Jari Mustonen

Et mourir de plaisir (Verinen ruusu, 1960)

Ohjaaja:

• Roger Vadim

elokuva arvostelu

Ohjaus: Roger Vadim

Roger Vadimin ura alkoi komealla debyytillä, Et Dieu... créa la femme (...And God Created Woman, 1956), jossa hän esitteli seksiä tihkuvan vaimonsa, Brigitte Bardotin. Reilut kymmenen vuotta myöhemmin hän loi toisen sensaationsa, useiden scifin ystävien kulttielokuvan, Barbarella (1968), jonka alkutekstien aikana paljastuu hopeanvärisen avaruuspuvun sisutuksista alaston ja sensuelli Jane Fonda, Vadimin kolmas vaimo. Samaa silmää naiskauneudelle hän osoittaa myös vuoden 1960 filmatisoinnissaan Sheridan Le Fanun novellista Carmilla (1872). Vadimin kokeellisesta vampyyritarinasta muodostui lyyrinen balladi naisten huulista, punaisista ruusuista, verestä ja pehmeästä suudelmasta, jonka suovat toisilleen elokuvan kaksi kaunotarta: Elsa Martinelli ja Vadimin nuorikko, Annette Vadim.

Et mourir de plaisir on erityisen visuaalinen teos. Vadim osoittaa siinä oivaltavaa visuaalisuutta, joka saa voimakkaimman muotonsa Georgia Monteverdin (Martinelli) mustavalkoisen unen aikana. Hellät värit kadottavat tällöin kaiken elinvoimansa, eikä katsoja voi kuin ihailla kuvauksesta vastanneen Claude Renoirin ja itsensä ohjaajan nerokkuutta, kun he antavat veren peittää värit syöneen harmaan. Edessä on kenties näyttävimmät 60‑luvun abstraktiot, jotka saavat Jean Rollininkin kuvalliset metaforat kalpenemaan, kun kuvakieli kehittyy komeaan lopetukseensa ja uni päättyy. Ennen juonta on vielä pakko kehua Carmillan (Annette Vadim) ja Georgian pehmeitä huulia, jotka sensuellisti kohtaavat ruusun piikistä jääneen veripisaran kutsumina. Heidän kasvoissaan ja koko elokuvan yllä leijuvassa unenomaisuudessa on ainutlaatuista hentoutta.

70‑luvulla vampyyreista tuli lihallisia, naiset rakastuivat naisiin, lesbot heräsivät haudoistaan ja rinnat paljastuivat, mutta Vadimin luomaa kauneutta ei enää tavoitettu, sillä juuri lihallisuuden puuttuminen tekee tästä elokuvasta ja sen kohutusta suudelmasta niin ainutlaatuisen herkän. Se on se ensimmäinen suudelma, niin viaton ja niin kaunis ja silti voimakas ja sitä on kuvattu yhdeksi elokuvahistorian vaikuttavimmista hetkistä. Et mourir de plaisir olisi helppoa nimetä 60‑luvun esteettisimmäksi vampyyrielokuvaksi, jos se vain käsittelisi verenimijöitä. Vampyyrit ovat tässä elokuvassa kuitenkin pelkkiä esineitä. Varsinainen tarina kertoo ajattomuudesta, loputtomasta tyhjyydestä, sielusta joka leijuu pilvien päällä, kävelee sisälle ovista, tunkeutuu ihmisten mieliin, rakastaa ja unohtaa. Et mourir de plaisir on elokuva muistoista. Tai jos elokuvalle pitää nimetä joku lihallinen muoto, on Et mourir de plaisir tarina lesboista.

Tarinan kuvaileminen tuntuu kohtalaisen turhalta, sillä se ainoastaan brutalisoi Vadimin luoman maailman, joka ei elä tarinasta vaan kuvista. Järjestyksessään toinen filmatisointi Le Fanun Carmillasta – ensimmäinen oli Carl Theodor Dreyerin Vampyr (1932) – kertoo kahdesta naisesta, jotka rakastuvat samaan mieheen. Toinen naisista elää, toinen on kuollut. Kovin paljoa elokuvan aikana ei ehdi tapahtua, ainakaan jos miettii miten juoni kehittyy. Kuvapintojen elämä ja kameran liike luovat juonta tärkeämmän estetiikan, johon joko uppoaa, tai jonka sivuuttaa. Carmillan katsoessa ilotulitusta, joka lyö hänen kasvoilleen punaisia välähdyksiä tai kun hän kuvailee kuolleen Mircallan hengen liikkeitä, syntyy symboliikka rakastumiselle. Kuvakieli koostuu pienistä kerrostumista, joista puhuttu dialogi muodostaa kaikista epätyydyttävimmän ja hauraimman.

Tarina vaikuttaa lähinnä ylimääräiseltä sen jälkeen kun se kehittyy lineaariseen loppuunsa, eikä leikkauksen rytmityskään ole aina niin sulavaa kuin toivoisi. Et mourir de plaisir on kuitenkin kaunis runoelma, johon on helppo kadottaa sielunsa, jos vain hyväksyy ohjaajan keinot ja antaa elokuvataiteen lumota kauneudellaan.