Julkaistu: 2025-07-23T06:00:00+03:00

Kirjoittanut:

• Jari Mustonen

Hammer: kauhun vuodet – osa 3: Hammer Sheridan Le Fanun lähteillä

Hammer: kauhun vuodet – osa 3: Hammer Sheridan Le Fanun lähteillä

Kuuluisien Dracula-elokuviensa ohella Hammer Film Productions tuotti useammankin vampyyriaiheisen elokuvan, jossa viettelevät kaunottaret haastavat patriarkaalisisia kliseitä.



Mies eroottisen vampyyrimytologian takana: Sheridan Le Fanu

Hammer Film Productions saavutti vuonna 1958 suurmenestyksen elokuvalla Dracula. Menestys poiki useamman jatko-osan, mutta myös joukon muita vampyyriaiheisia tuotantoja, joissa Draculaa ei nähdä lainkaan. Näihin kuuluvat mukaan irlantilaisen Sheridan Le Fanun jatkonovellin Carmilla (1871–1872) innoittamat teokset, joissa verenimijät erotisoitiin.

Le Fanu syntyi vuonna 1814 Dublinissa. Kirjoittajien perheessä kasvaneesta nuorukaisesta kuoriutui eräs viktoriaanisen kauhukirjallisuuden keskeisimmistä henkilöistä. Vuonna 1838, vain 24‑vuotiaana, hän julkaisi ensimmäisen kummitustarinansa The Ghost and the Bone-Setter. Le Fanun kertomukset sisältävät vanhoja linnoja, haudantakaisia tapahtumia ja muita yliluonnollisia elementtejä, jotka elävöittävät toisinaan unenomaisia visioita. Vuosi ennen Le Fanun kuolemaa julkaistiin hänen tunnetuin novellikokoelmansa In a Glass Darkly (1872), joka sisältää viisi lyhyttä tarinaa, joihin myös lukeutuu The Dark Blue ‑nimisessä lehdessä julkaistu kolmiosainen jatkokokonaisuus Carmilla.



Carmilla kertoo Laura-nimisestä tytöstä, jonka makuukammarissa vierailee yöllä salaperäinen verta janoava vieras. Kaksitoista vuotta myöhemmin nainen nimeltä Carmilla saapuu Lauran vieraaksi. He muistavat molemmat nähneensä saman unen. Eräänä päivänä Laura löytää kuvan kaksisataa vuotta sitten kuolleesta naisesta, kreivitär Mircallasta, joka muistuttaa erehdyttävästi Carmillaa.

Kohtaamista kuvaillaan sanoin:

"Se oli kuin rakastajattaren kiihkeyttä: tunsin itseni häkeltyneeksi; se syleili minua; vihasin sitä, mutta se vuosi ylitseni, ja omahyväisin silmin hän veti minut luokseni. Hänen lämpimät huulensa kulkivat suudellen poskiani ja hän kuiski melkein kyynelehtien: olet minun, tulet aina olemaan minun ja me tulemme olemaan ikuisesti."

Laura kertoo edelleen kuinka tunsi "pistävää kipua, kuin kaksi neulaa, jotka upposivat syvälle rintaani." Kahden naisen välinen rakkaus, vampirismi ja erotiikka yhdistyivät näin kuoleman kylmään syleilyyn verentäyteisessä seksuaalisuudessa.



Le Fanun klassinen tarina on jäänyt historiassa viktoriaanisen ajan suurimpien kauhukertomusten varjoon, mutta nykyään sitä on alettu pitää yhä enenevässä määrin yhtenä 1800‑luvun keskeisimmistä novelleista. Carmillan katsotaan tuoneen vampyyrimytologiaan mukaan vahvempia seksuaalisia sävyjä – aikakauden sallimissa puitteissa. Carmillan on pohdittu myös inspiroineen Bram Stokeria kirjoittamaan maailmankuulun romaaninsa Dracula (1897). Tänä päivänä Le Fanu nauttiikin suuremmasta huomiosta; tosin haudan tuolla puolen.

Vuosina 1960–1963 eroottisen kauhuelokuvan esileikkiä briteissä

Kaiken kaikkiaan Hammerilta valmistui seitsemän vampyyrielokuvaa ilman maailmanhistorian kuuluisinta verenimijää. Näistä kaksi sai ensi-iltansa 60‑luvulla, jolloin elettiin Hammerin kukoistuksen aikakautta. Vuonna 1960 ensi-iltansa saanut The Brides of Dracula ei nimestään huolimatta sisällä itseään pääpaholaista. Elokuvan tarinan runko syntyi melkein heti Draculan (1958) jälkeen Jimmy Sangsterin käsikirjoittaessa The Disciple of Dracula nimisen luonnoksen. Sittemmin käsikirjoitukseen tekivät omat lisäyksensä sekä Edward Percy että Peter Bryan.



The Brides of Dracula on täynnä visuaalisesti upeaa goottilaista estetiikkaa, jota olivat mukana luomassa tuotantoyhtiön parhaimmistoon lukeutuva tiimi, eli kuvaaja Jack Asher, lavastaja Bernard Robinson ja puvustaja Molly Arbuthnot. Elokuva kuitenkin hajoaa heikkoon käsikirjoitukseen. Mitä pidemmälle tarina etenee sitä hengästyttävämpää tahtia valkokankaalle ilmestyy hatusta vedettyjä juonenkäänteitä – usein hyvin heikolla logiikalla perusteltuna. Omaelämäkerrassaan Sangster muistuttaakin, ettei käsikirjoittanut elokuvaa yksin, vaan amatöörit tuhosivat sen. Syntyi vampirismin sillisalaatti, jossa Hammerin luomaan vampyyrikuvastoon tulivat mukaan verenimijöiden muodonmuuttumiset. Lopputulos on puutteellinen, mutta visuaalisesti ja etenkin värimaailmaltaan komea.

Jotta ymmärtää kauhuelokuvissa tapahtunutta nopeaa kehitystä, on syytä katsoa myös Englannin kanaalin toiselle puolelle. Samana vuonna, jona The Brides of Dracula valmistui, ohjasi Roger Vadim Ranskassa yhden elokuvahistorian ensimmäisistä Carmilla-elokuvista Et mourir de plaisir (Blood and Roses, 1960). Vadim tarjoaa teoksessa seksuaalisen virikkeen, joka naisten välisessä säkenöinnissä eroaa täysin esimerkiksi 30‑luvulla valmistuneesta Carl Theodor Dreyerin ekspressionistisesta Le Fanu ‑mukaelmasta Vampyr – Der Traum des Allan Grey (1932). Elokuvassa nähtävä kahden naisen välinen suudelma alleviivaa kaikkialta teoksesta pursuavaa runollista erotiikan tunnelmaa ja avaa kirjaimellisesti uuden pehmeän raon kauhuelokuvien kuvakieleen, mitä voi pitää myös todennäköisesti lesbovampyyriuteen erikoistuneen Jean Rollinin innoittajana. Tätä myös yleisö halusi, mikä löi painetta brittiläiseen kauhuelokuvaan. Menestyäkseen kilpailussa täytyi heidänkin vahvistaa seksuaalista virettä. Siinä missä The Brides of Dracula on vielä kiltti goottihenkinen fantasia, olivat asiat toisin tultaessa vuoteen 1963.








Hammerin seuraava vampyyrielokuva The Kiss of the Vampire (1963) nousee edeltäjänsä The Brides of Draculan yläpuolelle. Tuottajat myönsivät kuvaaja Jack Asherin lahjakkuuden, mutta pitivät häntä liian hitaana, siksi hänet korvasi Alan Hume. Ohjaajaksi valikoitui Don Sharp. Mukaan tuli nyt suorasukaisempaa seksuaalista provosointia, jota ilmaisee katseellaan ja kehonkielellään Isobel Black. Yhdessä kohtauksessa hän esimerkiksi repii riekaleiksi miessankarin paidan, jonka jälkeen himokas katse halajaa tämän kehoa. Juonikin kietoutuu aistillisen kultin ympärille. Elokuvan persoonallisiin kohokohtiin lukeutuu uhrien ja heidän vainoajiensa ensitapaaminen, jota säestää Hammerin hovisäveltäjä James Bernardin luoma intensiivinen pianomusiikki. The Kiss of the Vampiressa nähtävä ikoninen lopetus oli alkujaan tarkoitettu The Brides of Draculan huipennukseksi, mutta tällöin suunnitelmasta luovuttiin, ja se toteutettiin nyt kolmisen vuotta myöhemmin.

Kauhuelokuvien rajojen venyttäminen kiihtyi Hammerilla. Tulevina vuosina Barbara Shelley esimerkiksi metaforamaisesti joukkoraiskataan elokuvassa Dracula: Prince of Darkness (1966). Peter Cushing väkisinmakaa Veronica Carlsonin Frankenstein Must Be Destroyedissa (1969), mistä juonenkäänteestä hän ei klassisena herrasmiesnäyttelijänä pitänyt. Näissä mainituissa kohtauksissa ei nähdä alastomuutta saati varsinaista aktia, mutta kuvakieli tarjoaa aselman, joka ei jätä mitään epäselväksi. Le Fanua mukaileva eroottinen alavire oli saapunut osaksi brittiläistä kauhuelokuvaa.

Veren ja rakkauden valtakunta

"Tulet pitämään minua julmana, itsekkäänä, mutta rakkaus on aina itsekästä; mitä himokkaampaa sen itsekkäämpää. Et voi tietää kuinka kateellinen olenkaan. Sinun täytyy tulla kanssani, rakastaa minua kuolemaan saakka tai sitten vihaat minua, mutta silti tulet mukanani."

— Le Fanu, Carmilla

Tärkeän rahavirran 60‑luvulla muodostanut amerikkalainen elokuvayleisö oppi ensin rakastamaan ja sitten ylenkatsomaan brittiläistä kauhuelokuvaa. Loputtomat jatko-osat olivat geneerisen oloisia, lisäksi kulttuurillista murrosta läpikäyvä nuoriso kaipasi rankempia ja aikuismaisempia teemoja. Tästä käyvät esimerkkeinä George A. Romeron Night of the Living Deadin (1968) sekä Roman Polanskin Rosemary's Babyn (1968) menestys. Hammerinkin käyttämät elementit, zombiet ja satanismi, kuuluivat näiden teosten juoneen, mutta modernisoituina elementteinä. Vuonna 1968 MPAA:n tekemä ikäluokitusjärjestelmän uudistus teki Yhdysvalloissa väkivallan ja seksin esittämisestä sallitumpaa. Yleisön mielenkiinnon vähentyessä brittikauhua kohtaan tyrehtyi amerikkalaisten tuottajien ja levittäjien saarivaltiolle tarjoama taloudellinen tuki. Tämä merkitsi vaikeita aikoja englantilaiselle kauhuelokuvalle.

Britit saivat hengähdystauon, kun käytössä ollut 'X'-ikärajasuositus nostettiin tarkoittamaan alle 18‑vuotiailta kiellettyä vastapainona luokitus 'AA' – joka tarkoitti kiellettyä alle 14‑vuotiailta. Tämä oli merkittävä muutos, koska siten elokuvataide eriytyi selkeämmin aikuisille tai nuorille ja lapsille tarkoitettuun. Muutoksen myötä tuottajat kykenivät vapaammin tuomaan markkinoille hankaliksi miellettyjä elementtejä, eli alastomuutta ja väkivaltaa. Uusi ikärajaluokitus tuli voimaan heinäkuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1970. Kolme kuukautta myöhemmin valkokankaille saapui Hammerin ensimmäinen verta, vampirismia ja alastomuutta yhdistelevä kauhuelokuva.





Hammerin vastaus uudenlaiseen kysyntään oli The Vampire Lovers (1970), joka avaa naisen poven verelle ja kuolemalle. Heti prologissa esitellään aiempia tuotantoja hyökkäävämpi seksuaalinen asetelma, kun nuori kaunis neito painaa rintansa vasten surmaajaansa. 60‑luvun epäsuorat ilmaukset vaihtuvat suorastaan päällekäyvän eroottiseen otokseen. Elokuvan juoni on huomionarvoisen uskollinen Le Fanun alkuperäiselle tarinalle kohdissa, joissa Carmilla viettelee kehollaan, eleillään ja kosketuksillaan neitseellistä Emma Mortonia. Emma kertoo Carmillalle jatkuvista painajaisistaan, mutta Carmilla janoaa hänen vertaan ja ruumistaan. Roy Ward Bakerin suoraviivainen ohjaus takasi, että sekä Emmaa näyttelevästä Madeline Smithistä että puolalaissyntyisestä Ingrid Pittistä alkoi uudenlainen Hammer-kaunottarien aikakausi. Siinä missä Christopher Leestä tuli kauhuelokuvien ikoni Draculan roolissa, tapahtui sama sulonsa paljastavalle Ingrid Pittille naisvampyyrin uutena stereotypiana. Tunnelmallinen, mutta juoneltaan ohueksi jäävä Karnstein-trilogian ensimmäinen osa tuotettiin kilpailemaan eksploitatiivisen elokuvakerronnan avaamista rahavirroista seksuaalisesti vapautuvissa länsimaissa.



Muutama viikko The Vampire Loversin kuvausten alkamisen jälkeen ideoitiin jo täyttä höyryä käsikirjoitusta tulevalle jatko-osalle, niin kutsutun Karnstein-trilogian keskimmäiselle teokselle. Hammerin rahavirrat olivat tyrehtymäisillään, joskin The Vampire Lovers osoittautui myöhemmin kohtalaiseksi menestykseksi. Joka tapauksessa lähtökohdat elokuvan Lust for a Vampire valmistumiselle olivat huonot. Ohjaajaksi alun perin kaavailtu Terence Fisher tuli kipeäksi ja hänet korvasi vastikään esikoisohjauksensa The Horror of Frankenstein (1970) valmiiksi saanut käsikirjoittaja Jimmy Sangster. Toinen takaisku esituotannossa koettiin, kun sarjan ensimmäisessä osassa näytellyt kauhuelokuvien legenda Peter Cushing kieltäytyi hänelle tarjotusta roolista vaimonsa vakavan sairauden vuoksi. Cushing palasi muutama kuukausi myöhemmin näyttelemään trilogian päätöselokuvassa. Sangsterille jäi siis käsiinsä kiirehditty käsikirjoitus ja kuten hän itse asian ilmaisee: sietämättömät tuottajat ja surkeahko näyttelijäkaarti.



Lust for a Vampire jatkaa The Vampire Loversin eroottisia teemoja. Musiikin säveltäneen Harry Robertsonin ansiota elokuva hamuilee hetkittäin brittikauhulle varsin poikkeuksellisia tunnelmia, mitä ilmentää suorasukaisimmin rakastelukohtauksen taustalla soiva hempeä – Sangsterin mukaan täysin epäonnistunut – laulu: "Strange Love". Näiltä osin elokuva matkii mannereurooppalaista elokuvakerrontaa, jonka edustajista mainittakoon samoihin aikoihin vampyyrierotiikan rajoja jatkuvasti venyttäneet Jean Rollin (The Shiver of the Vampires, 1971) sekä Jesus Franco (Vampyros lesbos, 1971).

Lust for a Vampire on saanut osakseen liikaakin kritiikkiä. Lopputulos on sympaattinen kauhuelokuva, joka pitää sisällään monia tunnelmallisia otoksia. Le Fanun originaali idea lypsettiin tyhjiin jo sarjan ensimmäisessä osassa, joten tässä jatko-osassa irlantilaiskirjailijan luoma mytologia toimii enää pelkkänä kuriositeettina. Suurimpana muutoksena kahden naisen väliset himot korvaa konservatiivisempi asetelma miehen ja naisen välisestä suhteesta. Mircallana nähtävä tanskalainen malli Yutte Stensgaard ei ole uusi Ingrid Pitt, mutta ei myöskään katastrofi roolissaan kuten Sangster häntä kuvaili.

Twins of Evil

Karnstein-trilogian päätösosassa ohjaajan pestin sai John Hough. Twins of Evilsissä kaksi sisarusta – hyvä ja paha – kamppailevat fundamentalistisia ajatuksia hautovaa holhoojaansa Gustav Weiliä sekä vuoren huipulla sijaitsevan linnan asukasta kreivi Karnsteinia vastaan. Cushing tekee elokuvassa yhden uransa parhaista roolisuorituksista Weilinä, joka on julma ja itsekin kärsivä vallankäyttäjä. Hän ammentanee rooliinsa omasta tragediastaan, sillä hän hautasi vaimonsa vain muutama kuukausi ennen kuvausten alkua.

Twins of Evil osoittaa pienistä puutteistaan huolimatta Hammerin vahvuudet, tällä kertaa höystettynä väkivallalla, noitarovioilla ja satunnaisella alastomuudella. Juoni ei kurkota tähtiin, mutta muutamat vahvat roolisuoritukset tilkitsevät tehokkaasti tarinan aukot. Lisäksi sisarusparina nähtävät Mary ja Madeleine Collinson tuovat mieleen Hammerin alkuaikojen viattomat kaunottaret.



Nimi Karnstein on päälleliimattu tarinaan. "Carmilla" herätetään jälleen kerran henkiin, mutta vain muutamaan kohtaukseen. Niin ikään lesboerotiikka jätetään trilogian toisen osan tavoin hyödyntämättä. Le Fanun novellista on tunnelman luomisen nimissä kelpuutettu mukaan ainoastaan ohuet raamit. Kuten tulevat vuodet pian osoittivat, ei Hammer olisi edes voinut mennä enää paljoa tämän pidemmälle mitä tulee elokuvien seksuaalisuuteen ja väkivaltaan. Sensuuriviranomaisten hampaisiin – ikärajamuutoksesta huolimatta – jäivät vuosikymmenen alkupuolella muun muassa José Ramón Larrazin Englannissa tuotettu lesboilun ja verellä läträämisen sielunmessu, sittemmin kulttimaineeseen kohonnut Vampyres vuodelta 1974, kuten myös James Kenelm Clarken ylitsevuotava seksploitaatio Exposé (The House on Straw Hill, 1976).





Muista aikakauden Carmilla-aiheisista filmatisoinnista mainittakoon löyhästi Le Fanun tarinaan pohjaava Jesus Francon Les avaleuses vuodelta 1973 (joka julkaistiin Suomessa videolla huomattavasti lyhennettynä versiona sekä harhaanjohtavalla kansikuvalla ja nimellä, Verentahrima morsian). Elokuva muistetaan erityisesti sen täyspitkässä versiossa nähtävistä kömpelöistä ja puskista tulevista hardcore-inserteistä, sekä yhtenä niistä monista teoksista, joissa ohjaaja palvoo silloisen rakastettunsa ja tulevan vaimonsa Lina Romayn alastomuutta. Ehdoton kruununjalokivi Kerstein-elokuvien sarjassa on kuitenkin katalonialaissyntyisen Vicente Arandan Le Fanu ‑adaptaatio La novia ensangrentada (The Blood Spattered Bride, 1972), joka sotkee parisuhteen väkivaltaiset kiemurat vampirismiin modernisoiden novellin. Elokuvan kliimaksina nähtävät kymmenet veitseniskut ovat tarinankerronnan ja väkivallan yhdistelmä, johon Hammer ei koskaan yltänyt.





Le Fanun toimittua oikotienä aiempaa eksploitatiivisempiin elokuviin, kokeili Hammer sensuuriviranomaisten rajoja vielä kahteen kertaan. Vampire Circus (1972) valmistui aikakautena, jona brittiläisen kauhuelokuvan silloinen buumi teki väistämätöntä kuolemaansa. Tämä päti myös Hammeriin, joka jäi hitaasti mutta varmasti mannereurooppalaisen ja sittemmin amerikkalaisen kauhuelokuvan rajoja rikkovasta mentaliteetista. Yritys oli silti hyvä. Vampire Circus alkaa poikkeuksellisen sadistisella prologilla, jossa surmataan ensin lapsi, ja heti perään nähdään suoraviivainen rakastelukohtaus. "Lisää verta ja lisää alastomuutta" ‑mentaliteetti ei kuitenkaan pelasta eksoottiseen sirkusmiljööseen sijoitettua kokonaisuutta. Ongelmallisen tuotannon rahahanat suljettiin jo ennen kuin ehdittiin kuvata kaikkia otoksia. Hammer-faneille kyseessä on silti pakollinen kuriositeetti.

Captain Kronos – Vampire Hunter (1974) valmistui kolme vuotta sen jälkeen, kun Hammerin tuottajat ymmärsivät ruoskivansa kuollutta hevosta. Elokuvassa metsien kätköistä alkaa löytyä elämänvoimansa menettäneitä nuoruudestaan tyhjiin imettyjä, vanhoiksi muuttuneita naisia. Tästä suivaantuneena ryhtyy paikalle saapunut vampyyrinmetsästäjä toimeen. Aihepiiriään ironisoiva elokuva on raikas ja omaperäinen lopetus Hammerin tuottamien vampyyrielokuvien saagalle, ja sijoittuupa sekin Karnstein-jatkumoon, vaikka usein puhutaan vain trilogiasta.



Vuonna 1974 oli kulunut 14 vuotta The Brides of Draculan valmistumisesta. Reilussa vuosikymmenessä nähtiin Hammerin kukoistuksen ja alasajon kaari. Viimeisen verenimijänsä tuotantoyhtiö hautasi noin vuosi Kronosin kuvausten jälkeen elokuvassa The Legend of the 7 Golden Vampires (1974), kun Dracula vielä kerran palasi valkokankaalle. Joskaan ei enää Christopher Leenä.

Countess Dracula

Erityismaininnan Hammerin historiallisfiktiivisten ihmishirviöiden katalogissa ansaitsee Countess Dracula (1971) pääosassa Ingrid Pitt. Harhaanjohtavalla nimellä markkinoitu teos – jossa ei ole vampyyreita – kertoo Elizabeth Báthoryn legendasta. Sen ohjasi unkarilainen Peter Sasdy ja tuotti hänen maanmiehensä Alexander Paal. Elokuva sisältää monia slaavilaisia mielleyhtymiä mukaan lukien melankolisen tunnelman. Poiketen monista aiemmista Hammer-tuotannoista värien yltäkylläisyys hukutetaan tällä kertaa harmaan eri sävyihin. Lopputuloksena on tunnelmaltaan komea teos. Pitt myöhemmin kertoi harmistuneensa Englannissa harrastettavaan sensuuriin, joka hänen mukaansa tuhosi elokuvasta kauhun. Hän olisi esimerkiksi halunnut esiintyä yltä päältä (sian) veren peitossa, mikä kieltämättä olisi ollut mielenkiintoinen esileikki ennen Brian De Palman Carrieta (1976)..



Countess Dracula rakentuu naisnäyttelijän varaan: nuorta ja vanhaa kreivitär Elisabethiä näyttelee The Vampire Loversista tuttu Pitt. Taidokas meikkaus tukee täydellisesti hänen karismaattista roolisuoritustaan. Vanhan kreivittären auktoriteetti vaihtuu viettelevään nuoruuden iloon, kunhan tämä kostuttaa ihonsa tyttöjen verellä. Kreivitär on nimittäin löytänyt ikuisen kauneuden salaisuuden, mutta vain muutamiksi tunneiksi ennen kuin vanhenee jälleen.

Elokuva yhdistää sujuvasti Elisabeth Báthoryn tarinan Oscar Wilden kuuluisaan romaaniin The Picture of Dorian Gray (1890). Nuoruuden kaipuun ansiosta teos on yhä huomattavan ajankohtainen verrattuna moneen muuhun aikakauden kauhutuotantoon, sillä vanhenemisen pelko on länsimaissa vain korostunut vuosikymmenten kuluessa. Rauhallisesti etenevä käsikirjoitus sisältää muutaman Hammerille tyypillisen oikotien, mutta säilyttää vetovoimansa aivan viimeisiin kuviin.

Pittin roolityö Countess Draculassa vahvisti hänen asemaansa sinä kauhun ikonina, joka hän yhä tänä päivänä on. Hän teki 70‑luvulla viisi kauhuelokuvaa, jotka tämän teoksen ohella ovat: The Vampire Lovers, The Wicker Man (1973) ja The House That Dripped Blood (1971). Viides elokuva on sittemmin kokonaan kadonneeksi uskottu Nobody Ordered Love (1972), josta on jäljellä pelkkiä mustavalkoisia still-kuvia. Teosta on luonnehdittu sekä kauhuksi että draamaksi. Pittin omien sanojen mukaan se sisälsi parhaan käsikirjoituksen, jossa hän oli mukana.



Vampyyrit ja vapaampi nainen

Viisikymmentäluvun loppupuolelta 70‑luvun puoleen väliin asti tuotettiin valtava määrä vampyyriaiheisia elokuvia. Buumi ei kuollut, vaikkakin hiljeni seuraavana kahtena vuosikymmenenä, jona kyseinen hirviökauhuelokuvan aihio myös modernisoitiin.

Uuden itsenäisen vampyyrinaisen ominaisuudet luotiin aikanaan Hammerin studioilla. Tuotantoyhtiön elokuvissa naisen rooli muuttui pitkin matkaa: alun uhreista kypsyi 70‑luvulle tultaessa pahan‑ ja väkivallantekijöitä. Vaikka seksuaalinen vapautuminen kohtasi kritiikkiä feministeiltä, antoi se kontrollia naishahmoille. Vapautuminen viktoriaanisen ajan tiukasta sukupuoliroolista ja vaatetuksesta ilmensi kapinaa patriarkaalista ihmiskuvaa vastaan.

Kauhun sisältäessä paheksuttuja elementtejä, kuten verta ja väkivaltaa, saattoivat sekä Le Fanu että myöhemmin Hammer liittää kertomuksiinsa mukaan muitakin kontroversiaaleja aiheita. Tämä tarkoittaa omasta kehostaan määräävää naista, joka kaiken lisäksi kykenee voimillaan surmaamaan miesyhteisön jäseniä. Mikä järkyttävintä, tarinoiden teemana saattoi olla naisten välinen rakkaus. Siinä miehen läsnäololle ei ollut enää mitään tarvetta. 60–70‑luvun tarinoissa patriarkaatti vastasi tällaiseen uhkaan tappamalla vaarallisen feminiinin, eli viettelevän ja itsenäisen, olennon.

Dracula – ja paljas pinta – hiipuivat taustalle seuraavien vuosikymmenten aikana, kun huomio siirtyi teinivampyyreihin sekä verenimijöiden sosiaalisiin yhteisöihin. Näitä teemoja kirkastettiin edelleen uudessa vampirismin buumissa 2000‑luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.



Hammerin vampyyrielokuvien viisitoistavuotinen aikajana tarjoaa metatarinan sukupuolten välisten roolien kehittymisestä. Naiskuva oli erilainen tuotantoyhtiön vampyyrielokuvien noustessa suosioon vuonna 1958 ja menestyksen hiipuessa vuonna 1974. Kuvaavaa on, miten naisten vapautuminen kulki yhtä matkaa sensuurin vähenemisen kanssa.

Maailma ei ollut vielä valmis Hammerin lopettaessa vampyyrielokuvien tehtailun. Le Fanun sata vuotta aiemmin kirjoittama pohdinta naisten seksuaalisesta itsemääräämisoikeudesta oli kuitenkin siirtynyt osaksi valkokankaiden visuaalista historiaa.

Täydennetty versio alkujaan Blood Ceremony Magazine #1 (2008) kirjoitetusta artikkelista.

Lähdeluettelo

Viitatut lähteet:

• Cushing, Peter. 1988. Past Forgetting. George Weidenfeld & Nicolson Ltd. Lontoo.
• Kinsey, Wayne. 2002. Hammer Films, The Bray Studio Years. Reynolds & Hearn Ltd. Lontoo.
• Pirie, David. 2008. A New Heritage of Horror. The English Gothic Cinema. L.B. Tauris & Co. Lontoo.
• Rigby, Jonathan. 2000. English Gothic, a century of horror cinema. Reynolds & Hearn Ltd. Lontoo.
• Sangster, Jimmy. 2001. Inside Hammer. Reynolds & Hearn Ltd. Lontoo.
• Sangster, Jimmy. 1997. Do You Want It Good Or Tuesday? From Hammer Films to Hollywood! A Life in the Movies. Midnight Marquee Press, Inc. Baltimore.
• I Don't Like to Play Victims. 2000. The Flashback Files (linkki )
• Ingrid Pitt Interview (2001). 2009. trinkelbonker Nostalgia, Classic Rock, Comics, Magazines, Books, Film & tv, Interviews & Rants (linkki )