Artikkeli käsittelee elokuvataiteessa vaikuttaneen sensuurin murtuessa syntynyttä lajityyppiä, joka sai sittemmin kuvaavan nimen nunsploitaatio. Genren menestysvuodet ulottuvat 60-luvulta 80-luvun alkuun.
Katselen kädessäni lepäävää kasettia, jonka kantta komistaa luostarin yläpuolelle kohonnut nunna nännit paljaina. Takakannessa kirjoitetaan isoilla kirjaimilla: "Järisyttävä uskallettu shokki! Esityskiellossa mm. kaikissa katolisissa maissa – siksi että se kertoo totuuden! Taivaallinen nainen ja pirullinen himo luostarin muurien sisällä! Luokka: Erotiikka. Kesto: 1 t 30 min. Kielletty alle 18 v."
Tekstin alapuolella olevat kuvat eivät jätä mitään epäselväksi. Niissä Susan Hemingway testaa luostarilaitoksen kidutusarsenaalia alastomana, ristiin sidottuna ja ruoskittuna. Kyseessä on siis Alfa Videon leikkaamattomaksi kehuttu suomijulkaisu Tuhansien himojen luostari, eli tarkemmin tarkasteltuna veteraaniohjaaja Jesus Francon nunsploitaatioklassikko, joka tunnetaan parhaiten nimellä Love Letters of a Portuguese Nun (1977).
Elokuva löytää nopeasti tiensä nauhuriin ja pian on selvää, että kyseessä on ihan oikea elokuva. Herääkin kysymys mitä on nunsploitaatio, kun sitä näin lihallisesti markkinoidaan erotiikan varjolla. Ensimmäinen mielikuva on toki gestaposaappaissa seisova abbedissa, joka piiskaa kolminauhaisella ruoskalla lihan himoihin sortuneita – ei enää niin neitseitä – nunnakokeleita. Yhtäläisyydet seksploitaatioon ja wip‑elokuviin tuntuvat ilmeisiltä. Mutta vaikka kaikki kolme genreä niputetaan liian usein samaan kastiin – osittain lihallisten kansikuviensa ja osittain järisyttävien mainostekstiensä takia – paljastuu nunsploitaation pinnan alta paljon enemmän. On siis aika kääriä hihat rullalle ja ryhtyä tutkimaan nunsploitaation lyhyttä, mutta värikästä historiaa.
Matka nunsploitaation juurille alkaa 60‑luvulta, aina niin syntisestä Euroopasta, jossa kriittisyys katolilaisuutta vastaan oli nousussa. Eikä mikään ihme, sillä ahdasmielisissä katolilaisissa yhteiskunnissa perinteet ja vanhoillisuus ajautuivat pakostakin kohtauskurssille orastavan seksuaalisen vapautumisen kanssa, mikä synnytti tätä ahdasmielisyyttä ja tekopyhyyttä vastustavan elokuvien sarjan. Varhaisina lajityypin pioneereina voidaan pitää puolalaissyntyisen Jerzy Kawalerowiczin The Devil and the Nun (Matka Joanna od aniolów, 1961), Carmine Gallonen The Nun of Monza (La monaca di Monza, 1962) ja Jacques Rivetten The Nun (La religieuse, 1966). Varsinaisesta nunsploitaatiosta ei toki voida vielä puhua, mutta tietyt teemat kuten lesbous, alistaminen ja vankeus leijuvat jo ilmassa. Vihdoin 1960–70 ‑lukujen taitteessa ilmestyvät vielä Eriprando Viscontin The Lady of Monza (La monaca di Monza, 1969) sekä Ken Russellin ultrakriittinen ja saman tien pannaan isketty The Devils (1971).
Vanessa Redgraven ja Oliver Reedin tähdittämässä The Devilsissä kidutukset vyöryvät silmille patoutuneen seksuaalisuuden ja kirkon korruption ytimestä, mutta vieläkään ei puhuta suoranaisesta nunsploitaatiosta. Tärkeää on sen sijaan The Devilsin nostattama kohu ja suosio, joka herätteli mukavasti italialaisia ohjaajia. Pian The Devilsin jälkeen ilmestyivät nimittäin Sergio Bergonzellin Christiana the Devil Nun (Christina monaca indemoniata, 1973), Domenico Paolellan The Nuns of Saint Archangel (Le monache di Sant'Arcangelo, 1973) ja The Diary of a Closeted Nun (Storia di una monaca di clausura, 1973) sekä Sergio GrieconThe Devilsiä mukaileva The Sinful Nuns of Saint Valentine (Le Scomunicate di San Valentino, 1973). Oikeastaan kaikki yllämainituista ovat vielä varsin säyseitä elokuvia nykyhetkestä katsottuna ja niissä elää klassisen elokuvan henki. Alastomuutta on hädin tuskin ollenkaan ja harvojen kidutusjaksojen kuvaus ja sommittelu on italialaista elokuvaa kauneimmillaan. Näyttelijät ovat laadukkaita, eikä ylilyöntejä ole. Kaunis kuvaus, korvia hivelevä musiikki ja tasaiset roolisuoritukset siivittävät elokuvia oli sitten kyse kahden rakastavaisen kohtaamisesta tai vaikkapa rangaistuksensa ansainneesta kuvankauniista Elisabetasta (The Diary of a Closeted Nun), joka lipoo kielellään luostarin kivettyä lattiaa metri metriltä, ryömiessään kohti rankaisijoitaan. Nunsploitaation suunta oli näytetty.
Ensimmäisille nunsploitaatioille ominainen historiallinen eeppisyys jatkui myös vuotta myöhemmässä Gianfranco Mingozzin kulttiteoksessa Flavia the Heretic (Flavia, la monaca musulmana, 1974). Tällä kertaa uskonnollinen ja pakanallinen symboliikka venytettiin kuitenkin makaaberisti äärimmilleen ja elokuvan kidutuskohtauksissa alkoi olla mukana tylyä realismia. Ehkä Flaviaa pitäisikin pitää varsinaisen nunsploitaation emona jos keskitytään hetkeksi liitteeseen "-sploitaatio", sillä vaikka elokuva on harmoninen ja kaunis, tunkee sen pinnan alta julmuuden karvas löyhkä.
Flavian taustalta on löydettävissä sellaisia nimiä kuten gialloista What Have They Done to Solange? (1972) ja L'arma, l'ora, il movente (1973) tuttu käsikirjoittaja Bruno di Geronimo, dokumenteilla uransa aloittanut ohjaajatuottaja Gianfranco Mingozzi, ja näyttelijäpuolelta mm. Florinda Bolkan (A Lizard in a Woman's Skin ja Don't Torture the Duckling), Claudio Cassinelli (What Have They Done to Our Daughters?, The Mountain of the Cannibal God), sekä Hammerilla uraansa aloitellut Anthony Higgins.
Parhaiden giallojen tyyliin myös Flavia the Hereticissa kaikki viedään äärimmilleen ja ehkä se on juuri siksi enemmän kuin pelkkä oman genrensä merkkiteos. Katsojaa koetellaan Flaviassa kuin Bolkanin esittämää nimikkohenkilöä, joka näkee kuinka paimentyttö raiskataan sikojen keskellä, tai kuinka syntiin langenneen nunnan nänni viilletään irti, tai kuinka demoninen pakanallisuus riistäytyy valloilleen luostarin muurien sisäpuolella. Ei siis mikään ihme että nunnaparan polla menee sekaisin, ja siinä sivussa katsojakin tietää hetki hetkeltä näkevänsä visioita, joita ei tule unohtamaan ja jotka tulevat jatkumaan aina elokuvan kuuluisille viimeisille sekunneille. Flavia the Heretic on kuin keskiaikaa sellaisenaan, tai matka mielen syvyyksiin. Ehdoton genrensä merkkiteos, kulmakivi, josta alkaen on yksinkertaisinta tarkastella nunsploitaatiota kahdessa eri haarassa, joista toinen keskittyy vereen ja toinen erotiikkaan.
Erotiikka
Walerian Borowczyk nousi maailman tietoisuuteen Sirpa Lanen tähdittämällä La Bétella (1975). Kyseinen eroottisen elokuvan uranuurtaja otti vihdoin vuonna 1977 aiheekseen nunnat ja ohjasi oman nunsploitaatioklassikkonsa Interno di un convento (1977). Borowczykille ominaiseen tyyliin elokuvasta tulikin kaikin puolin kaunis ja lihallinen, eikä verta näy, paitsi vesikulhoissa, joissa käsinveistetyt tyydystysvälineet pestään puhtaiksi; kaikkialla loistaa ruumiin ja mielen taistelu syntistä nautintoa kohtaan, sen kokemiseksi ja himosta vapautumiseksi.
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun yläreunasta tai klikkaamalla kuvaa)
Ylitsepursuavasta eroottisuudesta huolimatta ei Interno di un conventossa ole kysymys missään vaiheessa seksploitaatiossa. Ihmiset eivät alista toisiaan, vaan uskonto alistaa heidät kaikki ahtaisiin rooleihinsa, tehden heidän kehoistaan pyhiä paikkoja, joita kukaan ei hallitse ja joissa nautinnollisuuden koko kirjo toteutuu vain ihmisen itsensä halusta. Mitään ei näytetä liikaa, eikä millään herkutella.
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun yläreunasta tai klikkaamalla kuvaa)
Mutta jo vuosi Borowczykin jälkeen oli ääni kellossa toinen, kun kehiin astui italialainen Giuseppe Vari omalla eroottisella nunnaviritelmällään, Sister Emanuelle (Suor Emanuelle, 1978). Halpoihin westerneihin ja tyypilliseen italoplagiointiin erikoistunut Vari päätti monen muun ohjaajan tavoin ratsastaa Emmanuellejen menestyksellä ja yhdistää kaksi elementtiä; semipornotähti Laura Gemserin ja nunnaluostarin. Ei sinällään hullumpi idea, joskin lopputulos on lähinnä erotiikalla rahastamista ilman sen suurempaa taiteellista menestystä. Mielenkiintoisen Sister Emanuellesta tekevätkin sen näyttelijät, koska sekä Gemserillä, Gabriele Tintillä, Monaca Zanchilla että Dirce Funarilla on jotakin yhteistä: he ovat kaikki näytelleet pahamaineisen törkyherran Joe D'Amaton (Aristide Massaccesi) elokuvissa. Jokaisen uuden buumin perässä juosseen eksploitaatioelokuvateollisuuden hengen mukaisesti mm. Emanuelle in American (1977) ja Emanuelle and the Last Cannibalsin (1977) ohjannut D'Amato itse sai vuoden päästä valmiiksi oman nunsploitaatiopätkänsä Immagini di un conventon (1979). Ironia syvenee ja piirit pienenevät, koska Paolellan varhaisessa klassikossa mukana ollut Paola Senatore komeilee nyt D'Amaton Immagini di un conventon tähtenä. Mitään muuta yhteistä elokuvilla ei olekaan, sillä toisin kuin Paolellan visioissa, puhuu Immagini di un conventossa paljas kyrpä ja D'Amato tekee sen minkä hän parhaiten osaa: tuo mukaan elokuvaansa kaikki nunsploitaation törkyisimmät elementit, eikä missään säästellä, oli sitten kyseessä raiskaus tai lesboakti. Jälleen 80‑luvulla D'Amato palasi nunsploitaation pariin niin ikään törkyisellä The Convent of Sinnersillä (La monaca del peccato, 1986), mutta vaikka D'Amato vei nunsploitaation eroottisen alagenren jo viisi vuotta Flavia the Hereticin jälkeen äärimmilleen, ei pidä unohtaa, että nunsploitaatio poiki myös verisemmän polkunsa. Palataan siis takaisin jo kertaalleen mainittuun Love Letters of a Portuguese Nuniin, jossa kaksi kulttihahmoa yhdistivät voimansa.
Veri
Omia seksploitaatioitaan aloitteli 60‑luvun lopulla sveitsiläinen tuottaja-ohjaaja Erwin C. Dietrich, joka päätyi tekemään elokuvia niin ikään "monitalentti" Jesus Francon kanssa. Hän tuotti Francolle sellaiset wip/natsi-elokuvat kuten 99 Women (99 mujeres, 1969), Barbed Wire Dolls (Frauengefängnis, 1975), The Devilish Sisters (Die Teuflischen Schwestern, 1976), Love Camp (Frauen im Liebeslager, 1976), Ilsa, the Wicked Warden (Greta – Haus ohne Männer, 1977) ja yllätys, yllätys, sama kaava jatkui myös heidän seuraavassa yhteisessä projektissaan Love Letters of a Portuguese Nun. Vankila tosin muuttui nyt luostariksi ja vanginvartijat nunniksi. Kaikki wip‑elokuvan merkit olivat ilmassa, mutta halvan seksploitaation sijaan elokuvasta tuli jotakin enemmän.
Jesus Francolle aluevaltaus ei ollut aivan uusi, sillä hän leikki nunnilla itse käsikirjoittamassaan ja ohjaamissaan Les démonsissa (1973) sekä Les chatouilleusesissa (1975). Love Letters of a Portuguese Nunin kuitenkin käsikirjoitti tuottaja Dietrich itse. Hän sai mukaan tiimiin myös kuvaajasuosikkinsa Peter Baumgartnerin, jota saamme kiittää paljolti elokuvan kauniista visuaalisesta ulkoasusta. Elokuva alkaa aivan kuten Paolellan The Diary of a Closeted Nun, mutta kääntyy pian omille raiteilleen. Tarina on johdonmukainen, eikä lopulta ole epäselvää mitä tuleman pitää: paljasta pintaa, saatanallisia riittejä ja kidutusta. Mihinkään verikekkereihin ei toki päädytä, mutta hyvin koordinoidut kidutuskohtaukset eivät verikylpyjä edes vaadi. Elokuvaa ei pidäkään luulla sleazen ystävien märäksi uneksi, sillä Love Letters of a Portuguese Nun on wip‑vaikutteistaan huolimatta eheä kokonaisuus, jossa tarina on keskeinen elementti ja seksuaalisuus kidutusjaksoineen pelkkä sivujuonne.
Huomattavasti heikompi tekele on sen sijaan tämän alagenren toinen klassikko, Giulio BerruttinKiller Nun (Suor omicidi, 1978). Toisin kuin Francon luomuksessa, korvataan Killer Nunissa alastomuutta tyylitellyillä murhajaksoilla, joista ei ole kovin vaikeaa löytää äärimmilleen vedetyn giallon vaikutusta. Näyttelijäkaartikaan ei ole vaatimaton, sillä mukaan on saatu entinen ruotsalainen seksisymboli Anita Ekberg, joka muistetaan joko misseydestään tai Federico Fellinin La dolce vitasta (1960). Nyt jo lähes viisikymppinen ex‑kaunotar ei menneisyydestään huolimatta riitä nostamaan elokuvaa kuiville. Ja vaikka tiimiin on pongattu veteraanisäveltäjä Alessandro Alessandroni ja kuvaaja Antonio Maccoppi, jää lopputulos valjuksi. Kaikille genrestä kiinnostuneille Killer Nun on silti pakko-ostos, koska vaikka se ei ylläkään kolmen parhaimman tasolle, ylittää se genren keskitason.
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun yläreunasta tai klikkaamalla kuvaa)
Yhtä kaikki, lyhyen menestyksensä jälkeen niin monen muun 70‑luvulla kukoistaneen genren tavoin, myös nunsploitaation ruuti kuivui vuosikymmenen vaihtuessa. Italialainen halpojen kauhu‑ ja seksploitaatioelokuvien tuotanto eli viimeisen kukoistuskautensa 80‑luvun taitteessa, jolloin Lucio Fulci, Ruggero Deodato, Joe D'Amato ja Umberto Lenzi tekivät kaikki sarjan loistavia (tai ainakin kovaan maineeseen päässeitä) elokuvia, joidenka jälkeen alkoi italialaisen halpistuotannon alamäki ja mukautuminen elokuvamaailman uusiin sääntöihin: markkinat pienenivät maakohtaisten sensuurilaitosten voimistuessa, kotimaiset tuottajat kiristivät nyörejään ja Yhdysvalloissa käynnistyi suoranainen jatko-osien massatuotanto.
Loppu
Argenton ja Fulcin voimalla italialainen kauhuelokuva sinnitteli vielä, mutta nunsploitaation kohdalla 80‑luvun taite osoittautui kuolinhetkeksi. Muun muassa Mondo Erotican (1977), S.S. Extermination Love Campin (1977) ja SS Girlsin (1977) ohjannut kulttiohjaaja Bruno Mattei sai aikaan jopa kaksi nunsploitaatiopätkää, The True Story of the Nun of Monza (1980) ja The Other Hell (L'altro inferno, 1980), joista kumpikaan ei kyennyt pitämään genreä pinnalla edes goren voimalla. Ehkäpä viimeisenä klassisena nunsploitaationa tuleekin pitää mystistä seksuaalisuuttaan ylitsepursuavan Myriem Rousselin tähdittämää The Devils of Monzaa (La monaca di Monza, 1987), jossa ohjaajan pallille istutettiin varsin tuntematon Luciano Odirisio ja jonka tuottajaksi pääsi uskomattomista kalkkunoistaan kuuluisa Giovanni di Clemente.
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun yläreunasta tai klikkaamalla kuvaa)
Kokonaan käsittelemättä ovat vielä Juan López Moctezuman ohjaama meksikolainen kauhukalkkuna Alucarda (1977) ja Japan Shockin markkinoille lanseeraama Koyu Oharan elokuva, Wet & Rope (1979), jossa kidutetaan tällä kertaa japanilaisia nunnia. Lisäksi tehtiin sarja seksistisiä komedioita, kuten Mariano Laurentin La Bella Antonia, prima Monica e poi Dimonia (1972) ja Lucio Fulcin The Eroticist (1972), joissa nunnat olivat pää‑ tai sivuosissa, sekä manaaja rip‑offeja, joista mainittakoon Andrea BianchinMalabimba (1979). Unohtaa ei pidä myöskään Koo Starkin tähdittämää ja Chris Bogerin ohjaamaa elokuvaa, Cruel Passion (1977), joka on vähemmälle huomiolle jäänyt, mutta pätevä versio Markiisi de Saden teoksesta Justine, eli hyveellisen neidon kovat kokemukset (suom. Gummerus, 1965).
Viimeistään 90‑luvulle tultaessa peli menetettiin lopullisesti: Lucio Fulci ohjasi silloin tyhjänpäiväisen nunnaviritelmänsä Demonian (1990), Alyssa Milano tähditti amerikkalaista tusinajännäriä Deadly Sins (1995) ja mikä-lienee-mies Nigel Wingroven ohjasi elokuvansa Sacred Flesh (2000), minkä lisäksi tuotettiin lukuisia nunnapornopätkiä. Elokuvien osalta peli siis menetettiin, mutta onneksemme nunsploitaatio ei ilmiönä rajoitu pelkästään liikkuvaan kuvaan, sillä kirjojen puolelta löytyy esim. C. Brownin mielenkiintoinen tutkielma Immodest Acts: The Life of a Lesbian Nun in Reneissance (1986) sekä Steve Fentonen hakuteos Anticristo: The Bible of Nasty Nun Sinema & Culture (2000). Graafisempaa sisältöä voi puolestaan etsiä sarjakuvien muodossa George Pichardin Marie-Gabriellesta (2001, enkkujulkaisu) tai Barreiron ja Noen provosoivasta Convent of Hellistä (1998). Ja mikäli tunnustautuu genren tosifaniksi, voi tallustaa Fantasiapeleihin kysymään Sister Candice, Battle Nun ‑figuuria, tai ostaa vaimolleen nunnakaavun. Onko sitten genre kokonaan loppuun kulutettu, se jää nähtäväksi. Kirkko instituutiona on kadottanut kielletyn hedelmän makunsa ja ehkä juuri siksi kaikki nunsploitaation merkkiteokset on jo tehty. Mutta oli miten oli, genren liekki paloi kerran rohkeasti ja mikä parasta, suorastaan helvetillisen hartaasti.
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun yläreunasta tai klikkaamalla kuvaa)
