalaisen yhtiön verkostomarkkinoijiksi. Kallista ja täysin turhaa luontaistuotehuuhaata yritetään tuputtaa joka tutulle, puolitutulle ja lopulta jokaiselle, joka on vain tippaakaan kiinnostunut tai edes lähettyvillä. Yksinkertaisimpia yritetään värvätä verkoston jatkoksi. Osa dokumentaarista on liian karseaa kuvailtavaksi, mutta esimerkkinä kerrottakoon, että katsojan hermoja riepotellaan mm. vierailuilla verkostomarkkinoijien yhteistapaamisissa, joissa lähinnä adjektiivin limanuljaskan ruumiillistumaksi kelpaavat jenkkiretkut takovat kotimaisten taulapäiden kaaliin ajatuksia, joita tarjoavat normaalisti vain TV‑Shopin kaltaiset kanavat ja kohtauksella, jossa pääosapariskunta yrittää vaihtaa jotain turhaakin turhempaa mehuvalmistetta lapasiin joulukirpputorilla.

Elokuvan iljettävyys on vähintäänkin kaksipiippuista: päähenkilöt ovat yhtä sleazyjä kuin eläinpornoa pullollaan olevan videovuokraamon kaljamahainen omistaja, mutta toisaalta he ovat kaksinkertaisesti kusetettuja uhreja, Karpolla on asiaa ‑sukupolven sankareita, jotka systeemin sorrosta huolimatta eivät ole antaneet periksi. Dokumentti herättääkin katsojassa ajatuksen, että onko se suomalainen sinnikkyys sittenkään aina hyvä juttu. Eikö joskus kannattaisi paiskata pyyhe kehään ja tyytyä katsomaan spedeshouta kotona JA jättää kanssaihmiset rauhaan. Teknisesti toteutus on nerokas, leikkaus ja tarinan rytmitys on ehdottomasti parasta dokumenttirintamalla.

Olen kuullut, että elokuva on julkaistu saman ohjaajan Huutajat – Screaming Men (2003) dvd:n sivupalana. Kyseessä lienee merkittävin kotimainen dvd‑julkaisu toistaiseksi.