Jari Mustonen

La novia ensangrentada (Verentahrima morsian, 1972)

Ohjaaja:

• Vicente Aranda

elokuva arvostelu

Ohjaus: Vicente Aranda

Monet pitävät Bram Stokerin Draculaa (1897) ensimmäisenä todellisena vampyyrikertomuksena. Stoker ei kuitenkaan temmannut tarinaansa tyhjästä, sillä häntä todennäköisesti inspiroi irlantilaisen menestyskirjailijan J. Sheridan Le Fanun novelli Carmilla, joka julkaistiin novellikokoelmassa In a Glass Darkly (1872). Siinä Carmilla käy juomassa kuusivuotiaan Lauran rinnoilta verta ja palaa 12‑vuotta myöhemmin takaisin, jolloinka hän asettuu vieraaksi Lauran perheen asuttamaan linnaan. Laura muistaa Carmillan kasvot lapsuuden unestaan ja kun sattumien kautta hänen käteensä osuu vanha muotokuva, joka on täysin Carmillan näköinen mutta esittää vuonna 1698 kuollutta kreivitär Karsteinia, alkaa hän epäillä pahinta.

Le Fanun tarina on poikinut lukuisia elokuvatulkintoja. Roger Vadimin Et mourir de plaisir (Blood and Roses, 1960) vei kertomuksen 60‑luvulla runolliselle polulle, Camillo Mastrocinquen ohjaamassa La cripta e l'incubossa (Crypt of the Vampire, 1964) Lauran isää esitti Christopher Lee, ja tunnetuimmasta päästä lienee Hammerin meriitteihin kuuluva Karnstein-trilogia, The Vampire Lovers (1970), Lust for a Vampire (1971) ja Twins of Evil (1971). Myös espanjalaisen Jesus Francon psykedeelinen Vampyros Lesbos (1970) ammentaa aiheesta samoin kuin hänen vuoden 1973 elokuvansa Les avaleuses, joka ei ole suoranainen Le Fanun tarinan filmatisointi, mutta hyvin lähellä perusasetelmaa. Kenties mielenkiintoisin näistä elokuvista on kuitenkin Vicente Arandan vuonna 1972 valmistunut La novia ensangrentada.

Arandan keskeinen ajatus oli siirtää Le Fanun tarina nykyaikaan ja lisätä siihen mausteeksi vaimon ja miehen välinen alisteinen suhde. Hänen kaunis tähtensä Maribel Martín esittää Susania, jota alkaa vaivaamaan miehensä (Simón Andreu) seksuaalinen agressiivisuus. Tarinan alussa Susan kuvittelee tilanteen, jossa joutuu raiskatuksi hääpuvussaan hotellihuoneessa. Lähes sama hänen unessaan näkemä tunnelma toistuu myöhemmin aviomiehen suvun omistamassa linnassa, jossa mies haluaa hänet sänkyynsä. Turhautuneena tämän seksuaaliseen kyltymättömyyteen, alkaa Susan nähdä unia Carmillasta (Alexandra Bastedo), joka tulee öisin juomaan hänestä verta ja jättää hänelle tikarin, jotta hän surmaisi sillä kumppaninsa. Aluksi Susan säikähtää ajatusta, mutta hiljalleen siitä tulee houkutteleva. Hän tietää nähneensä saman tikarin kellarissa olevassa vanhassa muotokuvassa, jonka kasvot on leikattu pois ja joka esittää kauan sitten kuollutta Mircala Karnsteinia, naista jonka arkku on haudattuna kävelymatkan päähän heidän linnastaan.

On vaikeaa kuvitella millainen elokuvasta olisi tullut ilman Maribel Martínea, jonka luoma vähäeleinen roolisuoritus on Arandan ohjauksen selkäranka. Hahmona Susan on täydellinen vastakohta esim. Hammerin ylineitseellisille uhreille, joista tulevat ensimmäisinä mieleen Pippa Steelin esittämä Laura (The Vampire Lovers) ja Carol Marshin esittämä Lucy (Horror of Dracula). Martinin Susan on samaan aikaan sekä himoittavan suloinen että etäinen, eikä ole pienintäkään epäilystä, etteikö hän kykenisi teurastamaan aviomiestään. Roolisuoritusta tukee hyvin nimettömäksi jäävää aviomiestä esittävän Simón Andreun karisma ja halu hallita, samoin kuin Alexandra Bastedon tulkinta itsenäisestä modernista naisesta, Carmillasta. Sekä nais‑ että mieshahmot ovat voimakkaita. Lisää maustetta kolmiodraamaan toi Arandan päämäärä kuvata miehen ja naisen välinen suhde puhtaasti yksipuolisena lihan himona, kun taas Susanin ja Carmillan suhde on henkinen. Ensin mainittu tulee esille kohtauksessa, jossa aviomies odottaa sängyn vieressä haluttomalta Susanilta pikapanoa. Ja jälkimmäinen, kun Carmilla herkuttelee yön pimeydessä hänelle antautuneen Susanin kaulavaltimosta pulppuavalla verellä, mikä tuottaa molemmille seksiin verrattavaa nautintoa. Valitettavasti Arandan taidokkaasti kehittelemä jännite hajoaa loppupuolella, kun tarinan kanssa oiotaan mutkat suoriksi.

The Blood Spattered Bride on miellyttävää katseltavaa. Vaikka se sijoittuu nykyaikaan, toimii sen miljöönä suurimman osan ajasta vanha linna ja sen ympäristö. Toisinaan viktoriaaninen idylli rikkoutuu popahtaviin 70‑luvun nyansseihin, mistä esimerkkinä käy kohtaus, jossa hiekan alta löydetään pelkkään snorkkeliin pukeutunut alaston Carmilla. Elokuvaa silti tuskin muistettaisiin 70‑luvun kauhuelokuvien loputtomasta virrasta, ellei mukana olisi kahta rajoja koettelevaa kohtausta. Jos ajatellaan esimerkiksi Hammerin tuotantoa ja vaikkapa Terence Fisherin elokuvaa Dracula: Prince of Darkness (1966), jonka kuuluisimmassa kohtauksessa Philip Latham viiltää kaulan auki yhdeltä matkalaiselta niin että veri virtaa, ei se ole mitään verrattuna tämän elokuvan verityöhön, jossa rintakehään isketään kaksikymmentäneljä kertaa veitsellä ja kaivetaan ulos verta valuttava sydän. Myös elokuvan loppua pidettiin aikanaan raaistavana, mitä se on toki yhä tänä päivänä.

Tunnin ajan kokonaisuus on lähes täydellinen, mutta sitten kaikki alkaa hajoata käsiin, mikä on hyvin ikävää. Kehtien rahat loppuivat ja tuottaja iski luukut kiinni ja elokuvan viimeinen varttitunti epäonnistuu raskaasti. Juonen käänteet eivät tunnu olevan enää samasta kynästä, naiseuden ja miehisyyden välinen ristiriita katoaa jonnekin taustalle ja elokuvasta tulee perinteinen kauhudraama, joka saatetaan loppuun nopeilla ratkaisuilla. Ehkä tähän osaltaan vaikutti sekin, että tuottajat pelästyivät kauhuelokuvamarkkinoita hallinneen miesvaltaisen yleisön mahdollista reaktiota elokuvan voimakkaaseen miesvastaiseen teemaan. Lopetus on joka tapauksessa harvinaisen julma ja pistää pohtimaan Arandan vision lopullista sanomaa.