Ilja Rautsi

The Road (Tie, 2009)

Ohjaaja:

• John Hillcoat

elokuva arvostelu

Ohjaus: John Hillcoat

John Hillcoat näyttää jo pitkän aikaa raivanneen reittiään kohti uusinta elokuvaansa, Cormac McCarthyn samannimiseen postapokalyptiseen romaaniin perustuvaa Tietä. Jo esikoiselokuva Ghosts... of the Civil Dead (1988) oli brutaali ja suorastaan nihilistinen vankilakuvaus, kun taas edellinen työ The Proposition (Ehdotus, 2005) sijoittui varsin maailmanlopullisiin maisemiin 1800‑luvun lopun Australian erämaahan. Pääosissa jäntevät tuimat miehet taistelevat omatuntonsa kanssa sivilisaation ja villin luonnon rajapinnalla.

Tiessä maailmanloppu ei ole pelkästään tunnelmassa, se koittaa heti elokuvan alussa, sen kummempia selittelemättä. Joitakin vuosia myöhemmin nimettömiksi jäävät tulevaisuuden Lone Wolf and Cub, isä (Viggo Mortensen) ja poika (Kodi Smit-McPhee), vaeltavat rääsyissä halki tuhoutuneen Amerikan raunioiden, kohti rannikkoa ja edes pientä toivonpilkettä paremmasta huomisesta. Elämä on jatkuvaa selviytymiskamppailua. Tuho on vienyt eläimet mennessään eikä ruokaa riitä edes vähäisille riutuville kansakunnan rippeille. Aseistetut kannibaalit taivaltavat isän ja pojan lailla teitä pitkin, eläen julmaa ja tarkoituksetonta elämäänsä.

Hillcoatin ura on valmentanut hänestä haastavalle romaanille täydellisen tulkitsijan. McCarthy ei romantisoi maailmaa, muttei myöskään sorru pelkkään kurjuudella mässäilevään nihilismiin. Tasapaino on vaikea löytää, samoin kuin välittää katsojalle syy jatkaa matkaa ja elämää, pysyä ihmisenä. Tie on onneksi koruttoman kauniisti kerrottu ja jopa seesteinen elokuva. Hillcoat riisuu maailmanlopun siihen elokuvissa usein yhdistettävästä spektaakkelista. Apokalypsille ei kerrota syytä, eikä Mortensen kokoa ihmisjoukkoa ja levitä toivoa. Tämä ei ole The Postman – tulevaisuuden sanansaattaja (1997). Tavoite on vain pysyä elossa.

Lahoavat repaleiset talot, ruostuvat autonromut, pirstaleiset roskien täyttämät maisemat ja loputtoman harmaa taivas näyttävät oudon kauniilta kaikessa lohduttomuudessaan. Tarjolla on vain ihmisiä, riisuttuna kaikesta sivilisaation tuomista puitteista ja maskeista. Kuvasto on eeppistä mutta fokus on intiimi ja anteeksipyytelemätön.

Mortensen on harvoja Tien kaltaista projektia kantamaan sopivia kasvoja. Hän näyttää elokuvatähden sijaan oikealta haavoittuvalta ihmiseltä, mutta kannattelee silti koko elokuvaa läsnäolollaan. Pojasta nousee tien edetessä isälle olemassaolon syyn ohella eräänlainen moraalinen kompassi. Kun jäljellä ei ole mitään, kuinka toimia niin kuin ennen? Kuinka olla inhimillinen?

Tien kysymykset ovat painavia, mutta saarnaa on turha odottaa. Hillcoat haluaa näyttää ja pakottaa katsomaan kamaliakin asioita, mutta toteavalla ja ajatuksia herättävällä tyylillä. Ainoastaan kannibaalikysymyksen käsittely tuottaa pettymyksen, sillä ihmisten syönnistä on pitkin elokuvaa puhe, mutta pääpari ei koskaan joudu sen valinnan eteen.