Jari Mustonen

Dracula, Prince of Darkness (Dracula – pimeyden ruhtinas, 1966)

Ohjaaja:

• Terence Fisher

elokuva arvostelu

Ohjaus: Terence Fisher

Moninaisia kiistoja aiheuttanut Draculan ensimmäinen virallinen jatko‑osa muuttui todeksi vuonna 1966, kun Christopher Lee suostui viimein uusimaan roolinsa. Elokuvasta haluttiin tehdä uusi suuri Hammer-klassikko.

Dracula, Prince of Darknessin alku kuulostaa tutulta: Kahden pariskunnan lomamatka saa dramaattisen käänteen, kun he päättävät vierailla pienessä itäeurooppalaisessa kaupungissa. Matkan varrella he todistavat paikallisten asukkaiden alkukantaisia uskomuksia. Sattuma jättää heidät keskelle autiota tietä, eikä näköpiirissä ole mitään muuta kuin vanha synkkä linna. Hyväntahtoiset matkalaiset päättävät luottaa linnanherran vieraanvaraisuuteen ja perillä odottaa kuin odottaakin ystävällinen, mutta jokseenkin outo palvelija, Klove (Philip Latham). Ateria katetaan, viiniä kaadetaan laseihin, eikä isäntää ei näy missään. Yön saapuessa alkaa matkalaisista heikkohermoisin aavistella pahinta, mutta mitään ei ole enää tehtävissä. Seuraa yksi Hammer-elokuvien ikimuistoisimmista kohtauksista, jossa Dracula herätetään henkiin tuotantoyhtiön verisimpiin lukeutuvassa riitissä.

Komeasta alusta huolimatta Leen paluu osui ongelmalliseen ajankohtaan. Hänen nimellään haluttiin elokuvaan ladata mahdollisimman paljon myyntiarvoa, mutta hänen aikansa valkokankaalla jätetään hyvin lyhyeksi. Ongelmat eivät loppuneet tähän: Osan Dracula: Prince of Darknessin budjetista söi sen kanssa rinta rinnan kuvattu Rasputin the Mad Monk. Elokuva kuvattiin kierrätetyissä lavasteissa kierrätetyillä rekvisiitoilla, ja käsikirjoituksen kanssa hätäiltiin (Kumpikaan käsikirjoittajista, Anthony Hinds tai Jimmy Sangster, ei halunnut nimeään alkuteksteihin). Polemiikkia on myös siitä kirjoittiko Sangster elokuvaan ainuttakaan repliikkiä Draculalle vai olivatko repliikit niin kauheita, ettei Lee suostunut lausumaan niistä ainuttakaan. Muutamissa kohtauksissa replikoinnin puuttuminen käy joka tapauksessa tuskallisen selväksi, sillä sen sijaan että Dracula sanoisi jotain, näytetään hänestä ylipitkäksi venytettyä reaktiokuvaa. Tämä ehkä selittää sen miksi kokenut Barbara Shelley näyttää olevan täysin pihalla kuvissa, joissa hän esiintyy yhdessä Leen kanssa. Omissa kohtauksissaan Shelley on kuitenkin erinomainen. Yhdestä näistä kohtauksista tuli Hammerin käänteentekevimpiin lukeutuva.

Shelleyn näyttelemän Helenin symbolinen joukkoraiskaus pöydän päällä on merkittävä pala Hammerin historiaa. Siitä on helppo lukea kauhuelokuvien nopea suunnan muutos sitten 60‑luvun puolenvälin, jossa eksplisiittisestä seksuaalisuudesta tuli merkittävä osa genren kuvastoa myös anglosaksisessa elokuvassa. Kohtaus toimi myös välietappina Veronica Carlsonin brutaalille kohtelulle Terence Fisherin synkimmässä elokuvassa Frankenstein Must Be Destroyed (1969), jossa raiskausteemaan ei enää pelkästään viitattu, vaan se materialisoitui todeksi tuottajien vaatimuksesta. Näyttelijät sittemmin kuvailivat kohtauksen tekemistä äärimmäisen kiusalliseksi. Myöhemmin 70‑luvun alkupuolella alettiin Hammerilla viljellä suorasukaista lesboilua (The Vampire Lovers, 1970), eksploitaatiota (The Legend of the 7 Golden Vampires, 1974) ja tirkistelyerotiikkaa (To the Devil a Daughter, 1976), mutta huolimatta tuotantoyhtiön kasvavasta panostuksesta erotiikkaan, pelattiin yhtiö ulos markkinoilta 70‑luvun puoleen väliin mennessä. Esimerkiksi Ranskassa samainen lähtölaukaus oli toteutunut jo 60‑luvun alussa Roger Vadimin lesbofantasian Et mourir de plaisir (1960) muodossa. 70‑luvulla Vicente Arandan raiskausfiktio La Novia ensangrentada (1972) sai Hammerien eroottiset teemat näyttämään koulupoikien puuhastelulta.

Vuonna 1966 Hammerin Dracula: Prince of Darkness edusti joka tapauksessa Hammerin parasta ja rohkeinta tekemistä. Fisherillä oli jälleen käytössä huipputiimi – James Bernard, Bernard Robinson, Don Mingaye ja kuvaajana Michael Reed – mutta lopputuloksesta tuli ensimmäistä elokuvaa huomattavasti heikompi. Epäonnistumisen kruunaa jäällä tapahtuva loppuhuipennus, joka oli surkean tehosteensa takia vaatia Leen sijaisnäyttelijän Eddie Powellin hengen. Draculan hahmokaan ei ole ongelmaton. Ensimmäisessä osassa esiteltiin vuosisatoja elänyt myytti. Pahuuteen ja yli‑inhimillisyyteen oli siksi helppo samastua, kun taas tässä – kuten Jonathan Rigby huomauttaa – herätetään Dracula henkiin vain muutamaksi tunniksi, ennen kuin hän päättää päivänsä hyvin yksinkertaisella tavalla. Dracula on elokuvassa suorastaan inhimillisen heikko ja varsin helposti voitettavissa oleva olento. Syykin on selvä. Peter Hutchings kuvailee kirjassaan Terence Fisher (2001) kuinka ensimmäisessä osassa Draculan motiivit jäivät hämärän peittoon, koska tarinan käänteitä kuljetti Van Helsing tutkiessaan ikivanhaa myyttiä. Tämä säilytti mielenkiinnon myös Draculan hahmoon. Jatko‑osassa tätä mahdollisuutta ei enää ollut. Mimiikkaansa hyödyntävä Lee tekee sen minkä voi, mutta vain niiden kapeiden raamien sisällä jotka hänelle on annettu.

Loppupeleissä elokuva tarjoaa ainoastaan pari erinomaista kohtausta. Yksistään niiden takia tämä on silti nähtävä, ovathan ne tärkeä osa Hammer-elokuvien analogiaa ja kuuluvat kauhuelokuvien historiaan.