Antti Tohka

Zombieland (2009)

Ohjaaja:

• Ruben Fleischer

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ruben Fleischer

Jenkeissä yllätyshitiksi nousseen Zombielandin vahvuudet ovat havaittavissa jo alkutekstien aikana, kun Metallican "For Whom the Bell Tolls" kajahtaa teatterin ämyreistä. Krediitit rullaavat samalla kun zombiet repivät tyylitellyn hidastetusti ihmispoloja hajalle. Luvassa on siis jotain muuta kuin perushuttua muutamalla ontuvalla splätter-vitsillä.

Zombieland edustaa tavallaan samaa uutta kauhuelokuvasuuntausta kuin All the Boys Love Mandy Lane (2006), jossa tulitikkuaskin kanteen raapustettu käsikirjoitus on korvattu kunnianhimoisemmalla, myös vaativampaan hipster-makuun sopivalla laatutekstillä. Lähin vertailu ryhmä Zombielandin kohdalla löytyy Apatow-Robertson-tuotannoista kuten Superbad (2007) ja Knocked Up (2007).

Myös Zombielandin pääosahahmo Columbus (Jesse Eisenberg) on kuin suoraan em. elokuvista, introvertti internetrunkkari. Ei‑minkäännäköinen itseironinen semiälykkö, joka kasvattaa saappaitaan koko elokuvan ajan. Kaverin hän saa Woody Harrelsonin muna kankeana esittämästä Tallahasseesta, jonka impulsiivinen machoilu on hauska vastapaino Columbuksen rationaaliselle nördeilylle. Pakollinen Ei‑homoeroottinen värinä saadaan teinikatsomoihin kun parivaljakko törmää sisaruksiin, joita esittävät Little Miss Sunshinen (2006) pääosassa loistanut Abigail Breslin ja Lily Allenin näköinen Emma Stone.

Elokuvan formaattina on roadmovie, jossa taivalletaan läpi Yhdysvaltojen, tai siis sen, mitä siitä on enää jäljellä. Epidemiaksi yltänyt zombie-influenssa on pyyhkinyt lähes kaikki inhimillisen maapallolta ja näkymät ovat kuin suoraan Danny Boylen 28 Days Lateristä (2002).

Zombielandin huumori on etupäässä oivaltavaa, mutta osaksi itsetietoisesti kulttimainetta ruokkivaa perseilyä, joka ei kuitenkaan ala liikaa ärsyttämään. Voin kuitenkin kuvitella, miten internetsankarit toistavat esim. Tallahasseen "zombie-sääntöjä" samaan tapaan kuin kaikkia muitakin kikkeliskokkelis-hokemia, joita "tällaiset" elokuvat ovat viime vuosina foorumiviisastelijoille tarjonneet.

Zombieland kuitenkin pärjää nillä kauhuelokuvan olennaisimmilla osa‑alueilla missä harvempi vakavampikaan kauhuelokuva onnistuu: se on jännittävä ja alati kiinnostava. Elokuvan paukut valitettavasti loppuvat viimeisen vartin aikana, mutta siitä jää silti hyvä (ihmislihan) maku suuhun. Sen verran tymäkällä gorella, hauskoilla läpillä ja joutuisalla juonenkuljetuksella tuhoutuneen ihmiskunnan rauniot lipuvat ohitse.

Zombielandin ohjaaja Ruben Fleischerin filmografiasta ei – kultti-bändi Electric Sixin musiikkivideota lukuun ottamatta – löydy juuri mitään aiemmilta vuosilta, ja IMDb:n mukaan herran tulevaisuuskin sujuu Zombieland kakkosen parissa (Zombieland: Double Tap, 2019). Mikäs siinä, kyllä näitä jaksaa toisenkin katsoa.