Tatu Piispanen

Valhalla Rising (2009)

Ohjaaja:

• Nicolas Winding Refn

elokuva arvostelu

Ohjaus: Nicolas Winding Refn

Erinomaisella Pusher-trilogiallaan (1996–2005) pohjoismaisten käsikirjoittaja-ohjaajien ykköskaartiin kiilanneen Nicolas Winding Refnin Valhalla Risingia on odotettu malttamattomasti vuodesta 2007 asti, jolloin sen ensimmäinen juonisynopsis julkaistiin ja kuvausten uutisoitiin alkavan Skotlannissa 2008. Ainekset olivat epäilemättä kasassa kaikkien aikojen viikinkieepokseen: Refn ohjaamassa realistisen karua kertomusta myyttisestä soturista ristiretkellä pimeyden sydämeen, pääosassa Mads Mikkelsen.

Nyt Valhalla Rising on saatu viimein valkokankaille, eikä ole oikeastaan lainkaan yllättävää, että se on enemmän tunnelmointiin tukeutuva, hidastempoinen taidetrippi kuin mikään helposta viihteestä käyvä historiallinen viikinkiseikkailu. Äärimmäisestä lähitaisteluväkivallasta kohokohtansa suolistavan alkupuolen jälkeen elokuva lipuu syvemmille vesille, metafyysiseksi matkaksi suureen tuntemattomaan. Yleisöissä vaativa teos tulee takuulla aiheuttamaan laajalti samankaltaista hämmennystä kuin Refnin taloudelliseen ahdinkoon syössyt floppi Fear X (2003).

Kyseessä on kaikkea muuta kuin juonielokuva, ja onkin kuvaavaa, että kolme vuotta sitten levitetty noin neljän lauseen synopsis sisältää tarinan jokaisen taitekohdan. Vaitonainen orja Yksisilmä (Mikkelsen) on ollut vuosikaudet viikinkiklaanien rahasta käytävien gladiaattorimatsien kiistaton tähti. Eläimellisen tappokoneen onnistuu paeta isänniltään verilöylyssä, jonka jäljiltä häntä jää seuraamaan perheettä jäänyt pikkuskidi (Maarten Stevenson). Vuoristossa vaeltava epätodennäköinen kaksikko törmää ryhmään skottiaksenteilla englantia puhuvia kristittyjä viikinkejä, jotka ovat juuri teurastaneet joukon pakanoita. Pojan kautta puhuvan Yksisilmän kauas kantanut maine saa uskonsotureita pyytämään tätä mukaansa matkalle Jerusalemiin.

Vesiteitse on tarkoitus purjehtia ottamaan osaa ensimmäiselle ristiretkelle, mutta pian epäluonnollisen syvä sumu imaisee veneilijät sisäänsä. Epätietoisuuden pitkittyessä elokuva tekee käänteen Aguirre – Jumalan vihan (1972) ja Ilmestyskirja. Nyt.'in (1979) suuntaan – tosin sillä erotuksella, ettei päähenkilö oikeastaan kehity mitenkään, vaikka tämän rooli suhteessa ympäristöön muuttuukin jaksoihin jaetun elokuvan väliotsikoiden mukaisesti. Mikkelsen vakuuttaa arvoituksellisena Yksisilmänä erittäin fyysisessä osassa, mutta hahmon täydellistä mykkyyttä on silti helppo pitää näyttelijän haaskauksena.

Retkikunnan rantauduttua vieraalle maaperälle elokuvan ongelmaksi muodostuukin muun viikinkijoukon tylsyys. Odottamattomat uudet olosuhteet ja Yksisilmän uhkaava läsnäolo alkavat ajaa nääntyviä Jumalan miehiä mielettömyyteen, mutta hienosti merelle asti kantanut intensiteetti löystyy kun edes pakanuuden ja kristinuskon konfliktista ei löydy sanottavaa, jota ei olisi piilotettu symbolismin taakse. Onneksi sentään jälkituotannossa raskaalla kädellä suodatetut komeat kuvat ja Refnin luottosäveltäjien Peter Kyedin & Peter Peterin painostava drone/ambient-soundtrack tekevät loppupuolen junnaavasta fiilistelystäkin ainakin audiovisuaalisesti tyydyttävää seurattavaa.

Vaikkakin monella tasolla kiehtova, Valhalla Rising jää pienoiseksi pettymykseksi samalla tapaa kuin Refnin edellinen, kokeellisista ideoistaan huolimatta huomattavasti helpommin lähestyttävä Bronson (2009). Suunnilleen puoliksi hidastettuina otoksina kuvattu kunnianhimoinen kuriositeetti toiminee parhaiten Tarkovskia ja Malickia ihaileville, kärsivällisille art house ‑sieluille, joiden mielestä murskatusta kallosta valuvan aivomassan näyttäminen on kuitenkin jo oletusarvoisesti kiistaton elokuvallinen ansio.