Ilja Rautsi

Reconstruction (2003)

Ohjaaja:

• Christoffer Boe

elokuva arvostelu

Ohjaus: Christoffer Boe

Elokuvan juonellinen ja muodollinen kikkailu tuntuu olevan jatkuvassa nousussa. Monen ohjaajan esikoiselokuva ei suinkaan enää ole pienimuotoinen muulta kuin sisällöltään, sillä onnistuneita palapelisekoituksia ponnettomasti kopioivat, pintakiiltoisten ja sirpaleisten musiikkivideoiden parissa kasvaneet keskinkertaisuudet ovat huomanneet, että tarinan heikkouksia voi helpolla koittaa peittää sotkemalla vaikkapa aikarakenne tai antamalla päähenkilölle kyky siirtyä ajassa edestakaisin. Elokuvassa pitää myös yhä useammin olla lopputvisti, joka asettaa kaiken aiemmin nähdyn uuteen valoon – vaikka harvemmin kyseessä on muuta kuin keinotekoinen isku vasten katsojan kasvoja. Tässä hässäkässä tekijät unohtavat tärkeimmän seikan: muodon alla tulee myös olla sisältöä. Tapa, jolla tarina kerrotaan ei voi olla ainoa syy kertoa tarinaa. Toisinaan onneksi poukkoileva muoto ei ole vain itseisarvo vaan olennainen osa itse sisältöä. Reconstruction on tästä hyvä esimerkki, sillä sen tarinaa olisi mahdotonta kertoa mitenkään muuten.

Juonikuvaus elokuvasta jää auttamatta luonnosmaiseksi tarinan luonteesta johtuen, mutta aloitusasetelmasta voi sanoa jotakin. Kertojanääni esittelee Alexin (Nikolaj Lie Kaas) ja huomauttaa samalla että tämä on vain elokuvaa. Alex seurustelee Simonen (Maria Bonnevie) kanssa. Hän kuitenkin tapaa baarissa Aimeen (myös Maria Bonnevie), joka on naimisissa rakkausromaaneja kirjoittavan Augustin (Krister Henriksson) kanssa. Myöhemmin Alex menee kotiinsa, mutta hänen ovensa on kadonnut ja tilalla on vain lukittu pieni komero. Naapuri ei enää tunnista miestä lainkaan ja sama tilanne toistuu ystävien luona. Ainoa ihminen, joka muistaa kuka Alex on, on avioliittosotkujaan pakeneva Aimee.
Alexin ja Aimeen kohtaaminen nähdään useampaan otteeseen, aina erilaisena. Kertojanääni osoittautuu Augustiksi, mikä tuntuu vihjailevan, että kaikki olisi pelkästään fiktiota. Mistä kaikessa on kyse?

Reconstruction on oikeastaan elokuva tekijän ja katsojan suhteesta. Katsojalle kerrotaan heti alussa, että kaikki on vain elokuvaa, pelkkä rakennelma joka voi siitä huolimatta koskettaa. Elokuvan sisäinen todellisuus saattaa olla ainoastaan kirjailijan kehittyen muuttuvaa fiktiota. Hahmot pysyvät samanlaisina koko ajan, mutta tilanteet ja todellisuus muovautuvat nimen mukaisesti jatkuvasti uudelleen Ympäröivä todellisuus on aina subjektiivinen, mutta Reconstruction alistaa hahmonsa ulkopuolisen osapuolen käsitykseen siitä. Tällaisen luulisi vieraannuttavan tarinasta ja hahmoista täysin, mutta elokuva onkin eräänlainen testi niin tekijöille kuin yleisöllekin. Voiko nimenomaan fiktiivisiksi painotetuista hahmoista välittää?

Vastaus on tässä tapauksessa tietenkin kyllä. Rosoisesti kuvatun elokuvan ohjanneella Christoffer Boella on hämmästyttävän varma ote sekä visuaaliseen valon ja varjon leikkiin että tarinaansa ja sen hahmoihin. Kirjoituskumppanina toiminut, Thomas Vinterbergin loistavan Festenin (1998) kirjoittanut Mogens Rukov on taatusti ollut avuksi todellisilta tuntuvien henkilöiden luomisessa. Thomas Knakin musiikki nostattaa riipaisevuudessaan kokonaisuuden kauniin traagiseksi, erityisesti pääteemana toistuva Samuel Barberin "Adagio" toimii erittäin tehokkaasti.

Päähenkilön haahuilu epätoivoisen epätietoisena omista haluistaan muodostaa elokuvasta todellisuuksien tasolta toiselle hyppivän kujanjuoksun ja koskettavan, Orfeus-myyttiinkin sisällöltään viittaavan rakkaustarinan. Alexin eksistentialistinen hämmennys tuo paikoitellen mieleen myös Emmanuel Carreren Viikset-romaanin, jossa päähenkilö ajaa viiksensä pois, mutta kukaan ei enää suostu myöntämään että hänellä niitä koskaan olikaan. Nikolaj Lie Kaas ja Maria Bonnevie muodostavat hyvän parin, eikä elokuva tietenkään mitenkään toimisi ilman heidän erittäin uskottavia suorituksiaan.

Siinä missä elokuva yleensä on eräänlainen rekonstruktio elämästä, on Reconstruction jatkuvasti itseäänkin uudelleen rakentava kokonaisuus, joka ei sisällä perinteistä a‑b‑c ‑rakennetta, vaan tarkastelee hahmojen toimia eri olosuhteissa ja luottaa katsojan kykyyn keskittyä ja yhdistää irtonaiset säikeet. Tilanteiden toistuminen erilaisina saa näkemään sekä ne, että itse henkilöt uudessa valossa. Reconstruction myös leikkii katsojan totutulla tavalla seurata elokuvaa ja samalla kommentoi elokuvan olemusta ylipäänsä. Se muistuttaa että kuten parhaatkin taikatemput, elokuva on ainoastaan hämäystä – vain savua ja peilejä. Tämän tietäminen ei kuitenkaan vie tempulta sen voimaa.