Jari Mustonen

Twins of Evil (Draculan kaksoset, 1971)

Ohjaaja:

• John Hough

elokuva arvostelu

Peter Cushingin henkilökohtainen tragedia antaa lisämausteen tummasävyiselle vampyyrikauhuelokuvalle.

Brittiläinen Hammer Films ‑elokuvastudio kävi 70‑luvun alussa villiä kuolinkamppailua. Alastomuus ja veri tuotiin mukaan elokuviin viimeisenä oljenkortena. Samoihin aikoihin mannereurooppalainen kauhu‑ ja väkivaltaelokuva iski nauloja kiltihkön brittikauhun arkkuun ja amerikkalainen uusi terrorielokuva lämmitteli valkokankaiden moottorisahoja mullistaen pian kaiken.

Kauhuun kaivattiin kyltymättömästi uutta verta. Hammer vastasi huutoon aiempaa roisimmalla kerronnalla, sekä rekrytoimalla uusia kykyjä. Tuotantoyhtiön maineeseen nostanut aristokraattinen kreivi muuttui uusissa teoksissa The Vampire Loversin (1970) aloittaman Karnstein-trilogian naisvampyyreihin verikylpyineen. Esimerkiksi trilogian keskimmäisessä osassa Lust for a Vampire (1971) ratsastettiin Yutte Stensgaardin pornahtavalla keholla.

Kuitenkin vasta trilogian päätösosa Twins of Evil (1971) lunasti ilmoille kohonneet lupaukset, ollen tunnemiljööltään sarjan kylmäverisin ja ylipäätään sielunmaisemassaan tehokkaan kiero. Peter Cushingin henkilökohtainen tragedia sinetöi elokuvan sairaalloisen ilmapiirin.

60–70‑lukujen vampyyrielokuva leikitteli surutta veren ja seksin mahdollistamilla lukuisilla alateemoilla. Kumpikin niistä symboloi vapauden kaihoa, vastakohtana yhteiskunnan rakenteisiin kätketylle pidättyväisyydelle. Sekä veri että alastomuus näyttäytyvät tabuna, jolloin ne yhdistävästä seksistä tulee tehokas siirtymäriitti.

Twins of Evilissä seksuaalinen skisma muodostuu hekumallisten sisarusten välille toisen antautuessa pahan pauloihin, ja toisen ajautuessa viattomaksi uhriksi. Heidän setänsä (Peter Cushing) saalistaa työkseen yön olentoja, kuten noitia ja porttoja, tuomiten nämä helvetin liekkeihin. Entä miten käy, kun hänen omasta veljentyttärestään tulee pahuuden ilmentymä?

Karnstein-trilogian kahden ensimmäisen lihallisen osan jälkeen Twins of Evil osoittaa huomattavaa pidättyväisyyttä. Silti se sisältää Hammerin loppuvuosien kieroutuvan tunnelman, joka eroaa täysin kaikesta muusta aikansa vampyyrielokuvasta. Tunnelma täydentyi seuraavaksi elokuvissa Vampire Circus (1972) ja Captain Kronos – Vampire Hunter (1974).

Uudenlaisessa Hammer-kauhussa alkuvuosien sadunomaisuus on yhä läsnä, mutta Dracula-elokuvien painolastiksi muodostunut aristokraattinen arvokkuus keveni huomattavasti. Samalla tunnelmaa viilattiin synkemmäksi, eikä eroottisten vihjailujen kanssa suotta enää kursailtu. Twins of Evilin yhdeksi anniksi voidaankin auliisti myöntää hedelmällinen playboy-kaksikko Mary ja Madeleine Collinson. Heidän dialoginsa tosin dubattiin.

Yksin sisarusten varaan ei kuitenkaan jäädä, sillä heidän vastapainonaan nähdään yhden kylmimmistä rooleistaan tekevä Cushing, joka omassa elämässään näihin aikoihin kamppaili vaimonsa kuoleman kanssa. Syvän surun porteille saapunut tulkitsee hahmossaan syvää katkeruutta, johon henkilökohtainen suru toi eittämättä omat sävynsä. Murskaavan puritaaninen maailmankuva on jatkuvalla törmäyskurssilla seksuaalisen vapautumisen kanssa.

Lopun kerronnallisista oikaisuistaan huolimatta Twins of Evilistä tuli yksi Hammerin viimeisistä mielenkiintoisista tuotannoista, jo pelkästään tunnelmansa ansiosta. Tuotantosuunnittelijana elokuvassa toiminut Dragoljub Ivkov rakensi John Houghin ohjauksen taustalle varjoisan kauhuromanttisen miljöön korostamaan tarinan tummia sävyjä.

Läheskään kaikki Hammerin kauhuelokuvat eivät sisällä mieleenpainuvia kohokohtia, jollaiseksi voidaan laskea esim. epäkuolleen Lucyn kävely öisellä hautausmaalla Horror of Draculassa (1958). Twins of Evilissä kuitenkin nähdään yksi niistä: kreivitär Mircallan synkkä henkiinherääminen kuolinkääreissä, mikä jatkuu öisellä vaelluksella halki kylmän linnan.

Mircallan vaelluksen kaltaiset lyhyet tehokkaat kohtaukset kutkuttavat katsojien mielikuvitusta ja piristävät turhan geneeriseksi toisinaan jäävää elokuvakerrontaa. Twins of Evilissä parhaaksi tunnelmanluojaksi nousee lopulta juuri kuvaus. Siitä kiitos kuuluu kuvaaja Dick Bushille (The Blood on Satan's Claw, 1971; Phase IV, 1974), joka sinetöi elokuvan kauneuden.

Vielä jos Twins of Evil ottaisi loppua kohden synkempiä askelia, olisi kyseessä yksi oman aikansa vaikuttavimmista vampyyrielokuvista. Tällaisenaankin alkujaan Sheridan Le Fanun luoma myytti kreivitär Karnsteinista saa kuitenkin uudet inspiroivat puitteet.