Jari Mustonen

2001: A Space Odyssey (2001: Avaruusseikkailu, 1968)

Ohjaaja:

• Stanley Kubrick

elokuva arvostelu

"Kaikkien aikojen tieteiselokuva?"

Vuoden 1972 Solaris (Andrei Tarkovski) paljasti mistä tieteisfiktiossa on aina ollut ensisijaisesti kyse; tuntemattomasta.

Ero on ratkaiseva moderniin scifiin, joka näkee ulkoavaruuden valloituksen ehtymättömänä lähteenä ihmisen kaikkivoivan luonteen ja jossa avaruus on jatketta maapallon lainalaisuuksille. On kuitenkin selvää, että matka avaruuteen tulee muuttamaan henkisiä ja fyysisiä ominaisuuksiamme. Kirjallisessa, filosofisemmassa scifissä kyse on toisaalta aina ollut vastauksen etsimisestä kysymyksiin: keitä me olemme, miksi olemme ja minne olemme matkalla.

Klassikon asemaan sittemmin päätynyt Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu ehdotti 60‑luvun lopussa, että vastaukset löytyvät matkasta itsestään. Evoluutio veisi alkuihmisen vaistonvaraisuudesta avaruusihmisen tiedostavaan aikaan ja edelleen siitä tulevaisuuteen. Kykymme ymmärtää ympäristöämme kasvaisi aivojemme kehittyessä miljoonissa vuosissa.

Pohdintansa visuaaliseksi muodoksi Kubrick valitsi uudenlaisen tieteellisesti pätevän kuvallisen syvällisyyden. Läheskään kaikki eivät ensi-illan aikaan kuitenkaan ymmärtäneet tätä elokuvankielessä tapahtunutta radikaalia muutosta. Esimerkiksi Rock Hudson ponkaisi ylös kesken erään näytöksen ja karjaisi: "Kertoisiko joku minulle mistä helvetistä tässä on kyse?"

2001: Avaruusseikkailun juonen kuvaaminen on kuin kiven heittämistä mereen. Kaikessa lyhykäisyydessään elokuva kertoo ihmiskunnan historiaan vaikuttaneista monoliiteista, joihin kohdistuva tutkimusmatka vie tunnetun maailman laitamille. Toiseksi keskeiseksi teemaksi kehittyy tutkijoiden konflikti heidän alustaan johtavan koneälyn kanssa.

Vaikka juoni kuulostaakin simppeliltä, oli aikalaiskriitikoilla huomattavia vaikeuksia sulattaa Kubrickin loihtima kylmä avaruus, joka elokuvassa levittäytyy kestoltaan yli kahteen tuntiin. Elokuvaa kritisoitiin siitä, ettei sen emotionaalinen tyhjyys jää aluksen ulkopuoliseen tilaan, vaan heijastuu avaruutta pitkin matkaaviin ihmisiin jättäen näiden henkilöhahmot ohuiksi. Teosta syytettiin myös epäinhimilliseksi ja tunteettomaksi, sekä pahimmillaan pitkäveteiseksi. Esimerkiksi alkujaan positiivisesti elokuvaan suhtautunut Roger Ebert luonnehti elokuvan emotionaalista kaarta heikoksi mutta erikoistehosteita vahvoiksi.

Aikalaisilta jäi huomaamatta, että itse asiassa Kubrick loi elokuvaansa tarkoituksella tunnetyhjiön. Hän suorastaan alleviivaa tätä käyttämällä avaruuteen siirryttäessä steriiliä, alkuelokuvan primitiivisyydestä erkaannuttavaa klassista musiikkia. Ihmisen henkinen herääminen aukeaa näin esteettisenä, joskin kliinisenä nautintona valtavien teknisten – eläimen luista alkunsa saaneiden – työvälineiden otettua haltuunsa hänen elinympäristönsä. Välimatkoista oli tullut suuria. Myöhemmin nähtävä taistelu keinoälyä vastaan on jatketta juuri tälle etäisyydelle kommunikaatiossa.

Huomaamatta jäi myös, kuinka Kubrick myöhemmin käyttää madonreiän kuvia "kohdusta" ja "ihmissiittiöstä" vertauksena maailmankaikkeuden halki lipuvasta elämänlähteestä; sinä ihmisen luovimpana siemenenä, joka on myös hänen kestävin perintönsä tulevaisuuteen. Elokuvan viimeisiä kuvia voi toki tulkita monin eri tavoin, mutta on selvää, että lopulta alitajuntaan syntyy jotakin uutta – jotakin koneista irrallista ja jotakin ihmisyyden perustuksiin palauttavaa. Kubrickin itsensä mukaan hän oli alun alkaenkin halunnut luoda teoksen, joka vaikuttaa alitajunnan ja filosofian tasolla herättäen kysymyksen kohtalosta.

Aikalaiskonteksi

60‑luvun scifielokuva oli kahtia jakautunut maailma. Toisaalta siinä vaikutti 50‑luvun hirviökeskeinen, pateettinen tieteiselokuva, joka ammensi aineksiaan nuorisolle suunnatusta popularisoidusta sarjakuvasta. Toisaalta vakavahenkisemmän draaman parissa oltiin nähty murros, mikä oli nostanut tapetille monia aiemmille vuosikymmenille tabuja aiheita. Oltiin vihdoin alettu erkaantua 40–50‑lukujen yhteisöllisestä elokuvakerronnasta. Kaikki lienevät nähneet edes jonkun 40‑luvun elokuvan, jossa suuri ihmisjoukko kerääntyy elokuvan lopussa päähenkilön ympärille jonkinlaisena yhteisöllisyyden symbolina (esim. It's a Wonderful Life, 1946).

Samoin 60‑luvun elokuva pohjasi yhä vahvasti dialogiin. Dialogi selitti asioita, yksinkertaisti niitä ja loi tarinan rungon.

2001: Avaruusseikkailun sisältö on ratkaisevasti erilainen. Se on hiljainen, eikä pyri kertomaan mitään, ei myöskään selittämään tapahtumia sanoilla tyhjäksi. Tämä saattoi vääristää ajan kriitikoita tulkitsemaan elokuvan päähenkilöitä kylmiksi. Kuitenkin Kubrickin filosofiassa ihminen toimii vastavoimana koneisiin liittyvälle hiljaisuudelle. Yksikään kone ei kerro maailmasta mitään todellista. Ratkaisu korostaa elokuvan luonnetta matkana ihmispsyykeen äärettömyyteen. Kaikkeus, joka avaruudessa avautuu eteemme on yhtä tuntematon kuin se maailma, jonka näemme kun alkuihminen keksii ensimmäisen työvälineensä.

Samaan aikaan Kubrick loi yhden modernin elokuvan elokuvallisimmista teoksista. Jos unohdetaan 2001: Avaruusseikkailun vähäinen, mutta sitäkin tärkeämpi dialogi, huomaamme elokuvan olevan paluuta aikaan ennen äänielokuvan syntyä. Tarina syntyy kuva-alojen, trikkien ja kameraotosten yhteisestä taianomaisesta vaikutuksesta. Elokuvan lopullinen sanoma jää myös auki, sillä Kubrick luottaa puhtaaseen assosiointiin katsojan mielen ja näyttämiensä kuvien välillä. Dialogi ei kerro meille mitä ajatella otosten sisällä. Sekin vähäinen dialogi mitä on, tähtää konfliktiin.

Moderni näkökulma

Yhä edelleen 2001: Avaruusseikkailu näyttäytyy tieteiselokuvan kummajaisena. Se on jo vuosikymmeniä tunnustettu yhdeksi maailmanhistorian tärkeimmistä elokuvista. Siitä muodostui pienoinen box office ‑hittikin 70‑luvun taitteessa. Kuitenkin samaan aikaan elokuva on jäänyt ylhäiseen yksinäisyyteensä saamatta arvoisiaan seuraajia. Tarkovskin jo mainittu Solaris lienee lähimpänä Kubrickin ajatusta avaruudesta alitajunnan peilinä. Sittemmin osia seikkailun teemoista on hyödynnetty uusissa yhteyksissä (esim. Alien, 1979), mutta elokuvan toiminnasta vapaata auraa ei ole haluttu toistaa.

Nykyään olemme yhä hukassa olemassaolomme laajuuden kanssa, kenties enemmän kuin koskaan aiemmin. Tieto on kirjaimellisesti lisännyt tuskaa. Ihmisen evoluutioteoria on saanut kohdatakseen jatkuvaa tieteellistä kritiikkiä ja 60‑luvun mahtipontinen unelma avaruuden valloittamisesta kuoli sekin taloudellisiin haasteisiin. Ihminen ei ollutkaan niin valmis kuin luultiin. Ehkä siksi myös tieteiselokuva palasi varsin nopeasti helppoihin utopioihin sivuuttaen kaikista hankalimmat kohtalon kysymykset.

Liki viidenkymmenen vuoden takainen avaruusseikkailu onkin säilyttänyt hyvin kutinsa. Kubrick ei ainoastaan luottanut vapaaseen assosiointiin; hän myös pelkisti elokuvansa motiiveja. Syntyi toiveikas matka avaruuteen, mikä on jatkumoa mielen miljoonien vuosien takaiselle uteliaisuudelle. Ohjaaja-käsikirjoittajana hän halusi näin lähestyä tiedostavan ihmisen perimmäistä toivetta: ymmärtää olemassaolon tarkoitus. Elokuvan oivaltavin osuus onkin juuri sen lopetus. Päähenkilön päästessä vihdoin vastauksen äärelle, ei se olekaan yksinkertainen vaan toteutuu koko universumin mittakaavassa.

Ei ole olemassakaan helppoa vastausta.

Luonnollisesti elokuva ei ole täysin vapaa kritiikistä. Kubrickin visioinnin heikoimpana antina toimii legendaarisen match cutin jälkeinen avaruusjakso, jota sävyttää klassinen musiikki. Ratkaisu on turhan korkeakulttuurillinen, vaikkakin toimii vastapainona myöhemmän elokuvan syvemmille teemoille. Toisaalta vasta myöhempien aikojen tieteiselokuva kykeni lisäämään avaruusmatkailuun siihen olennaisesti liittyvän klaustrofobian tunteen. Näiltä osin 2001: Avaruusseikkailu maalaa turhankin optimistisen kuvan ihmisen selviytymiskyvystä.

Vai maalaako?

Jos Kubrickin visiota katsoo syvemmin, saattaa kysyä: missä vaiheessa evoluutiota vaistonvaraisesta eläimestä kehittyi olemassaolonsa alkupistettä pohtiva ihminen? Mikä synnytti tietoisuuden? Ilman ulkopuolista voimaa kysymyksestä tulee haasteellinen, minkä takia elokuva esittää ulkopuolisen kosketuksen muovanneen historiaamme. Tätä ohjaaja havainnollistaa asettamalla samalle aikajanalle kaksi monoliitteihin sidottua ihmisen eri kehitysvaihetta. Viimein matkaamme ei voida mitata kilometrein etäisyytenä, vaan ainoastaan ajassa. Vain ajankulu yhdessä sattumien kanssa saattoi antaa ihmiselle kyvyn nähdä universumin laajuus, sekä rakentaa sen valloittamiseen tarvittavat välineet.

Positiivisimmin elokuvaan suhtautuneet nostivatkin jo aikoinaan esille elokuvaan liittyvän evoluutioteeman. Kubrickin työn nähtiin menevän huomattavasti syvemmälle ihmisen kehitystä määrääviin kohtalon voimiin kuin muutama kuukausi aiemmin ilmestynyt Apinoiden planeetta (1968). Kubrickin ja Arthur C. Clarken mukaan heihin oli elokuvan teossa vaikuttanut hämmennys siitä, ettei ihminen ole vieläkään löytänyt universumista kaltaistaan kehittynyttä elämänmuotoa. Ei oikeastaan edes mitään referenssiä olemassaololleen.

On siis olemassa sekin mahdollisuus, että olemme täysin yksin. Viime kädessä 2001: Avaruusseikkailu onkin tarina ihmiselämän ihmeestä, mutta myös toiveesta löytää maailmankaikkeudesta jotakin vielä jumalallisempaa.