Julkaistu: 2008-08-28T08:24:23+03:00
Kirjoittanut:
Espoossa ei tänä vuonna selvitty aivan helpolla. Kino Tapiolan välikatto romahti päivää ennen festivaalin alkua ja rakenteista löytyi asbestia. Parikymmentä näytöstä Espoon 550-vuotisjuhlaa kunnioittavan Cinén ohjelmistosta ponnahti siis Helsinkiin ja esitettiin Andorrassa, jonne järjestettiin lisäkyydityksiä. Muutaman näytöksen aikataulu heittelehti näiden seurauksena, mutta isommilta ongelmilta vältyttiin. Isompi pulma monelle oli tekstityksen puuttuminen Morgan Spurlockin dokumentista Where In the World Is Osama Bin Laden? (2008). Yli 40 ihmistä valui ulos monen haastattelun tullessa pelkästään arabiaksi. Muuten festivaali sujui jouhevasti, vaikka parissa näytöksessä filmi katkeilikin.
Varsinaisen raportin ohella nähdyistä elokuvista on sivustolla arvosteltu Aku Louhimiehen Valkoinen kaupunki (2006), rinnakkaisteokset Jaume Balaguerón & Paco Plazan [Rec] (2007) sekä George A. Romeron Diary of the Dead (2007) ja Alexandre Bustillon & Julien Mauryn À l'intérieur (2007).
Mike Leighin edellisestä elokuva on ehtinyt vierähtää jo neljä vuotta. Arkisesta menosta aborttidraamaksi kasvanut Vera Drake (2004) oli karu ja traaginen. Uuden tuotoksen nimi ei ole ironinen, vaan kyseessä on hauska ja pirteä elokuva, josta ei kuitenkaan puutu Leighin tarkkaa silmää epämukavan realistiselle draamalle. Aikaa löytyy myös hahmojen sielunelämän valaisuun pienillä, yllättävillä vedoilla. Yhteiskunnallista sisältöäkin kolmikymppisen ala‑asteen opettaja Poppyn (Natalie Hawkins) tarina sivuaa kuin huomaamatta. Poppy elää samanikäisen kämppiksensä kanssa töitä arkena, biletystä viikonloppuisin ‑rutiinia, riemuiten elämästä ja levittäen riemuaan kaikille joihin törmää. Leigh on luonut Poppysta usein ärsyttävän puolelle kallistuvan pälpättävän ilolinnun, jonka Hawkins antaumuksella ruumiillistaa.
Englannissa tehdyn Match Pointin (2004) jälkeen Woody Allen on hanakammin siirtynyt Amerikan ulkopuolelle elokuvissaan. Nyt on vuorossa Barcelona. Kahden parikymppisen amerikkalaisnaisen kesästä Espanjassa kertova Vicky Cristina Barcelona heittää Allenin uuden vakiotähden Scarlett Johanssonin sekä Rebecca Hallin yhteen Javier Bardemin mehukkaasti tulkitseman taidemaalarin kanssa. Bardem hurmaa ensin Johanssonin, mutta saa sitten avioliittoa suunnittelevan Hallinkin pauloihinsa. Kohtalo puuttuu peliin ja suhdepalapeliä saapuu vielä sekoittamaan Bardemin sekona ex‑vaimona Penelope Cruz.
Allen hyödyntää espanjalaisstereotypioita donjuaneista ja kärkkäistä naisista, mutta uskottavan hyväntuulisesti. Kepeästi etenevä elokuva on kuitenkin myös sisältörikas, ja aluksi ärsyttävällä kertojanäänelläkin on aidosti funktionsa.
Henrik VIII:n hoviin sijoittuva epookkijuonitteludraama kertoo Boleyn sisarten tarinan. Lähtökohtana on 1500‑luvun Englannin naimaneuvottelut ja avioliitto naisten ainoana keinona edetä elämässä. The Queenin sekä The Last King of Scotlandin (molemmat 2006) kirjoittanut Peter Morgan kuitenkin epäonnistuu valitsemaan näkökulmaa sekä tarinaan että draamaan ja tv‑ohjaaja Justin Chadwickin käsissä lopputulos on sujuva mutta ulkokohtainen pukuloistoepookki, joka hieman raivostuttavasti vuoroin tekee päähenkilöistä juonittelijoita ja sitten kerjää heille sympatiakyyneleitä.
Natalie Portman ja Scarlett Johansson saavat siskoihin jotain eroa, mutta Eric Bana hukataan lähes totaalisesti kuninkaan pahvilta maistuvassa roolissa. Bana on lahjakas näyttelijä, mutta tuntuu lähinnä lavasteelta komeihin kostyymeihinsa sullottuna. Ajallisesti vuosia kattava tarina tuntuu huomattavasti pikaisemmalta eikä onnistu samalla tavalla valottamaan hallitsijoita ihmisinä kuin Morganin aiemmat, nekin jokseenkin vaillinaiset, elokuvat.
Veijaririkostarinan, moraalitrillerin ja koskettavan draaman yhdistelmää tavoitteleva Martin McDonaghin esikoispitkä onnistuu lähes sullomaan kaiken yhteen tasapainoiseen pakettiin. Belgian historiallisia nähtävyyksiä tulvivaan pikkukaupunkiin briteistä karkotetut pikkukonnat Ray (Colin Farrell) ja Ken (Brendan Gleeson) odottelevat käskyä pomoltaan Harryltä (Ralph Fiennes). Äkkipikainen ja lapsenomainen Ray pitkästyy äkkiä kun taas vanhempi ja viisaampi Ken yrittää nauttia retkestä lomana. Mutta kun Harryn käsky saapuu, se ei tiedä kummallekaan hyvää.
McDonagh luottaa paljon nokkelaan dialogiin, joka onnistuu jotenkuten pysymään todentuntuisena. Auttaa toki, että se on aidosti hauskaa. Näyttelijät kantavat kokonaisuutta: Gleeson on tutun jykevä läsnäolo ja Fiennes pääsee psykoilemaan kilahtaneesti mulkoilevana, jatkuvasti kiroilevana Harryna (hahmo ei tosin aivan saavuta Ben Kingsleyn vastaavaa show'ta Jonathan Glazerin Sexy Beastissa). Elokuvan kuitenkin varastaa Farrell, joka pitkästä aikaa näyttää olevansa leffatähden sijaan ihan oikea, huikean luonteva näyttelijä.
Pixar ei tingi tasostaan vaan päinvastoin nostaa sitä jopa uusiin sfääreihin tuoreimmassa animaatiossaan. 800 vuotta tulevaisuuteen sijoittuvan WALL·E:n nimirobotti kerää jätettä ja puristaa sitä kuutioiksi ihmiskunnan hylkäämällä maa‑planeetalla. Kadonneen kulttuurin jäänteiden äärellä nostalgioivan yksinäisen robotin arki muuttuu kun paikalle pärähtää planeetalta elämänmerkkejä etsivä EVE‑droidi. WALL·E ihastuu ja joutuu keskelle seikkailua salakuljettaessaan itsensä EVE:n aluksen matkaan.
Juonikuvaus kuulostaa naurettavalta hötöltä ja sitä se onkin. Kummallisinta kyllä, 180 miljoonaa dollaria maksanut WALL·E perustuukin isoin osin tunnelmaan. Alkupuoliskolla on dialogia vain nimeksi ja saasteilla tuhotun planeetan pinnalla turhaa tehtäväänsä täyttävän robotin melankolia tavoitetaan puhtaan elokuvallisesti kuvan ja äänen kautta. WALL·E onkin yksi kauneimpia koskaan näkemiäni animaatioita. Tietokoneen jälki on todellisemman oloista kuin suurin osa elävillä näyttelijöillä tehtyjen elokuvien efekteistä. Lumoa lisää täydellinen äänimaailma, josta vastaa Tähtien sotien äänet luonut Ben Burtt. Lopussa elokuva karkaa tavallisemmille poluille ja opetukset alleviivataan tuttuun tapaan ääneen lausuen. Paikoin WALL·E tuntuu myös hieman liikaa Applen mainokselta. Ensimmäinen puolisko on kuitenkin virkistävän originelli ja ihan pirun upean näköinen.
Tomas Alfredson on Ruotsin kiinnostavimpia ohjaajia juuri nyt. Miehen edellinen, Suomen televisiossa neljässä osassa nähty Ruskean neljä sävyä (2004) oli synkkä ja absurdi draamakomedia, kuin Ingmar Bergmanin versio Todd Solonzin Onnesta (1998). Ystävät hämärän jälkeen jatkaa tunnistettavasti samaa realismin linjaa, mutta Alfredson ei polje paikallaan – kyseessä sattuu olemaan myös vampyyrielokuva.
12‑vuotias Oskar on yksinhuoltajaäitinsä kanssa asuva koulukiusattu nössö, jolla ei ole kavereita, kunnes naapuriin muuttaa outo tyttö Eli, joka kulkee talviyössäkin pelkässä t‑paidassa. Eli asuu keski-ikäisen miehen kanssa, joka kulkee öisin kaupungilla tappamassa ihmisiä ja valuttamassa heidän verensä sammioon. Vähitellen Oskar ja Eli ystävystyvät ja totuus tytön tavoista alkaa paljastua.
80‑lukulainen ruotsalainen betonilähiö ei ole niitä kaikkein ilmeisimpiä puitteita vampyyrielokuvalle, mutta toimii kuin häkä. Talvisen ankeat maisemat ja nukkavierun aidot hahmot juurruttavat jutun niin tuttuun arkeen, että hassuimmatkin vampyyrielementit (sisään ei saa tulla kutsumatta) menevät läpi. Lisäksi etenkin Oskaria esittävä Kåre Hedebrant on pellavapäineen niin nappivalinta, ettei tarinan todellisuutta epäile hetkeäkään. Ainoaksi ongelmaksi nousee rytmitys. Keskivaiheilla elokuva alkaa jumittaa ja kadottaa suuntaansa. Naapurissa asuvaan alkkiskaveriporukkaan omistettu aika tuntuu hieman turhalta, koska hahmoja on liian paljon, mutta samaan aikaan heihin panostetaan liian vähän. Pohjana oleva samanniminen romaani on tosin 600‑sivuinen, joten sovituksen itse tehneellä kirjailija John Ajvide Lindqvistillä ei ole ollut mikään helppo homma. Viimeisellä kolmanneksella Alfredson saa kuitenkin kaiken kasaan. Ystävät hämärän jälkeen on omaperäinen, kaunis, koskettava ja brutaali elokuva, joka kaipaisi vain hieman tiivistämistä.
Kehonrakentajasta elokuvatähdeksi ja sittemmin Kalifornian kuvernööriksi seikkailleen Arnold Schwarzeneggerin elämästä saisi vaiherikkaan dokumentin, joka voisi kertoa paljon kunnianhimosta, viihdemaailmasta, politiikasta sekä Amerikasta. Dan Coxin kasaama asenteellinen ADHD-pikajuoksu läpi Arnoldin vaiheiden on kuitenkin kaukana siitä.
Cox tarjoilee sillisaalatiksi leikattuja väläyksiä kohteensa elämän varrelta ennen kuin keskittyy tämän poliittiseen vaiheeseen. Alec Baldwin korisee ivallista ja alentuvaa kertojanääntä, syitä ja seurauksia yksinkertaistetaan ja Coxin pyrkimys tehdä michaelmooremaista subjektiivista ivaa (näyttäytymättä kuitenkaan kameran edessä) hajoaa omaan ärsyttävään typeryyteensä.
Arvoton dokumentti onnistuu kuitenkin paikoitellen viihdyttämään, koska Schwarzenegger on niin pöyristyttävän mukaansa tempaava hahmo. Parasta antia ovatkin kuvernaattorin lausahdukset vuosien varrelta.
Suomessa on puhuttu homojen ja lesbojen adoptio-oikeuksista, mutta Italiassa asiat laahaavat tästäkin perusoikeudesta huomattavasti kauempana. Mies‑ tai naisparit eivät omaa samoja parisuhdeoikeuksia kuin heterotapaukset, eli eivät välttämättä saa jäädä samaan asuntoon partnerin kuollessa tai päättää tämän sairaalahoidosta (tai edes tavata potilasta) esim. kooman sattuessa. Lapsen tuomista perheeseen katsotaan vielä karsaammin. DICO-laiksi nimetty pykälärypäs toisi tilanteeseen osittaista helpotusta, mutta maan lainsäädäntö matelee.
Journalistipariskunta Gustav Hofer ja Luca Ragazzi saavat hölmöilystä tarpeekseen ja lähtevät tekemään dokumenttia, joissa kyselevät kadulla ja parlamentissa ihmisten mielipiteitä ja ratkaisuja ongelmaan. Vastaukset koostuvat pääosin perhearvojen toitottamisesta, hämmentyneistä katseista ja avoimesta aggressiosta. Homoseksuaalien oikeuksia eniten vastustavat eivät edes suostu puhumaan asiasta ja argumentit ovat "jos ne niin seuraavaksi pedofiilit ja eläimiin sekaantujat" ‑tasoa.
Dokumentti on viihdyttävä ja valaisee umpimielisyyttä sekä Italian outoja lakijärjestelmäkiemuroita, mutta myös auttamattoman ylipitkä ja muodoton. Tätä yritetään korvata kertojanäänellä, joka kommentoi tapahtumia huumorisävyyn sekä esittää kysymyksiä tulevasta, onnistuen lähinnä ärsyttämään.
Morgan Spurlock pääsi pinnalle tekemällä dokumentin päätöksestään syödä pelkästään McDonald'sissa kuukauden ajan. Viihdyttävä Super Size Me (2004) ei ollut kuitenkaan pelkkää subjektiivista pilkkaa, vaan tarkasteli amerikkalaista roskaruokakulttuuria rankalla kädellä. Spurlock siirsi konseptin televisiosarjaksi, jossa ihmiset tutustuivat kuukauden ajan johonkin itselleen vieraaseen elämäntapaan.
Toinen elokuva ei perustu yhtä vahvaan rakenteeseen ja se näkyy. Koska 9/11‑terrori-iskuista vastannutta Osama Bin Ladenia ei mikään taho onnistunut löytämään, lähti Spurlock kameran kanssa Lähi-itään miestä jäljittämään. Tarkoitus lienee ollut jälleen humoristisen lähestymistavan kautta selvittää laajempaa tilannetta ruohonjuurinäkökulmasta, mutta ongelma on, ettei Spurlockilla ole oikeastaan muuta sanottavaa kuin päätään pyöritellen hämmästellä miten monilankainen ongelmavyyhti koko sotku on ja tarjota ratkaisuksi maalaisjärkistä harkintakykyä ja suvaitsevaisuutta.
Yritys tuoda oma elämä osaksi elokuvaa on kaksipiippuinen: katsoja pääsee samaistumaan, mutta kaikki myös henkilöityy kameran edessä nähtävään ihmiseen. Tällä kertaa väärällä tapaa. Spurlock esittelee aluksi aiemmasta tuotannostaan tutun vaimonsa – joka on nyt raskaana – ja ilmoittaa kimmokkeeksi koko projektille tehdä maailmasta turvallisempi paikka jälkikasvulleen. Ratkaisu on paitsi päälle liimattu, myös sympatiaa kalasteleva ja ärsyttävä. Vähän väliä pitkin elokuvaa leikataan Spurlockin vaimoon ja sitten Spurlock voivottelee toisella puolella maailmaa, miten hän nyt missaa kaikki nämä raskausajan ihmehetket. Miehen itselleen keinotekoisesti luoma dilemma ei vakuuta, koska toisin kuin Super Size Messä, se on täysin vailla kontekstia.
Myös kotimaisessa tapauksessa dokumentin tekijä tuo itsensä ja perheensä kameran eteen ja luo heille keinotekoisen dilemman. John Websterin tapauksessa se kuitenkin toimii, koska hän pystyy valottamaan laajempia asiayhteyksiä henkilökohtaisen kokeilunsa kautta.
Kasvihuoneilmiöstä huolestunut Webster päättää hiilidioksidipäästöjä vähentääkseen elää ilman öljyä ja sen johdannaisia, kuten muovia, vuoden verran. Perhe ei liiemmin innostu päätöksestä, mutta menee mukaan. Auto ja moottorivene on hylättävä, samoin kaikki muoviin pakattu ruoasta hammastahnaan. Kävely, pyöräily ja pesutuotteiden itse valmistaminen vievät enemmän aikaa ja aiheuttavat enemmän vaivaa, mutta samalla syntyy myös enemmän yhteistä aikaa ja jatkuva kiireen tuntu häviää. Pitkin vuotta Webster itse muuttuu vain fanaattisemmaksi, kun taas vaimo painottaa suhteellisuudentajua ja rakastavasti hymyillen vittuilee miehensä päähänpistolle. Lapset hämmästelevät tilannetta omasta näkökulmastaan ja tuovat paljon pientä absurdia huumoria kokonaisuuteen.
Jo Pölynimurikauppiailla (1993) vakuuttaneen Websterin edellinen pitkä dokumentti Sen edestään löytää (2004) ei hienoista hetkistä huolimatta pysynyt koossa, mutta Katastrofin aineksia on hieno yhdistelmä henkilökohtaista ja globaalia. Keskivaiheen lievästä tyhjäkäynnistä huolimatta Katastrofin aineksia paitsi viihdyttää rennolla otteellaan, myös hivuttaa uutta näkökulmaa katsojan päähän – kuin vaivihkaa siitä huolimatta että aiheesta puhutaan koko ajan.
Lars von Trierin vanavedessä seuranneen tanskalaisen elokuvan nousun mielenkiintoisimmat nimet ovat olleet Anders Thomas Jensen sekä Nicolas Winding Refn. Tomas Vinterberg aloitti hyvin mestarillisella Juhlilla (1998), muttei dogma-elokuvansa jälkeen ole saanut aikaan mitään kovin kiintoisaa. Kokeellisempaa saraa edustava Cristoffer Boe (Reconstruction, 2003, Allegro, 2005) ehti toistaa itseään jo toisella teoksellaan. Jensen lyö seuraavaksi hynttyyt yhteen von Trierin kanssa ja Refn jatkaa Pusher-trilogiansa viitoittamalla tiellä epäonnistuneen davidlyncheilyn Fear X (2003) kokeilun sijaan.
Monitoimimies Jensenin kirjoittamalla Dogma-elokuvallaan Mifune (1999) kansainvälistä huomiota kerännyt pitkän linjan tekijä Sören Kragh-Jacobsen taas testaa siipiään tällä kertaa hyvin amerikkalaisen lajityypin kautta. Vainoharhatrillerit, joissa viaton mies pakenee valvovaa isoveljeä ovat olleet osa Hollywoodia jo Hitchcockista lähtien. Viime vuosina alagenre on kääntynyt teknofetissiksi, joka varoittaa kontrolliyhteiskunnan vaaroista samalla palvoen sen välineitä.
Kragh-Jacobsen ei kikkaile filmityypeillä tai satelliittikuvilla, vaan tyytyy pyrkimään pieneen kerronnan tehostamiseen leikkaamalla silloin tällöin suttuiseen valvontakamerakuvaan päähenkilöistä. Valitettavasti pienimuotoisempi metodi ei toimi kuin alun perhekohtauksissa, joista käy ilmi ohjaaja-kirjoittajan olevan enemmän kotonaan ihmissuhteiden dynamiikan nyansseissa kuin valtiovallan mätää ahdistelua pakenevan miehen tuulimyllytaistelun tekemisessä jännittäväksi. Det som ingen vet toimii hyvänä näytekappaleena siitä, miksi toimintaohjaajien ei välttämättä kannattaisi vaivautua vakavasti otettavan draaman kanssa ja päinvastoin.
Raskassoutuisia elokuvia tehnyt tanskalaisohjaaja Ole Bornedal yllättää mustan huumorin terävöittämällä kepeällä scifi-nuorisokomedialla, joka nousi tämän vuoden Melies-sarjan voittajaksi. Elokuva kuulostaa potentiaaliselta katastrofilta: kuudesluokkalaiset saavat kovan palan purtavaksi kun heitä sadistisella riemulla solvaava uusi sijaisopettaja paljastuu pahoja suunnittelevaksi avaruusolennoksi. Päähenkilö Carl (luonteva Jonas Wandschneider) joutuu samalla toipumaan äitinsä kuolemasta, eikä yhtään auta että opuksen rakkaudesta universumin korkeimpana voimana kirjaillut isä (aiemmasta Melies-voittaja Adam's Applesista tuttu Ulrich Thomsen hitusen alikäytettynä) ihastuu ufo‑opettajaan. Sitten lapset joutuvat taistelemaan, eikä opettajan hurmaamista vanhemmista ole apua.
Pöhköstä asetelmasta huolimatta komedia pysyy ohjaajan hyppysissä. Nuoret ovat hyviä rooleissaan, kuvakerronta tempaa mukaansa ja dialogi on taitavasti pelkistettyä ja nokkelaa. Monet tilanteet kasvavat onnistuneen absurdeiksi ja myös ohjaajana tunnettu Paprika Steen tekee hienon ylinäyttelemisen rajoilla tasapainottelevan roolin sijaisopettajana helvetistä, jatkuvasti melkein iskien katsojalle silmää. Vikaren ei kuitenkaan karkaa hölmöilyksi vaan pitää jalat tukevasti maassa kaiken ufoilun keskellä. Ei tässä elämää suurempiin fiiliksiin karata, mutta onnistuneita nuortenelokuvia tipahtelee melko harvoin mistään maasta, vielä vähemmän tieteissellaisia. Hieman miinusta tulee alun ja lopun seliselihöpötyksistä, joilla kaiketi tavoitellaan opettavaisen sadun tuntua.
Tanskalainen kummituskauhuelokuva kuulostaa heti kiinnostavalta ja nimihirviöllä siunatun ohjaaja Hans Fabian Wullenweberin Cecilie alkaakin kutkuttavana mysteerinä. Visuaalisesti kaikki on myös kohdallaan, eikä näyttelijöissä ole mitään vikaa, päinvastoin. Puolen tunnin kohdalla vain tulee ikävä kyllä selväksi, ettei aineksia ole kuin sen mittaiseen lyhytelokuvaan ja kuviokin on tuhanteen kertaan nähty, jauhettu, syljetty ulos ja tallottu tuhannen muussiksi.
Sonja Richterin esittämä nimihenkilö on pikkukaupunkiin miehensä kanssa muuttava luokanopettaja, joka alkaa nähdä häiritseviä näkyjä kuolleista ihmisistä. Camilla-nimi toistuu näyissä ja ne tekevät elämän ohella työnteosta mahdotonta. Pian Cecilie joutuukin sairaalaan ja sitten pitää vakuuttaa lääkärille, ettei hän ole hullu vaan näyt tarkoittavat jotakin. Eipä aikaakaan kun lekuri on jo löytänyt 30 vuotta sitten sattuneen koulutyttö Camillan raiskausmurhan uutiset ja... kaikki varmaan jo tietävät mitä seuraavaksi tapahtuu.
Klisebongareille voi mainita pari seikkaa: 1) ei, aviomies ei usko Cecilietä 2) kyllä, tämän takia käydään itkunsekaisia huutokeskusteluja 3) kyllä, murhaaja on juuri se jonka voisi olettaa ja 4) jep, parapsykologin luona käydään toteamassa Cecilien näyt ihan reinkarnaatioksi. Elokuvan kerronta on teknisesti melko pätevää, mutta ei muutamaa ilmeisen helppoa kauhushokkia lukuun ottamatta säväytä. Näkökulman löytämisen kanssa on yhtä lailla vaikeuksia. Cecilie ei nimittäin kerro hysteerisesti säntäilevästä päähenkilöstään oikeastaan mitään, eikä kuollut koulutyttökään nouse persoonallisuuden jalustalle. Jos kauhuelokuva ei pelota, saati sitten kerro mitään mistään, voiko sillä sanoa olevan oikeutus olemassaololleen? Jos puu kaatuu metsässä, eikä kukaan kirkaise, pitäisikö jäädä kotiin?
Dogma-komedia Italiaa aloittelijoille (2000) nosti Lone Scherfigin nimen tapetille. Brittinäyttelijöiden kansoittama ja Jensenin kanssa kirjoitettu Wilbur Wants to Kill Himself (2002) ei kuitenkaan hurmannut samalla lailla. Scherfigin uusin onkin paluu Tanskan maaperälle. Pikkukaupungin nukkavierun koomisten asukkaiden arjen absurdeja kommelluksia tarkasteleva lämminhenkinen Hjemve kartoittaa hyvin sen sulkeutuneen tunnelman, jossa kaikki tuntevat kaikki mutta eivät oikeastaan ketään kunnolla. Se onkin ennen kaikkea näyttelijöiden elokuva ja tutut tanskalaiskasvot tekevät kaikki hyvää työtä.
"Juoni" pyörii yöllä kaupungin läpi alasti juosseen miehen henkilöllisyyden selvittämisen ja tapauksen herättämien ristiriitaisten reaktioiden setvimisen ympärillä, mutta Scherfigiä ja kanssakirjoittaja Niels Hausgaardia kiinnostavat selvästi enemmän ihmisten väliset pienet hetket. Tämä luo Hjemveen aitoa kosketuspintaa ja tuo mukaan monta pientä samaan aikaan humoristista sekä liikuttavaa hetkeä, mutta näyttäytyy myös rönsyilevänä muodottomuutena. Silti, tällaista elokuvaa Tanskassa osataan tehdä ja sitä katsoo aina mielellään.
Vikarenissa herkullisen roolityön tekevän Paprika Steenin toinen oma elokuva muistuttaa hyvin paljon Scherfigin Hjemveä hieman vinksahtaneiden hahmojen sanelemassa rönsyilevässä rakenteessa, joka ei aivan kanna loppuun saakka mutta pysyy tasaisen viihtyisänä. Käsikirjoituksesta vastaa jälleen moneen suuntaan venyvä Anders Thomas Jensen, jonka huumorintaju on astetta Scherfigiä mustempaa.
Parisuhdeväkivaltaa totutun näkökulman peilikuvasta kieron humoristisesti katsovan elokuvan päähenkilö on keski-ikää lähestyvä Jan (Lars Brygmann), joka vastaa kaupungin halkovan joen yli kulkevan lautan ravintolasta. Jatkuvasti silmä mustana tai ties mikä raaja paketissa töihin ilmestyvä Jan on absurdin pedantti säännöistä, erottaen työntekijöitä ja kutsuen poliisit asiakkaiden perään naurettavien "rikkeiden" perusteella. Ruhjeille Janilla on aina monimutkaisia selityksiä, mutta pomo epäilee Bente-vaimon (Sidse Babett Knudsen) hakkaavan miestään ja passittaa Janin terapiaan. Jan kuitenkin kävelee väärään huoneeseen ja sillä on odottamattomia seurauksia.
Jensen on kirjoittanut kaikista päähenkilöistä jollain tapaa säälittäviä, mahdollisuutensa hukanneita passiivisaggressiivisia neuroosikimppuja, joiden ahdinko nähdään aina huumorin kautta. Jan on kuitenkin pahin itsensä pettäjä ja Steen tekee hänen elämästään jatkuvan sarjan myötähäpeää herättäviä kohtauksia. Jan on samanlainen sekoitus ylpeyttä, epäpätevyyttä ja harhaluuloja kuin Robert De Niro The King of Comedyssa (1983) tai Ricky Gervais The Office ‑sarjassa (2005–2013). Näiden rinnalle Til døden os skiller ei kuitenkaan nouse vaan pysyy hauskan perusdraaman tasolla.
Ohjaaja-kirjoittaja Lucía Puenzon esikoiselokuva ravistelee sukupuoliroolikäsityksiä ennakkoluulottomalla otteella. 15‑vuotias Alex (Ines Efron) on muuten tavallinen tuittupäinen teini, jolla on vaikeuksia aikuistumisen kanssa – hänellä vain sattuu olemaan sekä miehen että naisen sukupuolielimet. Isä ja äiti ovat syöttäneet naiseutta painottavia pillereitä "tytölleen", mutta ajan tikittäessä on jotain tehtävä. Sukulaispariskunnan mies on plastiikkakirurgi, joten heidät kutsutaan vierailemaan. Mukaan tulee Alexin ikäinen poika ja nuorten välillä herää kiinnostus. Samaan aikaan pienen rannikkokaupungin väki alkaa saada vihiä keskuudessaan elävästä "friikistä".
Tunnelmallinen alkutekstijakso vetää hyvin sisään elokuvaan, ja Puenzo pitää kerronnan harkitsevan verkkaisena. Parhaimmillaan XXY on aidonoloisissa kohtauksissa, joissa nuori pääpari tutustuu, sekä Alexin ystäviä kuvatessaan. Hämmentyneiden nuorten maailma tavoitetaan hienosti ja suorasukaisesti erityisesti yllättävässä seksikohtauksessa. Musiikkia on myös käytetty oivaltavasti muutamaan otteeseen ja vakuuttavan androgyyni Efron tekee hienon monisyisen roolin helposti kimpaantuvana ja ymmärrystä sekä hyväksyntää etsivänä Alexina.
Kokonaisuus ei kuitenkaan aivan nouse osiensa tasolle. Nuorten tarinasta vahvan tunnesiteen löytävä Puenzo omistaa liikaa aikaa vanhempien jahkailulle, mutta ei anna heille mitään omaa tarinaa, joka tarjoaisi hahmoille sijaa elokuvassa. Täten neuvottelut Alexin tulevaisuudesta ja yhteisön hyväksynnästä toimivat pelkkänä ulkoisena ekspositiona ja niistä jää ikävästi hieman luennoinnin maku. Tästä draamallisen näkökulman puutteesta huolimatta XXY on vahva ja omaperäinen debyytti, kaunis ja suorasukainen vinkkeli vaikeaan aiheeseen.