Kalle Karinen

Mørke sjeler (Dark Souls, 2010)

Ohjaaja:

• César Ducasse
• Mathieu Peteul

elokuva arvostelu

Ohjaus: César Ducasse, Mathieu Peteul

Norjalainen genre-elokuva on kovassa nousussa, ainakin määrällisesti. Vuoristoslasher Cold Preyn (2006) menestys innoitti norskit tehtailemaan kauhua, fantasiaa ja toimintaroskaa. Norjan viime aikojen laadukkaimmat genretuotokset Norwegian Ninja (2011) ja Troll Hunter (2011) ovat kuitenkin ensisijaisesti komedioita. Toimivan kauhun tuottamiseen heidän rahkeensa eivät näytä riittävän, esimerkiksi Dead Snow (2009) on väsyttävän kömpelö ja kliseinen tusinazombiekauhu. Ranskalaissyntyiset kärpässarjaohjaajat César Ducasse ja Mathieu Peteul tunkevat halpis-zombiemarkkinoille Norjassa tuotetulla Dark Soulsilla, joka onneksi edes yrittää omaperäisempää lähestymistapaa ryöstöviljeltyyn aiheeseensa. Elokuva luotaa itse zombien olemusta: Mikä zombie oikeastaan on? Elävä kuollut, joka liikkuu. Entäpä aivokuolleet, vihannekset ja sairaat? Voidaanko ihmistä enää nimittää ihmiseksi, jos hänen persoonansa ja muistonsa haihtuvat pois? Idea on siis lähempänä I, Zombie: The Chronicles of Painia (1999) kuin jotain Zombie Flesh Eatersia (1979).

Dark Soulsin käynnistää silti toiminta ja takaa‑ajo. Kasvomaskia käyttävä mies oransseissa työhaalareissa murhaa nuoren lenkkeilijänaisen metsässä sähköporalla. Nainen näennäisesti kuolee ja palaa henkiin, mutta hänen aivonsa ovat vaurioituneet. Lääkärit löytävät pään sisältä muutakin: hyökkääjä on ujuttanut aivoihin kalloon poratusta reiästä tunnistamatonta mustaa mönjää, joka on saanut naisen zombiemaiseen tilaan. Samaa metodiahan käytti aikoinaan sarjamurhaaja Jeffrey Dahmer yrittäessään luoda omia tahdottomia "zombieita" poraamalla joidenkin uhriensa kalloon reiän ja kaatamalla happoa perään.

Pahaenteisesti patologin pöydältä suoraan kotihoitoon palanneen ja yhä apaattisemmaksi ja elottomammaksi käyvän naisen isä päättää napata syyllisen. Tämä aran oloinen skandinaaviukko (Morten Rudå) on kaukana stereotyyppisestä toimintasankarista, ja ehkä siksi hänen toimiaan jaksaakin seurata. Isukki vakoilee lähistön hämärämiehiä ja koettaa vakuuttaa seudun uskomattoman epätehokkaat poliisit löytämillään todisteilla.

Elokuvan paras jakso on lopun ilman dialogia tapahtuva pitkä sekoilu eräänlaisen pienen zombieapokalypsin ytimessä. Unenomaisesti etenevässä jaksossa on mukana jopa jonkinlaista slapstick-komiikkaa, tyyliltään kuin suoraan Peter Jacksonin Bad Tastesta (1987). Yksi ruokailuun liittyvä kohtaus onkin melko suora viittaus kyseiseen elokuvaan.

Välillä Dark Souls tavoittaa nautittavan mysteerisen tunnelman, joka kuitenkin haihtuu aina lopulta luokattoman teknisen toteutuksen aiheuttamaan ärsytyspiikkiin. Osa näyttelemisestä on niin totaalisen amatöörimäistä, että moista harvoin näkee edes YouTube-videoissa. Esimerkiksi kun trepanoija saa uhrin kiinni, hän porailee ilmaa ja odottelee tuskastuttavan kauan kunnes uhri rimpuilee itsensä irti – koska käsikirjoituksessa lukee että uhri pääsee karkuun viime hetkellä. Elokuvan ilmeisesti öljyn korruptoivaan vaikutukseen liittyvä sanoma jää naiivin mauttomaksi, eikä pakosti aukene lainkaan ulkomaalaisille. Vaikea kuvitella, että itse norjalaisetkaan saisivat näin ankeasta tuotoksesta mitään suuria esteettisiä ja henkisiä elämyksiä.

Mika Helminen

Beyond the Black Rainbow (2010)

Ohjaaja:

• Panos Cosmatos

elokuva arvostelu

Ohjaus: Panos Cosmatos

Kanadalainen Panos Cosmatos ei ole esikoisohjaustaan Beyond the Black Rainbow tehdessään kulkenut siitä mistä aita on matalin. 70‑ ja 80‑lukujen tieteis‑ ja kauhuelokuvia kuvastoltaan muistuttava ja niille kunniaakin tekevä elokuva on haastava, katsojan sietokykyä hidastempoisuudellaan ja lähes kahden tunnin kestollaan koetteleva pelottava psykedeelinen trippi.

Elokuvassa on tarina ja juoni, mutta sen hallitsevin piirre on (painajais)unimainen hypnoottinen toteutus, jossa väreillä, 80‑lukulaisittain sykkivällä ja murisevalla syntetisaattoriääniraidalla sekä klaustrofobisella tunnelmalla on aivan yhtä suuri painoarvo kuin henkilöhahmoilla tai varsin niukalla dialogilla.

Beyond the Black Rainbow sijoittuu vuoteen 1983 ja sen dystooppisen maailmankuvan tapahtumapaikka on salaperäinen ja surrealistinen Arboria-instituutti, jonkinlainen mielisairaalan ja vankilan välimuoto. Laitosta johtaa kolkko ja hyytävä tohtori Barry Nyle, joka toteuttaa ihmismielen kontrollointiin tähtäävää "sisäiseen tyyneyteen teknologian avulla" ‑mottoaan energiakristallien ja hämärän tieteellisen manipuloinnin avulla. Tohtori Nyle on yksi karmivimpia valkokangashahmoja koskaan ja häntä esittävä Michael Rogers (Hellraiser: Hellseeker, 2002) ulkoiselta habitukseltaankin kuin Christian Bale helvetistä.

Tohtori Nylella vaikuttaa olevan vain yksi potilas hoidettavanaan, kaunis nuori nainen nimeltä Elena (Eva Allan), joka kommunikoi ainoastaan itkemällä Nylen mielenmuovausterapian ja energiakristallisessioiden yhteydessä. Hoidettavan ja terapistin välillä on muutakin kuin epätavallinen lääkäri-potilas ‑yhteys ja yliluonnollista henkistä kapasiteettia omaava Elena osoittautuukin tohtori Nylen täydellisimmäksi luomukseksi. Useammalla tavalla kuin alkuun näyttääkään.

Toimintaelokuvistaan kuten Rambo II (1982) tunnetun George P. Cosmatosin pojan, Panos Cosmatosin, hurja ja rohkea visio sekoittaa omaperäisesti tulevaisuudennäkymiä ja esimerkiksi 80‑lukulaista vhs‑estetiikkaa sekä reaganilaista kylmän sodan aikakautta. Elokuvan uniikin kuvasommittelun, peilipintojen ja futuristisen värifiltteröinnin vastapainoksi kuvissa vilahtaa videokasetteja, putkinäyttöjä ja nauhureita luomassa kokemuksesta vieläkin merkillisemmän.

Cosmatos on selitellyt elokuvaansa ja visioitaan hyvin niukasti, mutta vanha vhs‑kansitaide ja videokasettien takakansitekstit ovat inspiroineet 80‑luvulla kasvavassa iässä ollutta tulevaa ohjaajaa. Kun mielikuvitusta ruokkineen kannen omanneen elokuvan sitten myöhemmin pääsi näkemään, ei sisältö vastannutkaan odotuksia ja Cosmatos nuoremman illuusio särkyi. Beyond the Black Rainbown konsepti oli ohjaajan sanojen mukaan tehdä elokuvaa kuin käyttämällä hypoteettisen vhs‑kotelon takakannen tekstiä ohjenuorana!

Houreisesta ja kaikin puolin oudosta elokuvasta saattaa tulla mieleen Cosmatosin maanmiehen David Cronenbergin elokuvat tai vaikkapa Ken Russellin Altered States (1980), mutta Beyond the Black Rainbown vaikutteita ovat yhtä lailla Mego-yhtiön 70‑ ja 80‑luvuilla valmistamat action-figuurit kuin New Age ‑liikekin. Kuvaaja Norm Li'n tallentamat visiot ovat henkeäsalpaavan unenomaisia ja kaikki tehosteet on toteutettu "in‑camera" ‑periaatteella, tarkoittaen sitä, että efektit ovat kameralähtöisiä ja olemassa jo ennen filmin laboratoriokäsittelyä. Tietokone-efektit eivät Cosmatosin näkemystä toteutettaessa tulleet ohjaajan mukaan kysymykseenkään.

Hallitsevin yksittäinen elementti Beyond the Black Rainbowssa on Black Mountain ‑yhtyeestä tutun analogisyntetisaattorivelho Jeremy Schmidtin aavemainen, matalilla taajuuksilla operoiva äänimatto. Schmidtin Sinoia Caves ‑nimellä julkaiseman psykedeelisen The Enchanter Persuaded ‑albumin "The Evil Ball" ‑teema dominoi elokuvaa pieniä suvantokohtia lukuun ottamatta lähes koko sen keston ajan.

Jetro Suni

Hobo with a Shotgun (2011)

Ohjaaja:

• Jason Eisener

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jason Eisener

Kuten Danny Trejon tähdittämä Machete (2010), myös Hobo with a Shotgun sai alkusysäyksensä Tarantinon ja Rodriguezin Death Proof (2007) ja Planet Terror (2007) ‑grindhouse-combopläjäyksen välissä esitetystä feikkitrailerista.

Kolmessa vuodessa vitsistä todeksi muuttunut Hobo with a Shotgun mukailee hyvin pitkälti alkuperäistraileriaan. Överiksi vedetyt pahikset ja high concept ‑juoni (hobon fiilistelemän ruohonleikkausbisneksen kariutuminen ja semipakotetulle vigilantismipolulle astuminen) ovat säilyneet mukana sellaisinaan, mutta nyt kokopitkässä versiossa trailerin never-heard-hobo on vaihtunut karskin karismaattiseksi Rutger Haueriksi (The Hitcher, 1986).

Hieman vastoin odotuksia, elokuvan ulkomuoto ei edusta niinkään 70‑lukulaista rosoista grindhousea vaan enemmänkin 80‑lukulaista tromamaista maailmankuvaa (Class of Nuke 'Em High, 1986; The Toxic Avenger, 1984). Fiilis on muutenkin hyvin kasarimainen aina hahmojen pukeutumista, neonvaloja ja soundtrackia myöten. Elokuvan tyyli värimäärittelyineen on toki tietoinen valinta ja ohjaaja Eisener onkin haastatteluissa maininnut muun muassa Dario Argenton elokuvien ja Walter Hillin The Warriorsin (1979) toimineen innoittajinaan. Kuvauksesta vastanneen Karim Hussainin (Ascension, 2002) kameratyöskentely on perinteikkään nopeatempoista ja huojuvaa.

Hobo with a Shotgun liikkuu sen verran vahvasti Troma-raiteilla, että kaikki vakavahenkistä eksploitaatiota odottavat tulevat varmasti jossain määrin pettymään. Raivokkaita väkivallan hetkiä ja ylilyötyä splatteria kaipaavat taas saavat juuri sitä mitä ovat odottaneet. Väkivallan räävittömyydestä ja rankkuustasosta kertoo jotain se, että osa Eisenerin ja Daviesin ideoimista kohtauksista onnistuivat karkottamaan monet alkuperäistuottajat ulos projektista (kohtaukset sen sijaan säilyivät mukana elokuvassa).

Elokuvasta nauttiminen on pitkälti kiinni katsojan tiukkapipoisuudesta ja kyvystä heittäytyä mukaan kokaiinilla kyllästettyjen salihousupahisten, sadististen huorien ja korruptoituneiden kyttien valtaamaan fantasiamaailmaan. Eisenerin kieli poskessa valmistelema puolitoistatuntinen veriorgia jättää takuulla hymyn pitkäksi aikaa niiden onnekkaiden huulille, joiden otsaa kuminauha ei liikaa kiristä.

Mika Helminen

Hatchet II (2010)

Ohjaaja:

• Adam Green

elokuva arvostelu

Ohjaus: Adam Green

Adam Greenin elokuvat näyttävät kauhuleffafanin tekemiltä, niin hyvässä kuin pahassa. Hyvää on tietysti innostus ja rakkaus aiheeseen, vähemmän hyvää muualta tuttujen elementtien kliseinen kierrättäminen. Toisaalta, jos tehdään vanhan koulukunnan slasheria ja splättäystä, tietyt ainekset on yksinkertaisesti pakko olla mukana. Hatchet II:n kuvauksissa huhutaankin kuluneen reippaasti yli 500 litraa tekoverta, ja se kieltämättä näkyy vahvasti punaisen sävyihin vivahtavassa genren käyttövaliossa.

Lyhyen maininnan ansaitseva juonentapainen jatkuu suoraan edellisen Hatchet-elokuvan (2006) loppumetreiltä. Ensimmäisen osan Tamara Feldmanista rasittavasti vinkuvaan Danielle Harrisiin vaihtunut keskushahmo Marybeth kohtaa jälleen epämuodostuneen ihmishirviö Victor Crowleyn (genrekasvo Kane Hodder) Louisianan rämeisillä metsäseuduilla. Sukutraumat ja kiroukset kärsitään tällä kertaa edellisessä osassa cameon tehneen ja nyt näkyvämmin pastori Zombien roolissa olevan Tony Toddin ja muutaman muun tutun kasvon myötäilemänä. Todd on ilmeisesti elävässä elämässäkin jonkinlaisen Candyman (1992) ‑kirouksen vallassa, sillä mies ei vaikuta hieman kasvanutta vyötärönseutua lukuun ottamatta vanhenevan lainkaan.

Tarinan käänteet, kuten Marybethin paluu ensimmäisestä elokuvasta tutulle rämeseudulle tekemään tilit selviksi menneisyytensä kanssa, ovat totta kai vain tekosyy roiskimiselle ja kekseliäälle veripaltun kokkailulle. Erilaisten työkalujen käyttö muuhun kuin perinteiseen remontoimiseen on varsin luovaa, ja esimerkiksi tasohiomakoneella aivokuoren tekstuuri ja eri kerrokset saadaan näppärästi esille. Greenin elokuva tasapainoileekin komedian ja kauhun välimaastossa aavistuksen jälkimmäiseen painottuen, vaikka esimerkiksi mökkipihalla tapahtuva panokohtaus on silkkaa makaaberia slapstickiä. Mielikuvituksettomuudesta Greeniä ei voi syyttää, sen verran innovatiivisia listimisiä Hatchet II sisältää.

Kalle Karinen

Kommandør Treholt & ninjatroppen (Norwegian Ninja, 2010)

Ohjaaja:

• Thomas Cappelen Malling

elokuva arvostelu

Ohjaus: Thomas Cappelen Malling

Kellertävän kesäistä 70‑luvun filmiä muistuttava Norwegian Ninja palauttaa katsojat aikaan, jolloin kylmä sota oli kylmimmillään: Reagan maalaa piruja seinille tv:ssä ja Ruotsin ja muiden pohjoismaiden vesillä tehdään jatkuvasti sukellusvenehavaintoja. Tuohon aikaan liittyy varmasti paljon salaisuuksia, ja nyt yksi tällainen salattu historiankulku paljastetaan elokuvayleisöille.

NATO-maissa toimiva huippusalainen Stay Behind ‑organisaatio pyrkii torjumaan kommunismin uhkaa vanhalla salaliittofriikkien suosikilla: Lavastamalla terrori-iskuja, joista syy vieritetään venäläisille. Rauhanomaisella Ruohosaarella pitää tukikohtaansa ja koulutusleiriään toinen Norjan hallituksen salajärjestö: Kuningas Olavin ässä hihassa, ninjajoukot. Ilvesten, peurojen, susien ja jopa meritähtien kanssa peuhaavat ninjat eivät kovinkaan paljoa tappele, mutta hoitavat tehtävänsä kunnialla. Tukikohtaa suojaa näkymätön feng shui ‑suojakenttä. Stay Behindin terrori-iskujen eskaloituessa yhä tuhoisammiksi ninjajoukkojen komentaja Arne Treholt päättää toimia maansa hyväksi ja joutuu konfliktiin Norjan muiden salaisten operaattorien kanssa.

Ninjakulttuuria käsitellään selvästi rakkaudella. Savupommien suojin ilmestyvä Arne näpeltää mielellään heittotähtiä. Kun taustaansa täydellisesti sulautuneet ninjat lähtevät yllättäen liikkeelle, katsoja voi epäuskoisena haroa kelausnappia: "oliko se muka oikeasti siinä..." Myös aitojen liitopukuharrastajien suorittamat uhkarohkeat liitelyt vuorenseinämää lipoen ovat komeita. Taistelukoreografioistakaan ei löydy moittimista, silloin harvoin kun niitä nähdään.

"Moni luulee, että ninjat olivat salamurhaajia. Ei ole totta. He olivat maanviljelijöitä kuten me." Tuohon lainaukseen kiteytyykin hauskalla tavalla jotain elokuvan humaanista asenteesta. Norjalaiset ninjat eivät ole tylyjä kasvottomia tappajia, vaan osaavat myös elellä ihmisiksi. Huvittavinta Norwegian Ninjassa on se, että ninjajoukkojen komentaja Arne Treholt on oikea henkilö, joka tuomittiin Norjassa vakoilusta useiksi vuosiksi vankilaan ja leimattiin maanpetturiksi. Odottamaton marttyyrinäkökulma antaa mahdollisuudet herkulliseen pilailuun, mutta tietenkin pitäisi olla norjalainen jotta vitsi iskisi täydellä voimalla. Pääosa Mads Ousdal tulkitsee komentaja Treholtin roolin oikealla vakavuudella, tunteen palolla ja rehdin skandinaavisella naiiviudella. Mies jopa näyttää melkoisen urpolta, hyvällä tavalla.

Tällaisen yhteen hölmöön vitsiin nojaavan komediatuotoksen ollessa kyseessä hiipii mieleen oikeutetusti pelko siitä, että kestääkö elokuvan huumoria lainkaan. Vitsit vaihtelevat nokkelista visuaalisista hupailuista kyseenalaiseen naamanvääntelyyn, mutta varsinaista vaivaannuttavaa puskafarssia on yllättävän vähän. Innovatiivisuudeltaan ja toteutukseltaan Norwegian Ninja polkee suohon pohjoismaiden ninjamarkkinoita vuosikymmenet hallinneen Mats Helgen ö‑toimintapaukut Neukku ninja (Russian Terminator, 1989) ja The Ninja Mission (1984). Vedenalaiset kuvaukset ja sympaattiset pienoismallit ovat hyvinkin näyttäviä.

Jonain päivänä Suomestakin vielä tulee ninja-elokuva, kyse on vain siitä kuka ehtii ensimmäisenä. Ainakin A.J. Annila (Jadesoturi, 2006) on pitkään puuhastellut "ninja-musikaalia" nimeltä Credits. Genre-elokuvat saattavat saada täällä Pohjolassa uutta nostetta tuotantokuluja laskevista vaihtoehtoisista tavoista työstää elokuvaa. Norwegian Ninjan tuottaja Eric Vogel tutustui suomalaisiin Star Wreck: In the Pirkinning (2005) ja (tulevan) Iron Sky ‑elokuvien tekijöihin ja otti omaa filmiään varten käyttöön näiden luoman elokuvantekoalustan, Wreckamovien. Wreckamovie on eräänlainen crowdsourcing-periaatteella netissä toimiva yhteistyömalli, ja Norwegian Ninja on erinomainen näyte sen potentiaalista.

Mika Helminen

Atrocious (2010)

Ohjaaja:

• Fernando Barreda Luna

elokuva arvostelu

Ohjaus: Fernando Barreda Luna

Mokumentti, pseudodokumentti tai realitykauhu, rakkaalla lapsella on monta nimeä. Mutta suositusta tyylisuuntauksesta saattaa tulla myös rasittava kersa, kun muoto lypsetään nopeassa ajassa loppuun. Jo Cannibal Holocaust (1980) käytti tehokeinonaan "jälkeenpäin löydettyä kuvamateriaalia" ja sittemmin omaksi alagenrekseen muotoutuneen nykysuunnan näytti The Blair Witch Project vuonna 1999.

Viime vuosina on pseudodokumentaarista otetta käyttäviä kauhuelokuvia ilmestynyt kuin sieniä sateella. Paranormal Activity (2007), [Rec] (2007), Cloverfield (2008), Quarantine (2008) ja The Last Exorcism (2010) näin esimerkiksi. Samasta lähes loppuun ammennetusta lähteestä hakee ideansa meksikolaisohjaaja/käsikirjoittaja Fernando Barreda Luna esikoisohjauksessaan Atrocious.

Quintanillan perhe löytyy julmasti surmattuna kesäasunnostaan elokuva­festivaaleistaankin tunnetun Sitgesin merenranta­kaupungissa Espanjassa. Silvottujen ruumiiden lisäksi talosta löytyy tuntikaupalla videomateriaalia, jonka avulla paikallinen poliisi toivoo pääsevänsä selville tapahtumien kulusta. Muutamaa päivää aiemmin kolmilapsinen Quintanillan perhe on suunnannut koirineen kesäasunnolleen loman viettoon. Perheen vanhempi poika Cristian ja hänen teini-ikäinen sisarensa July eivät ole mitenkään innoissaan lomasta kesäasunnolla, vaan pelkäävät tylsistyvänsä kuoliaiksi. Siihen tilaan he kyllä päätyvätkin, mutta eivät sentään pitkäveteisyyden takia.

Kuusivuotiaan pikkuveli Josen viihtyessä leikeissään ja vanhempiensa helmoissa, saavat innokkaat amatöörikuvaajat Cristian ja July aikansa kulumaan dokumentoimalla videolle kaiken mahdollisen kesäasunnolla ja sen pihapiirissä. Perheen koiran edesottamuksia, vanhempiensa saarnoja ja muita arkipäiväisyyksiä mielenkiintoisempaa kuvattavaa löytyy, kun sisarukset saavat kuulla 80 vuotta vanhasta legendasta joka liittyy taloon ja sitä ympäröivään labyrinttimaiseen metsäpuutarhaan.

Hieman Hohto-elokuvastakin (1980) muistuttava sokkelo houkuttelee sisarukset, vanhasta tarinasta tietoisten vanhempien kielloista huolimatta, kuvausretkille lähimetsän umpikujiin. Kun sisarusten mukana kuvausretkellä ollut koira katoaa ja muitakin outoja asioita ilmenee, ovat kameroidensa kanssa heiluvat Cristian ja July varmoja olevansa vanhan mysteerin jäljillä.

Seuraa kameran linssin läpi kuvattua juoksentelua metsässä, sekä päivän valossa että yöllä. Kameran yökuvaustilassa tallennettu säntäily on tiettyyn rajaan asti varsin tehokasta ja väreitä selkäpiissä aiheuttavaa – ainakin jos on jostain syystä onnistunut välttämään toisessa kappaleessa mainitut realitykauhua edustavat, samoja latuja hiihtävät tuoreehkot elokuvat. Myönnettäköön että perinteisemmänkin kauhun piirissä käytetään vuodesta toiseen samoja kuluneitakin tehokeinoja, mutta "löydetyn kuvamateriaalin" ja mokumenttiotteen tehtailijoilla tuntuu olevan vielä suppeampi ajattelutapa ja tyyli toteuttaa elokuviaan.

Kun 80‑minuuttisen elokuvan kestosta on käytetty valtaosa varsin päämäärättömään ryntäilyyn metsäsokkelossa, toipuu Atrocious salaisuuden verhon raottamisen ja lopun tehokkaan makaaberien kuvien myötä jaloilleen. Ohjaaja Fernando Barreda Lunassa on potentiaalia, kunhan esikoiselokuvansakin edustama alagenre löytää omaperäisempiä muotoja ja välttää pahimmat kliseet – tai vaihtoehtoisesti kuolee pois. Elokuvan markkinoinnissa ja sen nettisivuilla on muuten käytetty yksi yhteen samoja keinoja kuin The Blair Witch Projectin yhteydessä reilu vuosikymmen sitten. Haloo, ei mene läpi.