Jari Mustonen

La comtesse noire (Verentahrima morsian, 1973)

Ohjaaja:

• Jesús Franco

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jesús Franco

Jesus Franco ohjasi urallaan monen näköisiä elokuvia, joista yksi hämmentävimmistä on Verentahrima morsian (La comtesse noire, 1973). Näennäisesti se on sekoitus Le Fanun luomaa Karnstein-mytologiaa ja Erzsébet Báthorysta kertovaa legendaa, mutta mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä enemmän nähdään pelkästään Lina Romayn alastonta vartaloa. Harva väittää, etteikö hän olisi hyvän näköinen, mutta jos elokuvan ainoa sisältö on sinne tänne harhaileva Romay, iskee kyllästyminen. Muutenkin, koska puhe on 70‑luvun alkupuolen Francosta, ei elokuvakerronta iske silmille minään hypnoottisena wau‑elämyksenä. Eugénien, Vampyros Lesbosin ja She Killed in Ecstasyn kaltaiset menestykset jaksoi vielä ymmärtää niissä säkenöivän Soledad Mirandan takia, mutta Romay on asia erikseen. Siinä missä auto-onnettomuudessa vuonna 1970 menehtynyt Miranda (s. 1943) osasi näytellä ja oli sensuellin kaunis, ei Romaylla ole juurikaan muuta tarjottavaa kuin pornahtava kehonsa.

Elokuva alkaa usvasta esiin kävelevällä Irina Karlsteinilla (joka on surullisen oloinen Lina Romay). Yllään hänellä on pelkästään musta viitta, vyö ja pitkät saappaat. Hän kävelee rinnat paljaina kohti katsojia. Francon kikkailut alkavat: ensin hän ottaa pitkän zoomin Romayn silmiin, joista laskee kameran rintojen kautta alas haaroväliin, ja nostaa äkisti takaisin silmiin. Näin päähenkilö on esitelty meille. Francolle tämä ei kuitenkaan riitä: hän vaihtaa kaukokuvaan, josta zoomaa takaisin Irinan kasvoihin, ja vielä kerran laskee kuvan tämän jalkoväliin, ja nostaa äkisti taas naamatauluun. Tämän esittelyn jälkeen vaihtuu miljöö ja kuviin ilmestyy Irinan ensimmäinen uhri. Muutaman zoomin jälkeen uhri on vasten verkkoaitaa ja Irina laskeutuu ottamaan häneltä suihin. Niin kutsutussa hardcore versiossa tähän väliin leikataan hardcore-insertti (onnelliset ovat nähneet vain lyhyen version), jossa kuva muuttuu kuin salaman iskusta kotivideomateriaaliksi. Siinä joku törröhuuli imee paksua munaa. Ihan heti ei tule mieleen kuka muu ohjaaja kykenisi vastaavaan.

Elokuvan juonentapainen viritelmä alkaa hahmottua, kun Jack Taylorin (Autopsia, 1973; Conan – barbaari, 1982; The Ninth Gate, 1999) esittämä paroni Von Rathony tutustuu sattumien kautta Irinaan. Vampyyrittaremme saa peräänsä myös Francon esittämän tohtori Robertsin. Itse hän alkaa liehitellä toimittajaa nimeltä Anna (Anna Watican). Mikään ei kuitenkaan etene mihinkään ja tarinan kehityskaari jää kovin valjuksi. Lopussa ollaan suunnilleen samassa pisteessä kuin alussa, eikä matkan varrella ole nähty muuta kuin paljasta pintaa ja kotivideoita. Franco ei ole unohtanut muitakaan tavaramerkkejään. Ties monennenko kerran ohjaajan itsensä näyttelemä hahmo saapuu tuijottamaan alastonta Romayta – muista elokuvistaan tuttu hämmentynyt ilme kasvoillaan. Nämä Romayn ja Francon yhteiset kohtaamiset onneksi kuitenkin paranivat vuosien varrella. Vuonna 1976 valmistuneessa Barbed Wire Dollsissa (Frauengefängnis) nähtiinkin jo sangen ainutlaatuista materiaalia. Täysin tyhjin käsin ei kuitenkaan tarvitse poistua tämänkään elokuvan jälkeen, sillä pienenä sokerina mukin pohjalla siinä tapahtuu eurolegenda Monica Swinnin ensiesiintyminen valkokankaalla.

La comtesse noire jättää päällimmäiseksi vaikutelmaksi, että Franco halusi kovasti tehdä uuden vampyyrielokuvan, mutta ei keksinyt sille juonta. Siksi hän on pistänyt mukaan roppakaupalla tuulesta temmattua filosofissävyistä voice overia, ikään kuin peittääkseen edes osan elokuvan tyhjyydestä (koko projektin idea oli kai kuvata kauniiden naisten kiinteitä vartaloita). Kai tuonkin voisi laskea jonkinlaiseksi eurosleazen metasyvälliseksi kannanotoksi, jos vain jaksaisi mukisematta katsoa minuuttikaupalla yksi-ilmeistä Romayta. Jos kuitenkin haluaa nähdä oikeasti mielenkiintoisen Francon 70‑luvun alkupuolen elokuvan, kannattaa valita lähes mikä tahansa muu kuin tämä. Paras vaihtoehto on aloittaa suoraan Francon ja tuottaja Erwin C. Dietrichin yhteisistä 70‑luvun puolivälin produktioista, joiden joukkoon mahtuu muutamia aidosti riman ylittäviä tuotantoja. Toisaalta, jos Romay ei ole vielä tuttu, tarjoaa tämä pätkä kaikki mahdolliset kuvakulmat hänestä. Elokuva toimii myös hyvänä johdatuksena Francon fetisseihin ja kerronnalliseen tyyliin, jota niin monet vihaavat.