Jean Rollin – maalauksia kuolemasta

Jean Rollin omistaa oman palasensa jokaisen vampyyrielokuvia ahmivan henkilön sydäntä. Artikkeli käy läpi tämän omaleimaisen ohjaajan tuotantoa.

Kevät 1968. Ranskassa kuohui. Työläiset olivat menneet lakkoon ja opiskelijat marssivat pitkin katuja parempien olojen puolesta. Oltiin ehkä lähempänä kuin koskaan aidon kansanvallan toteutumista ja vanhan maailman sortumista. Toukokuussa tunteiden ollessa altteimmillaan räjähdykselle, odotti muuan Jean Rollin jännittyneenä kokeellisen, alun perin lyhytelokuvaksi tarkoitetun esikoisensa Le viol du vampiren (The Rape of the Vampire, 1967) ensi-iltanäytöksen päättymistä. Kun elokuvan keskivaiheilla alkoi yleisö mylviä ja vihata näkemäänsä, vannoi pahoin järkyttynyt ohjaaja lopettavansa koko uransa siltä seisomalta. Kesti kuitenkin vain vuosi, ja hän oli jälleen kameran takana.

Kun kankaat repesivät

Marraskuussa 1938, toisen maailmansodan kynnyksellä syntynyt Jean Rollin eli romanttisen lapsuuden. Sitä leimasivat erityisesti elokuvanäytökset maaseudulla natsimiehityksen aikana. Näistä arjen pakoretkistä tulikin hänen ensirakkautensa, romanttinen mielikuva, johon hän myöhemmin palasi maalauksellisilla fiktioilla maiseman ja kauniiden, usein etäisiksi kuvattujen naishahmojen muodoin. Uransa Rollin aloitti kuitenkin kirjoittajana, jonka jälkeen siirtyi hiljalleen kameran taakse. Vuosina 1958–1965 valmistuneiden lyhytelokuvien jälkeen nuoren ranskalaismiehen elämä sai vihdoin käänteen, kun yleisö tyrmäsi hänen rakkaudella vaaliman esikoiselokuvansa.

Täydellisen katastrofin sijaan Le viol du vampiresta tuli Ranskan toistaiseksi merkittävimmän genre-elokuvaohjaajan uran lähtölaukaus. Tuottaja Sam Selskyn "oudoksi" luonnehtiman elokuvan alastomuus tarjosi väylän riittävälle rahavirralle. Vain muutamaa vuotta myöhemmin, ohjattuaan kolme uutta vampyyriaiheista elokuvaa (La vampire nue, 1970; Vierges et vampires, 1971 ja Le frisson des vampires, 1971), oli Rollin luonut jotakin ainutlaatuista: tuoreen näkökulman vampirismiin. Samalla hän pesi 60‑luvun vampyyrielokuvan puhtaaksi sen säädyllisestä klassismista. Alastomuudesta tuli lähtemätön osa eurooppalaisen vampyyrielokuvan mytologiaa aina Hammeria myöten.

Huolimatta vaikutuksestaan vampyyrielokuvien muodonmuutokseen, joutui Rollin kulkemaan varjoissa koko uransa kohti elokuvamaailman taivasta, tehden matkaansa pienillä budjeteilla ja (omalle visuaaliselle kerronnalleen keskeisillä) amatöörinäyttelijöillä. Ehkä juuri ohjaamiensa elokuvien minimalistisuuden tähden on Rollinia ehdittykin tulkita paitsi epäpäteväksi henkilöohjaajaksi myös kaikin tavoin keskinkertaiseksi elokuvantekijäksi. Omien sanojensa mukaan hän tuskin olisi edes osannut tehdä elokuvia suurella budjetilla tai tähtinäyttelijöillä, olisivathan ne saattaneet tuhota jotain hänen elokuvilleen keskeisestä viattomuudesta ja rehellisyydestä. Hänen elokuviensa idea löytyisi syvempää.

Mielikuvia toisenlaisesta maailmasta

Artikkelissaan "Jean Rollin: Le sang d'un poéte du cinema" pohtivat Colin Odell ja Michelle Le Blanc omalta osaltaan maiseman merkitystä Rollinin elokuvien sisällössä. Reilut parikymmentä fiktiivistä elokuvaa ohjanneen Rollinin poeettinen kerronta onkin ollut aina kuin peilikuva valtavirtaelokuvien dynaamisesta rakenteesta, joka sitoo katsojat tarinaan tehokkailla kuvakulmilla sekä jäntevällä leikkauksella. Rollinin maailmassa kaikki on paikoillaan – sekä hyvässä että pahassa: Näyttelijät ja tapahtumat ovat osa kehystä. Tunnelma on keskeisempi kuin tarina. Ihminen elää vain hetken, runo kenties ikuisuuden, eikä ikuisuudessa ole kiire liikkua. Nautinto syntyy vasta, kun ymmärtää katsovansa maisemaa.

La morte vivanten (The Living Dead Girl, 1982) pelto, Lèvres de sangin (Lips of Blood, 1975) kolkot huoneet ja Le frisson des vampiresin (The Shiver of the Vampires, 1971) meri, kuin myös Rollinin elokuvissaan viljelemät vanhat hautausmaat ja jylhät linnat ovat kaikki yhtä tärkeitä kerronnallisia elementtejä kuin näyttelijöiden sanat tai usein voimakkaan kontrastin varaan rakentuvat ilmeet. Erityisesti meri kiehtoi ohjaajaa aivan lapsuudesta saakka. Esikoisensa jälkeen Rollinin tavaramerkiksi kehittyi katsojia haastava vähäeleisyys. Samalla elokuvien sisältö – alastomuus ja veri – ajoivat myös kriitikot kauaksi. Jäljelle jäi kuitenkin kasvava fanijoukko, joka löytää sukupolvi sukupolven jälkeen Rollinin ikonografisista asetelmista alitajuntaa ruokkivia mielikuvia. Ehkä siksi, että ohjaaja tulkitsee vampyyrejä hyvin syvällisesti; muusta maailmasta ulkopuolisina hahmoina, joita muistot vainoavat ja joiden elämä on kadonnut.

Näihin kuoleman kuviin vaikutti muun muassa joukko taidemaalareita, kuten belgialainen surrealisti Paul Delvaux (kuvassa Solitude-maalaus, 1956). Delvauxin töiden henki leimaakin Rollinin koko tuotantoa: Hetket ovat pysähtyneitä, maisema on odottava. Ihmiset elävät tilassa, joka on samaan aikaan sekä turvallinen että uhkaava. Tila itsessään sisältää jo ihmisten tulevat teot, mikä tekee ihmisistä siihen sidottuja ja passiivisia. Samalla tapaa Rollinin elokuvissa on usein liikkumaton rajaus, jonka sisällä roolihahmot toteuttavat kohtalonsa.

Myös 60‑luvun taitteen filosofinen älymystö inspiroi Rollinin teemoja. Eritoten vaikuttajina ohjaajan ajatuksiin toimivat Éric Losfeld (monipuolinen tuottaja, joka 60‑luvun alussa nosti muun muassa Barbarella-sarjakuvan profiilia), sekä elokuvien parissa häärinyt Adonis Kyrou (Le moine, 1972). Unohtaa ei sovi myöskään Luis Buñuelia ja eri toten Georges Franjua, jonka vuonna 1960 valmistunut Les yeux sans visage jätti runollisella lopetuksellaan ohjaajaan kauaskantoisen jäljen.

Vampyyrien parissa Rollin viihtyi kaikkiaan yhdeksän elokuvan verran. Niistä helpoimmin lähestyttäväksi mainitaan usein vuonna 1979 valmistunut Fascination. Sen alkupuolella nähtävä kohtaus veren kyllästämässä teurastamossa, jossa elegantit naiset nauttivat verta laseista, tiivistääkin osuvasti ohjaajan kuviin kätkeytyvän maalauksellisen haasteen. On kuin Rollinille itse vampirismikin olisi teemana osa jotain suurempaa kokonaisuutta; Roger Vadimin Et mourir de plaisirin (Blood and Roses, 1960, alempi kuva) kaltainen metafora. Siksi hän saattoi modernisoida myös klassiset terävät kulmahampaat sormiksi (La morte vivante) ja muiksi tappamisvälineiksi (Fascination). Konkreettisten klassisten satuolentojen sijaan vampyyrit edustavat Rollinin fiktiossa ajatusta ja tunnetilaa omasta maailmastamme.

Alaston nainen ja veri

Koska Rollin hylkäsi osittain traditionaalisen vampirismin ja tulkitsi aihetta usein välineellisen kerronnan kautta (mm. La morte vivanten sormet, Fascinationin lasit ja Les deux orphelines vampiresin orvot, jotka olivat päivisin sokeita ja näkivät vain öisin) haastavat hänen elokuvansa patriarkaalisiin aatteisiin puetun perinteisen vampyyrifiktion, jota muun muassa Hammer hyödynsi. Hänen verta juovat hahmonsa, jotka lähes poikkeuksetta olivat naisia, eivät olleet klassisen vampyyrifiktion tuhoon tuomittuja viettelijättäriä, saati objekteja, jotka lopussa saavat "ansaitsemansa" kohtalon, vaan ennemmin metaforan muotoon puettuja ja kaukaa tarkasteltuja seksuaalisesti vapautuneita subjekteja.

Räikeimmin Rollinin halu haastaa klassinen asetelma näkyy Fascinationin alkupuolen jaksossa, jossa maskuliinisesti voimakas miesrikollinen saapuu aseineen kahden näennäisesti pelokkaan naisen asuttamaan kartanoon. Hetkeksi naiset alistuvat miehen valtaan, mutta vain leikkiäkseen tämän kanssa, sillä heillä ei ole mitään minkä mies voisi heiltä viedä, ei edes elävää kehoa. Rollinin elokuvissa miehen rooli onkin usein toimia statistina tai vähintään langeta hänelle kuoleman tuovan naisen syleilyyn. Toisaalta La morte vivantessa (kuvat) ja Le frisson des vampiresissa kohtalo ikään kuin itse tarjoaa sovituksen, ei ihmisen käsi. Veri on sovituksen väline, side kahden naisen välillä, ja ystävyys kuolemaakin syvempi voima. Sormista muodostui elokuvassa intohimon lihallinen ja kauttaaltaan intiimi metafora.

Kun elokuvataiteen sielua purkaa tarpeeksi, huomaa että elokuva taiteenlajina elää aina idean tasolla. Rollin itse on pohtinut elokuviensa runsasta alastomuutta vertaamalla sitä surrealistiseen maalaustaiteeseen. Hänelle (naisen) alastomuus on runollinen, jopa mystinen elementti. Ehkä juuri sen tähden hän ei ole käsitellyt alastomuutta varsinaisissa päätöissään aggressiivisesti, vaan ennemminkin etäältä. Toisin sanoen alastomuus ei ole toiminut aktina, vaan olotilana, kiehtovana muotona, jonka mausteena elävien kuolleiden kontekstissa toimii ihmiselämän ja ikuisuushaaveen välillä virtaava elämän eliksiiri. Alastomuuden kaupallinen arvo ei toki sekään silti jäänyt ohjaajalta huomioimatta.

Pornoa ja kauhuelokuvien klassikoita

Uran tekeminen marginaalissa on harvoin helppoa. Värikkään 70‑luvun jälkeen Jean Rollinin kohdalla kesti pitkälti toista vuosikymmentä ennen kuin dvd‑markkinoiden kynnyksellä 90‑luvun puolessa välissä hän alkoi saavuttaa mainetta ja sai lukuisten epäonnistumisien jälkeen kasaan rahoituksen kahdesta sokeasta vampyyritytöstä kertovaan elokuvaansa Les deux orphelines vampires (Two Orphan Vampires, 1997). Sitä edeltäneet vuodet tv:n ja pornon parissa eivät mairitelleet omaehtoista ohjaajaa. Tietty taloudellinen riippuvuus oli kuitenkin ollut ehto lukuisten aiempien elokuvien onnistumiselle. Toki myös flopeille, kuten taloudelliseksi katastrofiksi jääneelle La rose de ferille (The Iron Rose, 1973, ylempi kuva alla) ja sinällään onnistuneelle mutta tuottajan poisjäännin takia dramaattisesti sisällöllisesti supistuneelle Lèvres de sangille (1975).

Vuosina 1973–1980 Rollin uppoutui myös pornoelokuvien maailmaan ikään kuin sivutyönä. Tarkoitus oli tuottaa niillä rahaa pääprojekteilleen. Useimmat hän ohjasi taiteilijanimillä Michel Gentil ja Robert Xavier. Kohtalon ironiaa kenties, mutta pornoelokuvien parista (Vibrations sexuelles, 1977) hän löysi tuolloin 21‑vuotiaan Brigitte Lahaien, joka tulevina vuosina näytteli pääosaa joukossa hänen tunnetuimpia teoksiaan: Les raisins de la mort (The Grapes of Death, 1978, alakuva), Fascination ja La nuit des traquées (Night of the Hunted, 1980). Näistä ensin mainittu oli myös yksi Rollinin oman ilmaisun rajapyykeistä, kun hän tuottajan pyynnöstä ohjasi aiempia kaupallisemman eli tempoltaan nopeamman elokuvan zombieista.

Rollin ei kavahtanut myöskään rikoselokuvia. Vuonna 1973 valmistunut Jeunes filles impudiques (Schoolgirl Hitchhikers, 1973) harhailee päämäärättömästi, mutta muutoin viehättää persoonallisella irrationaalisuudellaan. Tehokkaiden jännitteiden sijaan elokuva luottaa päähenkilöidensä seksuaaliseen viehätysvoimaan sen korkeammalle tähyämättä. Syytä on mainita myös Les trottoirs de Bangkok (Sidewalks of Bangkok, 1984), jonka löyhä juoni käy loputonta suvantovaihetta ilman kohokohtia.

Lopulta Rollinin viitisenkymmentä nimikettä sisältävän uran menestyneimmäksi ohjaukseksi jäi vuonna 1982 valmistunut Françoise Blanchardin tähdittämä La morte vivante, äärimmäisen pessimistinen kuvaus rakkaudesta ja ystävyydestä, mikä lukeutuu myös Rollinin graafisimpiin. Elokuva tiivistikin osuvasti Rollinin keskeisten elokuvien yhtenäisen ytimen: kaksi naista, veri, syvä kiintymys ja kiintymyksen yllä kuoleman varjo – elokuva kuin kylmä runo, joka joko työntää kauas pois tai tuo aivan lähelle. Lainaten vapaasti John Drydenin sanoja 1600‑luvulta: "Kuolema itsessään ei ole mitään; mutta me pelkäämme, koska emme tiedä miksi tulemme ja missä." Niin monen Rollinin elokuvan sielu löytyy näista sanoista; maisemasta, jossa kuollutkin on pelkkä väri muiden joukossa.

Genren pauloissa

Omaa tietään kulkien Rollin ehti jättää maailmalle perinnöksi sangen mielenkiintoisen näkökulman kauhuun. Hän onkin noussut viime vuosina Hammerin kaltaiseksi genreikoniksi ja toisaalta "romaanisen kielialueen" vampyyrifiktion suunnannäyttäjäksi. Vampyyrimytologian osalta Rollinin keskeisenä teoksena voi pitää elokuvaa La vampire nue (The Nude Vampire, 1970), jossa hän avaa vampyyreihin liittämäänsä mutanttiutta. Myös Sheridan Le Fanun jalanjäljet on helppo löytää ohjaajan elokuvista. Yksi mielenkiintoisimmista temaattisista vampyyrielokuvista on siksi José Ramón Larrazin Vampyres (kuva), joka vuonna 1974 yhdisti ainutlaatuisella intensiivisyydellä anglosaksisen kauhun suoraviivaisuuden Le Fanun lesboismiin ja edelleen rollinmaiseen esteettisyyteen.

Toisinaan Rollinia on verrattu myös Jesus Francoon, joskin herrojen väliset erot ovat silmiinpistävämpiä kuin yhtäläisyydet. Ovathan Francon nimiin luettavat mannereurooppalaisen vampyyrifiktion klassikot Vampyros lesbos (1971) ja Les avaleuses (Female Vampire, 1973) sangen kaukana Rollinin taiteellisuudesta ja liikkuvat ennemmin impulssien kuin harkitun estetiikan varassa – kuvat jäävät installaatioiksi eivätkä Rollinin elokuvien tavoin kykene välittämään kokonaisuuksia. Karrikoiden asian voi ilmaista sitenkin, että jos Rollinin elokuvat ovat kuin maalauksia, tarjoaa Franco elokuvissaan persoonallisia still-kuvia. Toisaalta ohjattuaan liki kymmenen vampyyrielokuvaa oli Rollinin kohtalo jäädä verenhimoisten naistensa vangiksi, eikä hän muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kyennyt tekemään muunlaista elokuvaa.

Natsizombieiden terrorista kertova Le lac des morts vivants (Zombie Lake, 1981), rikostrillerit Jeunes filles impudiques ja Les trottoirs de Bangkok sekä tarina kahden sorretun tytön noususta kostoon (Les démoniaques, 1974, kuva) paljastavat hieman erilaisen näkökulman Rollinin tuotantoon: ne jäävät tyhjäkäynnille runollisine kuvineen ilman vampyyrimytologiaa. Rollinin ohjaukset eivät oikein tahdokaan säilyttää mielenkiintoa ilman verenimijöitä. Ehkä kriittisesti voisikin kysyä, syntyikö ohjaajan parhaiden elokuvien suosio lahjakkuuden sijaan kaikille yhteisestä mytologiasta, eli yleisön eläviä kuolleita kohtaan tuntemasta mielenkiinnosta? Ja toisaalta jos syntyi, niin mikä oli se esteettinen voimavara, jolla Rollin onnistui valloittamaan faninsa?

Viimeisiä sanoja

Rollin ohjasi viimeiseksi jääneen vampyyrielokuvansa La fiancée de Dracula (Fiancee of Dracula) vuonna 2002. Siitä tuli kauttaaltaan melankolinen tribuutti hänen aiemmille töilleen, omanlaisensa pastissi lukuisine mieleenpainuvine ja kauhuromanttisine otoksineen. Seuraavan kerran hän tarttui elokuvakameraansa viisi vuotta myöhemmin. Tällöin valmistui unimaisemamainen La nuit des horloges (2007), jonka oli tarkoitus jäädä testamentiksi hänen faneilleen. Vielä ehti valmistua kuitenkin Le masque de la Méduse (2010). Vivahteikkaan uran jälkeen Rollinilta jäi maailmaan perinnöksi persoonallinen kuva klassisen kauhun kenties suosituimmasta aiheesta. Elämänkaiho näkyi hänen töissään tavalla, joka teki kuolemasta ajattoman ja antoi sille lopulta kauniiksikin luonnehditun sielun.

Täydennetty versio alkujaan Blood Ceremony Magazine #9:ään kirjoitetusta artikkelista.