Jari Mustonen

Vampyres (Daughters of Dracula, 1974)

Ohjaaja:

• José Ramón Larraz

elokuva arvostelu

Ohjaus: José Ramón Larraz

Vuonna 1974 valmistunut Vampyres on kuin samoihin aikoihin ilmestyneen Symptomsin sisarteos, tai ehkä paremmin sen lihallinen vastine. Se sai alkunsa, kun Larraz ryhtyi yhteistyöhön Englannin pahojen poikien, tuottaja Brian Smedley-Astonin ja James Kenelm Clarken (Exposé, 1976) kanssa. Rahaa hän sai elokuvaa varten vaivaiset 80 000 puntaa, minkä lisäksi koko projektin täytyi olla valmis reilussa kolmessa viikossa. Hyviäkin uutisia löytyi, sillä kuvaajan pestin otti vastaan The Wicker Manin parissa juuri lopettanut Harry Waxman (She, 1965; Sapphire, 1959). Elokuvan naiskauneudesta tulisivat vastaamaan aiemmin mallina työskennellyt 24‑vuotias Anulka Dziubinska sekä Marianne Morris, joiden molempien lyhyt elokuvaura oli vasta alkumetreillä. He varastivat kuitenkin shown.

Runollinen kertomus kahdesta kuoleman kanssa leikittelevästä naisvampyyrista saa alkunsa kauniissa englantilaisessa maisemassa. Fran (Morris) ja Miriam (Dziubinska) elävät omassa rauhassaan syrjäisen linnan kolkoissa huoneissa. Joutohetkinään he saalistavat läheisen tien ohi ajavia miehiä, jotka poliisi myöhemmin löytää lavastettuina verisiin auto-onnettomuuksiin. Eräänä iltana linnan lähelle saapuu nuori pariskunta asuntovaunuineen viettämään lomaansa, kun samaan aikaan vampyyrittaret tuovat kotiinsa uuden miehen. He jättävät hänet henkiin, mutta kuin kuolemaa tekevän koristeena. Juuri tämän pidemälle tarina ei kehity, ja elokuvan juoni jää kieltämättä ohueksi. Se toimii silti oivana kehyksenä, jonka varaan Larraz ripustaa intensiivisen tapahtumasarjan kahden ikuisuuteen unohtuneen sielun leikistä.

Kirjassaan A New Heritage of Horror: The English Gothic Cinema (I B Tauris & Co Ltd, 1997) David Pirie mainitsee Vampyresin päättäneen 60‑luvun lopulla Englannissa alkaneen vampyyrielokuvien erotisoitumisen. Lähes jatkuva alastomuus ja litroittain vuodatettu tekoveri saivatkin aikaan sen, että Larrazin elokuvaa lyhennettiin noin kolme minuuttia sen teatterikierroksella. Tämä ei silti ole estänyt elokuvaa saavuttamasta pienoista kulttimainetta, sillä Larrazin kerronnassa brittiläiselle kauhuelokuvalle tunnuksenomainen ja täysin omanlaisensa idylli sulautui onnistuneesti mannereurooppalaiseen reaalimaailmasta kumpuavaan fantasiaan. Sadunomaiset vampyyrit kulmahampaineen loistavat poissaolollaan. Tilalla nähdään vampyyrien hahmoon puettuja seksuaalisia metaforia elämän ja kuoleman välisestä kuilusta.

Alussa mainittuun Symptomsiin verrattuna Larrazin kerronta on täysin käänteinen, mutta silti sisällöltään sama. Molemmat elokuvat kertovat pinnan alla seksuaalisesta umpikujasta. Vampyresissa tämä näyttäytyy terävimmillään elokuvan puolessa välissä, kun Fran ja Miriam leikittelevät kahden kartanoon tuomansa miehen kanssa. Yön tullessa rauhallisempi naisista, Fran, juo varovaisesti verta oman miehensä käsivarresta, mutta löytää hetkeä myöhemmin Miriamin huoneen takaa käytävältä horrosmaisessa tilassa yltä päältä veren peitossa, seksuaalisen orgian uuvuttamana. Seksin ja kuoleman naittaminen ei sinällään ollut mikään uusi ajatus, mutta 70‑luvun eurooppalainen kauhuelokuva syventyi aiheeseen lähes freudilaisella pieteettisyydellä: ihmisen seksuaalisuun on pohjimmiltaan väkivaltaista ja tuhoavaa, ja siksi niin haluttavaa. Ajatus, johon Larraz palasi vielä samana vuonna.

Lähimmät vertaisteokset Vampyresille löytyvät ranskalaisen Jean Rollinin tuotannosta (Fascination, 1979; La morte vivante, 1982). Aivan yhtä yltäkylläiseen pessimismiin Larraz ei sorru, vaikkakin elämän päätepiste on Vampyresissa lohduttoman lähellä. Kuolemankin syövereistä Larraz löytää silti vielä jotain perverssillä tavalla kaunista, mikä muistuttaa eroottisen vampyyrimytologian ensihetkistä (Roger Vadimin Et mourir de plaisir, 1960).

(elokuva on käsitelty sivustolla myös festivaalikatsauksen Night Visions – Maximum Halloween 3004 yhteydessä)