Esa Meisalmi

Don't Go in the Woods (1981)

Ohjaaja:

• James Bryan

elokuva arvostelu

Don't Go in the Woods on pienen budjetin haahuiluslasher, jonka väkivalta on paikoin jopa äkäistä.

Vanhan koulukunnan (metsä)slasherit (Madman, 1981; Final Terror, 1983; The Forest, 1982) ovat peruskaavaltaan samankaltaisia kauhuelokuvia, mutta niissä voi olla omintakeisia, jopa yliluonnollisia teemoja. Äänipuolella uraa luoneen James Bryanin ohjaama Don't Go in the Woods eroaa lajitovereistaan tyylillisesti positiivisella tavalla, vaikka se valahtaa heti alussa halpojen yritelmien sekaan. Voisi sanoa, että liikutaan melko rahattomilla seuduilla, mutta suhteessa budjettiin on onnistuttu tekemään kunnianhimoisia piirteitä omaavaa slasheriä. Jostain on myös kaivettu aktiiviseen kuvaamiseen erittäin viehtynyt kameramies, jotta toivottua materiaalia on saatu aikaiseksi.

81 minuuttia kestävän elokuvan ensimmäiset hetket ovat käytännössä niin monipuolista tarinankerrontaa kuin vain vuoristoisessa metsässä haahuileva porukka antaa periksi. Muutama irtonainen murha tapahtuu ihan ensiminuuteilla antaen valheellisen vaikutelman siitä, että myös loppuelokuva tulisi olemaan täyttä mättämistä. Dialogia höystää epäluonteva selviytymishorina, jonka kameramies tallentaa uskollisesti aivan kuin tarkoituksena olisi tehdä jotain älykästä ja itsetietoista elokuvaa.

Tavallista amatöörislasheriä kelvollisemman tunnelman takia elokuvaa on vaivaton seurata. Tappaminen antaa toisinaan odotuttaa itseään, sillä pääasiassa jengi vain samoilee ja juoksentelee metsässä päämäärättömästi. Puolet ajasta gorehoundien päässä luultavasti toistuu toive siitä, että kaikki hahmot teurastettaisiin raa'asti, mutta se on turha toivo. Katsojan pitää antaa paljon anteeksi ja tuudittautua mahdolliseen pettymykseen siitä, että off‑screen ‑surmaaminen jatkuu sitkeästi loppuun asti.

Tappaminen on kuitenkin asia, joka elokuvassa objektiivisesti katsottuna toimii tarkoituksenmukaisesti. Erityistä vaihtelua ei kuitenkaan muutamasta goretehosteesta huolimatta ole, vaan suurilta osin pelkkä veri tuhrii kaiken. Jos näköpiirissä ei ole uhria, joka pitää nitistää rumasti, niin sellainen vedetään taikaseinästä. Ja kas, joku ilmestyy paikalle, vain kuollakseen seuraavien minuuttien aikana. Tätä tehdään muutaman kerran, koska se on helppoa. Yhdessä tapauksessa paikalle roudataan rullatuolilla liikkuva mies, jolta leikataan pää irti. Näin ratkaistaan elokuvallisesti haastavia ongelmia, alleviivaten samalla katsojalle, ettei hänen tarpeitaan ole unohdettu.

Slasherien tärkein elementti, eli murhamies, on kyllä aidosti ihan mitätön läpipaska. Hieman kuin The Hills Have Eyesin (1977) pääliero, joka on verhottu alkeellisiin koruihin ja rääsyihin. Hän seivästää ja silpoo metsässä muita ihmisiä, vääntäen naamaansa täydessä tällingissä kuin mikäkin ääliö. Tällä jostain syvästä ja pimeästä luolasta repäistyllä hepulla ei silti tunnu olevan muista erillistä, persoonallista asemaa koko elokuvassa, vaan hän yhdistyy muuhun kasvottomaan sakkiin. Tekijät ovat saattaneet ajatella, että murhaajan pitää olla erikoisesti kyttäävä eläin, mutta mielikuvitus ja yritys pelottavan olemuksen ylläpitämisessä on loppunut kesken.

Don't Go in the Woodsia ei voi suositella kuin koville slashereiden ystäville, jotka sietävät antaumuksella laajasti erilaisista kulmista kuvattua luontofilmiä. Elokuva on kuitenkin genressään viihdyttävä väkivaltarypistys, joka oikeastaan toimittaa sen mitä lupaakin. Säveltäjä H. Kingsley Thurberin (Frozen Scream, 1975) 80‑luvun b‑kauhuelokuville ominainen, matalavireinen syntikkamusiikki täydentää kokonaisuuden.