Antti Tohka

The Crazies (2010)

Ohjaaja:

• Breck Eisner

elokuva arvostelu

Ohjaus: Breck Eisner

George A. Romeron The Crazies (1973) nähtiin aikoinaan ohjaajan epätoivoiseksi yritykseksi nostaa laskuun kääntynyt ura nousuun edellistä – ja ainoaa – hittiä apinoiden. Night of the Living Deadin (1968) atomisäteilyn mullasta ylös nostamien zombien sijasta tilalle oli astunut joukko "kreisejä", joilla hallituksen kemikaalipelleilyn ansiosta oli pakottava tarve tappaa lähimmäiset ja kaikki muutkin.

Vaikka elokuva aikoinaan floppasi, aihe koettiin näinä 70‑luvun kauhuelokuvauusintaversioiden luvattuina aikoina sen verran kiehtovaksi, että 37 vuotta myöhemmin Breck Eisnerin ohjaama remake sai maailman ensi-iltansa. Alkuperäinen idea on säilynyt samana, mutta Romeron jopa löntystelevän tylsä tapa kuljettaa tarinaa on korvattu ajan hengen mukaisella, turboahdetulla väkivaltaryöpytyksellä.

Avauskohtauksen ensimmäisten minuuttien jälkeen ei montaa hiljaista hetkeä koeta, kun pikkukaupungin sheriffi (Timothy Olyphant, mm. Die Hard 4.0 ja Hitman) seuraa naama pitkänä kuinka lainkuuliaiset kansalaiset muuttuvat verenhimoisiksi psykopaateiksi. Ongelmien lähtöpiste löytyy järvestä, josta koko kylä ottaa juomavetensä. Järveen uponnut sotilaslentokone on selvästi kantanut mukanaan jotain, mitä ainakaan tavallisen turvenuijan ei olisi pitänyt juoda. Sheriffi yrittää oma‑aloitteisesti rajoittaa katastrofin leviämistä ja kutsua apua, mutta se on hankalaa, koska kylän kaikki viestiyhteydet on katkaistu. Tästä huolimatta hallituksen joukot saapuvat paikalle, josta alkaakin kyläläisten todellinen kujanjuoksu.

Natsi-Saksan idänsiirtoja muistuttavien tapahtumien keskipisteessä ovat sheriffi, hänen raskaana oleva vaimonsa Judy (aina yhtä "asiallinen mutta herkkä nainen paikallaan" Radha Mitchell) ja reteä apulaissheriffi (Joe Anderson). Ohjaajan tavoitteena ei ole ollut luoda tunnelmallista eloonjäämiskamppailua tyyliin 28 Days Later... (2002), vaan roiskia suolia pitkin maita ja mantuja niin paljon kuin 90 minuutissa ehtii. Ja paljonhan siinä ajassa ehtii.

The Crazies ei kuitenkaan ole pelkkä veriralli, ja jonkin sortin nimikaartin tuhlaaminen moiseen olisikin haaskausta. Jännittäviä kohtauksia on sijoiteltu sinne tänne; ei silti niin, että valkokankaalla nähtäisiin mitään poikkeuksellisen oivaltavaa muunnelmaa hyväksi koetusta mörkö-tulee-nurkan-takaa‑BÖÖ ‑konseptista. Missään vaiheessa katsojasta ei kuitenkaan tunnu, että olipas taas ihan uskomattoman typerää, mikä on tämän sortin elokuvissa harvinaista. The Crazies ei sinänsä olekaan "lapsellinen" kauhuelokuva, vaan ennemmin sotaelokuva, jossa tunteettoman koneiston vainon kohteena ovat tavalliset kansalaiset.

Henkilökohtaisesti isoimmaksi ongelmaksi elokuvan suhteen muodostui sheriffiä esittävän Timothy Olyphantin naama; voiko epärehellisemmän näköistä miestä olla. Asiaa ei mitenkään edesauta se, että Olyphant on lähes koko aiemman uransa ajan esittänyt megaluokan rikollisia tai muuten vaan kusipäitä (esim. mulkeroa sheriffiä tv‑sarja Deadwoodissa). Ei ole vaikeaa ymmärtää miksi! Nyt pitäisi sulattaa, että kyseessä onkin rehti redneck, hyveellinen poliisi, tiukka toiminnan ja rauhan mies. Ei ole helppoa. Onneksi Radha Mitchell tuo läsnäolollaan ihaaaa‑naa herkkyyttä ja jämäkkää naisellisuutta ja Joe Anderson reipasta cowboy-meininkiä.

Breck Eisnerin The Crazies puolustaa paikkaansa samalla tasolla kuin muutkin onnistuneet 70‑luku-remaket. Tässä tapauksessa voidaan jopa sanoa, että uusintaversio eroaa alkuperäisestä edukseen.