Ilja Rautsi

Allegro (2005)

Ohjaaja:

• Christoffer Boe

elokuva arvostelu

Ohjaus: Christoffer Boe

Christoffer Boen tilalla, ajalla ja todellisuudella leikkivä, toissavuoden festivaalien yhdeksi kohokohdaksi noussut Reconstruction (2003) on saanut itselleen rinnakkaisteoksen Boen uudesta, enemmän itsetietoisen kikkailun suohon uppoavasta Allegrosta. Jälleen kerran katsojalle kerrotaan heti alkusekunneilla, mistä niitä seuraavassa elokuvassa on kyse. Miehen pitää kuolla tajutakseen rakastavansa naista – ei mitään sen kummempaa. Sen sijaan, että Boe etenisi tästä kertomaan todellisen tarinan todellisista ihmisistä, hän lähtee tekemään metaelokuvaa elokuvan katselukokemuksesta.

Ulrich Thomsenin intensiivisesti esittämä mestaripianisti Zetterström jää kylmäkiskoisuutensa vuoksi naisystävänsä hylkäämäksi ja jättää kotimaansa Tanskan taakseen. Paha vain, että sillä hetkellä hänen entistä asuntoaan ympäröivät pari korttelia muuttuvat eräänlaiseksi toiseksi ulottuvuudeksi, jota edustaa näkymätön ja läpipääsemätön muuri, joka näyttäytyy jättimäisenä kuvana taakseen kätkemästään alueesta – jossa ei tosin näy sisällä mahdollisesti liikkuvia ihmisiä. Elokuvan ilkkuva jumalkertoja päättää kuitenkin kutsua Zetterströmin takaisin ja näin johdattelee hänet yhden yö kestävään kujanjuoksuun oman menneisyytensä/sydämensä läpi.

Muurin takaista aluetta kutsutaan tietysti Alueeksi Andrei Tarkovskin Stalkerin (1979) mukaan, jonka sisältämässä samannimisessä tilassa luonnonlait eivät enää päde. Sen lisäksi Alue toimii myös vertauksena elokuvalle yleisesti. Sitä kuvaillaan yhdessä kohtaa "kuvana, johon ei pääse sisään". No, tätähän elokuva juuri on, mutta katsoja pääsee sen sisään aivan kuin Zetterströmkin muistoihinsa, kiertotietä ja psyykkisellä tasolla. Kun kuvaan pääsee sisään, sieltä haetaan elämyksiä ja tunteita.

Sääli vain, että Boe on tällä kertaa hieman liian nokkela omaksi parhaakseen, löydetyt tunteet eivät nimittäin tarjoa elämyksiä. Jatkuvasti kääntyilevää tulosta on kyllä hauska seurata, mutta lopulta jäljellä on vain nimenomaan nokkela palapeli, jota ohjaaja tosin mestarillisesti hallitsee. Kiehtovaa tietysti, että sisimmän ja rakkauden löytämisestä kertova elokuva on tunteellisesti kylmä kala, mutta harvemminpa palapelin kokoaminen onkaan emotionaalisesti mullistavaa. Allegro on nimittäin ennen kaikkea älypeli elokuvafriikeille, jotka ovat saaneet tarpeekseen konventionaalisesta kerronnasta ja kliseisistä ratkaisuista. Pakko tunnustaa lukeutuvani itse hiukkasen samaan sakkiin, mutta Boen pirullinen ironia ja viiltävä, lakkaamaton ylenkatsomus hahmojaan kohtaan ei vain Allegrossa kehity erityisen kiinnostavaan suuntaan monista hyvistä puolista huolimatta. Mukana voi nauraa, mutta muotokikkailu kiskoo liiaksi kuvan ulkopuolelle, yrittäen paradoksaalisesti samalla kiskoa katsojan sen sisään. Reconstructionin nähneet tosin saavat lisähupia sen päähenkilön putkahtaessa keskelle elokuvaa Zetterströmin seikkaillessa Alueella.

Rosoisella kuvalla tallennettu, värikkäiden valojen ja pelkän pimeyden vahvalla kontrastilla leikittelevä elokuva näyttäytyy ohjaajan märkänä unena; hän ei tässä tapauksessa ole jumalkertojan vertauskuva, vaan tämä itse. Jos elokuvan päänsisäistä tekoprosessia lähtisi kuvaamaan, olisi Allegro yksi askel siihen suuntaan – kadut vaihtavat paikkaa, hahmot persoonallisuuksia ja maailma merkityksensä. Selvästi manipuloinnista nauttiva ohjaaja tuo muotoleikeillään mieleen Lars von Trierin elokuvat, ennen kuin tämä keksi sisältään sadistisen Spielbergin ja lähti tietoisen ilkikurisesti provosoimaan yleisön tunnereaktioita. Boe hallitsee selvästi elokuvakerronnan ytimen, eli tilan ja ajan. Nyt kun hän vielä löytäisi sisällön.