Jetro Suni

Melancholia (2011)

Ohjaaja:

• Lars von Trier

elokuva arvostelu

Ohjaus: Lars von Trier

Kun hieman yli puolitoista vuotta sitten ensimmäiset huhut Lars von Trierin tulevasta Planet Melancholia ‑työnimellä kulkeneesta "katastrofi-scifi-elokuvasta" pintautuivat julkisuuteen, oli hämmästys monien mielessä suuri. Oliko Trier oikeasti aikeissa muuttaa tyyliään totaalisesti ja hyppäämässä totutuilta näyttelijä- ja draamavetoisilta urilta suureelliselle ja tehostekylläiselle Emmerich-akselille? Ei sentään. Melancholiaksi lopulta nimetyssä elokuvassaan Trierin maalaama maailmanlopun skenaario on vain maisema, jota vasten varsinaisen tarinan toinen osa kerrotaan.

Aivan kuten Trierin Antichrist (2009), myös Melancholia on jaettu osiin. Tällä kertaa kahteen, jotka on nimetty elokuvan pääosasiskosten, Justinen (Kirsten Dunst) ja Clairen (Charlotte Gainsbourg) mukaan. Ensimmäinen osa alkaa hilpeissä tunnelmissa, kun Justine saapuu tuoreen aviomiehensä Michaelin (Alexander Skarsgård) kanssa siskonsa perheen ylelliselle kartanolle viettämään hääjuhliaan. Hieman kuten Trierin ystävän ja kollegan Thomas Vinterbergin Festenissä (Juhlat, 1998), alkaa juhlatunnelma kuitenkin heti alkumetreillä saada ikävän kiusallisia ja synkkiä sävyjä. Valtavasti kustantaneet hääjärjestelyt ja väkinäiset seremoniat eivät kykene peittämään henkilöhahmojen sisällä vellovaa pelkoa, katkeruutta saati ahdistusta, saaden tilaisuuden näyttämään hirviömäisen absurdilta karikatyyrilta kahden ihmisen teoreettisesti onnellisimmasta päivästä. Juhlien jälkeen Justinen aviomiehelleen lausumat viimeiset sanat "Well... what did you expect?" summaavat onttojen rituaalien ohella hyvin ensimmäisen jakson ytimen. Pettymyksen voima on suoraan verrannollinen täyttymättömiin odotusarvoihin nähden.

Elokuvan toinen osa on hillitympi keskittyen käytännössä vain neljään hahmoon: Justineen, toisen osan päähahmoon Claireen, tämän aviomieheen Johniin (Kiefer Sutherland) ja heidän lapseensa Leoon (Cameron Spurr). Hiljattain Auringon takaa esiin ilmestyneen planeetta Melancholian on ennustettu ohittavan Maa hyvin läheltä sen ilmakehää. Synkimpien ennusteiden mukaan planeetat tulisivat törmäämään toisiinsa. Taustalla alati vellova maailmanlopun uhka luo perspektiiviä henkilöhahmojen ajatuksille, sanoille ja teoille. Sisältä rikkinäistä ja ihmisten pahuuteen kyllästynyttä Justinea ajatus maailmanlopusta ei juuri hetkauta, samalla kun perinteisempään tapaan tunteitaan käsittelevä Claire on ulkoapäin lähestyvän uhan myötä täysin surun murtama. Lähellä maailmanlopun hetkiä ihmisten tavat, teot ja tottumukset näyttäytyvät kirkkaammassa valossa, joko entistä tyhjänpäiväisempinä tai edelleen merkityksellisinä – tarkastelijasta riippuen.

Melancholia on hyvin perinteinen triermäinen tutkielma ihmismielen peloista, toiveista ja murskatuista unelmista. Jyrkästi muotoiltuna elokuvan voisi väittää olevan vain siloteltu populistinen toisinto Antichristista, mutta elokuville yhteisiä teemoja on Melancholiassa kuitenkin laajennettu siinä määrin, ettei moiseen halpaan herjaan ole varsinaisia perusteita. Elokuva on myös visuaalisesti hyvin kaunista katseltavaa, ja Trier lainailee tälläkin kertaa tunnettujen taidemaalarien teoksia mukaan valitsemiinsa kohtauksiin (toistuva teema läpi Trierin filmografian).

Loppusummauksena Trierin uusin on hyvin vaikuttava teos: elokuva pyörittää katsojien mielissä tunteiden kirjoa alusta loppuun saakka, alentumatta missään vaiheessa alleviivaamaan kauniin pintansa alle piilotettua sanomaa. Melancholia on yhtä lohdullinen kuin se on lohduton.