Jari Mustonen

The Legend of the 7 Golden Vampires (Seitsemän vampyyrin legenda, 1974)

Ohjaaja:

• Roy Ward Baker
• Chang Cheh

elokuva arvostelu

Ohjaus: Roy Ward Baker, Chang Cheh

Hammeria myytiin vuoteen 1973 tultaessa pala palalta pois, kun Michael Carreras osti yhtiön isältään. Viimeinen yritys pelastaa brittikauhun lippulaiva jäi muutamaan elokuvaan, minkä jälkeen Hammer kohtasi saman kohtalon, joka oli aiemmin korjannut ulos markkinoilta Tigonin ja vei lopulta myös Amicusin hautaan vuoden 1975 alkupuolella.

Saadakseen uutta virtaa Hammerin kuihtuneeseen konseptiin, suuntasi Carreras katseensa Aasiaan ja lähti tekemään yhteistyötä Shaw Brothersin kanssa. Kutsuun vastasivat moguli Run Run Shaw ja hänen veljenpoikansa Vee King Shaw, joiden kanssa syntyi kaksi yhteistuotantoa, Shatter (1974) ja The Legend of the 7 Golden Vampires. Viimeksi mainittu tuli olemaan Hammerin viimeinen yritys hyödyntää Draculan mukanaan tuomaa markkina-arvoa. Christopher Lee ei enää palannut rooliin, mutta toinen vanha veteraani, Peter Cushing, suostui esiintymään vielä kerran Van Helsinginä. Hong Kongista mukaan lähtivät David Chiang (Vengeance, 1970) samoin kuin aikoinaan "miekkojen kuningattaren" Cheng Pei‑pein (Come Drink with Me, 1966; Golden Swallow, 1968) seuraajaksi kaavailtu Shih Szu (Jade Tiger, 1977). Skandinaavista naiskauneutta edusti Hammerin parista lehtien kansiin noussut norjalainen kaunotar Julie Ege (Creatures the World Forgot, 1971).

The Legend of the 7 Golden Vampiresin onnistuminen elää ja kuolee Cushingin ja vahvan roolityön tehneen Egen harteilla, sillä sympaattista veljeskunnan puhemiestä näyttelevä Chiang joutuu kamppailemaan suurimmat taistelunsa mitään sanomattoman brittidialogin kanssa. Myöskään Shih Szu ei pääse hyödyntämään kyvykkyyttään Mai Kwein roolissa vaikka tarjoaa mukavaa vaihtelua elokuvan taistelujaksoihin. Draculana nähtävä John Forbes-Robertson saa tilaa vieläkin vähemmän, eli vain kahden kohtauksen verran. Ylipäätään tarinankuljetus on taisteluiden väliin jäävien suvantovaiheiden täyttämistä, mikä jättää henkilöhahmojen kehittymiselle hyvin vähän tilaa. Yhdysvaltojen markkinoille tästäkin vielä karsittiin, ja elokuva pääsi levitykseen vasta toistakymmentä minuuttia lyhyempänä versiona vuonna 1979. Tarina Kiinaan saapuneesta Van Helsingistä, joka kohtaa myytin seitsemästä vampyyriveljeksestä ja heidän avukseen saapuneesta Draculasta, tuhottiin näin täysin eikä elokuvalle jäänyt muuta mahdollisuutta kuin flopata pahemman kerran.

Rahavirtoja saalistettiin kungfun ohella myös kevyellä eksploitaatiolla, joten vaatteita revitään rintojen yltä, alastomat tytöt vääntelehtivät sidottuina ja verta virtaa. Neljä vuotta aikaisemmin heti Dracula Has Risen from the Graven, tai viimeistään Taste the Blood of Draculan jälkeen, olisi Carrerasin yksinkertainen konsepti saattanut jopa toimia, sillä toisin kuin Dracula A.D. 1972:ssa onnistuu miljöön muutos erinomaisesti mantereen vaihtuessa. Taistelujen koreografiat suunnitteli Liu Chia-liang (Executioners of Shaolin, 1977; Eight Diagram Pole Fighter, 1983). Ohjaaja Roy Ward Bakerin ja koreografi Liun yhteistyö ei ole ollut kuitenkaan saumatonta, eikä taisteluissa päästä siksi lähellekään kungfu-cinemán kirkkaimpia saavutuksia, saati kaikkia niitä mahdollisuuksia joita genrejen yhdistäminen olisi voinut tarjota.

Modernin Lontoon tunkkaisten katujen vaihduttua Kiinan maaseutuun, olisi mielikuvituksen suonut päästä todella valloilleen. Mahdollisuudet nousta vuotta myöhemmin julkaistun Jimmy Wang Yu ‑klassikon Return of the Chinese Boxer (1975) tasolle kaatuvat lähinnä uusien ratkaisumallien puutteeseen. Wang Yu miksasi eri genrejä estottomalla asenteella, yhdeksänpiippuinen ase, zombiet ja dynamiitti kaikki hyödyntävät aasialaisen elokuvateollisuuden rikasta perintöä, kun taas The Legend of the 7 Golden Vampires kuorii ainoastaan hieman extraa pinnan päältä. Vasta loppupuolella mukaan saadaan dynaamisempia elementtejä, kun matkan varrella syntyneet romanssit joutuvat koetukselle.

Visuaalisesti komea tuotanto mädänneiden kiinalaisten vampyyrien vainoamasta pienestä kylästä ja kyläläisten taistelusta ikuista pahaa vastaan oli hyvä yritys Carrerasilta. Aivan viime vuosina elokuvan kulttimaine onkin ollut jälleen hitaassa kasvussa, ja kieltämättä The Legend of the 7 Golden Vampiresiin kiteytyy runsaasti nostalgiaa. Viimeistä kertaa kuullaan esimerkiksi James Bernardin säveltämää musiikkia pitkässä Hammer-tuotannossa. Huomiota kannattaa kiinnittää myös kuvaaja John Wilcoxin tallentamiin kirkkaisiin väreihin, jotka ovat tuulahdus tuotantoyhtiön kultaisilta vuosilta. Samoin on Peter Cushingin laita. Hän jätti Hammerin näiden yhteistuotantojen jälkeen, tai oikeammin Hammer lakkasi olemasta. Varomatonta katsojaa saattaa purra vielä lopuksi Shih Szu ‑kärpänen, joka johdattaa brittikauhun parista Shaw Brothersin rikkaaseen maailmaan. Tällöin hyllyyn tulee hankittua yksi jos toinenkin elokuva alkaen jo mainituista Chang Pei‑pein tähdittämistä ikivihreistä klassikoista.