Jari Mustonen

Una lucertola con la pelle di donna (A Lizard in a Woman's Skin, 1971)

Ohjaaja:

• Lucio Fulci

elokuva arvostelu

Ohjaus: Lucio Fulci

Helmikuussa 1971 kirjattiin giallojen historiaan yksi sen hienosyisimmistä tuotannoista, kun teatterilevitykseen saapui Lucio Fulcin toistaiseksi tärkein ohjaustyö: Una lucertola con la pelle di donna.

Vähäisesti tuottajien tuloja kartuttaneen Una sull'altran (One on Top of the Other, 1969) jälkeen oli pelikenttä täydellisesti muuttunut. Giallojen lajityyppi saavutti parhaan elinvoimansa 70‑luvun taitteessa, mikä takasi Fulcin tuoreelle elokuvalle hyvät lähtökohdat kansainväliseen levitykseen parin vuoden viiveellä. Una lucertola con la pelle di donna sai ensi-illan mm. Englannissa, mikä oli ohjaajan kohdalla kaukana itsestäänselvyydestä, ja Yhdysvalloissa maaliskuussa 1973, jolloin elokuvan nimi typistyi levittäjä AIP:n edustajien toivomuksesta yhteen ainoaan, mutta hyvin kuvaavaan sanaan: Schizoid eli jakomielinen.

Fulci vie katsojat elokuvan tarinassa seksuaalisesta paranoiasta ammentavaan väkivaltaan Ernesto Gastaldin ohjaaman varhaisgiallon Libidon (1965) ja saman miehen käsikirjoittaman Il dolce corpo di Deborahin (The Sweet Body of Deborah, 1968) jalanjäljissä. Juonen keskiossa vaikuttavat Carolin ja hänen psykologinsa väliset keskustelut, joissa Carol kuvailee painostavia uniaan. Ne kulminoituvat huumeiden katkuiseen rakasteluun hänen inhoamansa naapurin Julian kanssa. Rakastelu päättyy raakaan murhaan, jonka Carol suorittaa. Kirjattuaan unensa päiväkirjaansa ja kerrottuaan siitä psykologilleen, järkyttyy Carolin maailma, kun hän kuulee Julian kuolleen juuri niin kuin tapahtui unessa, murha-asetta ja hänen asusteitaan myöten, jotka on jätetty todistuskappaleiksi vuoteen vierelle.

Etsivien löydettyä riittävästi todisteita Carolin syyllisyydestä, vainoaa häntä itseään kuitenkin unessa näkyneet kaksi hippiä, jotka eivät tehneet mitään puuttuakseen tapahtumiin. Keitä he olivat? Haluaako joku lavastaa hänet syylliseksi verityöhön? Viimeistään kun hän pakenee väliaikaisen hoitolaitoksensa käytäviä murhaaja kannoillaan ja juoksee huoneeseen, jonka sisuksissa kituu kolme silvottua koiraa, alkaa hän epäillä omaa järkeään herättyään jälleen kerran unia ja todellisuutta sekoittavasta painajaisesta.

Visuaalisesti näyttävästä ja voimakkaita psykologisia elementtejä sisältävästä täysiverisestä giallosta tuli Fulcin taloudellisesti menestyneimpiä ja tyyliltään kestävimpiä ohjaustöitä. Surrealistista makaaberiutta leimuavissa unijaksoissa hän pääsi osoittamaan visuaalista osaamistaan samoin kuin rytmitajuaan, kun alun unien vääristyneet pinnat siirtyvät lähes sellaisenaan myöhemmin elokuvassa nähtävään painostavaan ajojahtiin valtavan komean Alexandra Palacen sisuksissa Lontoon sydämessä. Unen ja reaalimaailman sekoittaminen on kauttaaltaan taidokasta, missä Fulcilla on tukena Ennio Morriconen nerokas musiikki. Kokonaan uutena piirteenä nousee pintaan ohjaajan aiemmissa töissä orastanut graafisuus, sillä elokuvan ensimmäinen murhakompositio on yhdistelmä erotiikasta kumpuavaa unen sommittelemaa väkivaltaa pulppuavine viiltohaavoineen ja vuotavine sisäelimineen, ensimmäinen l'assassinio terribile da Fulci, joka viitoitti tien hänen myöhemmälle uralle. Naturalistisemmaksi lähestyminen surmatöihin muuttui heti vuosi myöhemmin ohjaajan ensimmäisessä aidosti väkivaltaa ihannoivassa elokuvassa Non si sevizia un paperino (Don't Torture a Duckling, 1972).

Omaleimaisen Carolin mysteerin viimeistelee kauttaaltaan laadukas tiimi. Dario Argenton Profondo rossossa (Deep Red, 1975) maagista työtä tekevä kuvaaja Luigi Kuveiller saa Fulcin käytössä olleen pienen budjetin elämään rikkaista väreistä painajaisia ja näyttäviä subjektiivisen kameran sävyttämiä pakojaksoja myöten. Una sull'altrasta tuttu Jean Sorel palkattiin näyttelemään Carolin aviomiestä ja itsensä kaunottaren rooliin sonnustautui aikansa monipuolisimpiin lukeutunut näyttelijätär, Florinda Bolkan. Giallojen lyhyttä historiaa löytyy heidän vihaamansa naapurin kauniista piirteistä, sillä Anita Strindberg viihtyi myöhemmällä urallaan mm. Sergio Martinon ja Aldo Ladon elokuvissa. Rikoselokuvien mielenkiintoista antia edustaa myös ristiriitaisen ja maanpaossakin eläneen amerikkalaisohjaajan Joseph Loseyn (The Boy with Green Hair, 1948) trillereissä pätevöitynyt Stanley Baker poliisikomissaari Corvinina, jonka kontolle Carol Hammondin hankala mysteeri lankeaa, puhumattakaan elokuvan inhoreaktioita aiheuttaneista erikoistehosteista, joista vastaa Carlo Rambaldi.

Teemoiltaan Una lucertola con la pelle di donna on ohjaajan mielenkiintoisimpia, sillä se osoittaa useassa yhteydessä misogynismistä syytetyn Fulcin monisäikeisen naiskuvan, verrattuna esim. Argenton ja monen muun gialloihin 70‑luvun alussa erikoistuneen ohjaajan usein mieskeskeisiin visioihin. Fulcin nainen on vahva yhdistelmä itsenäisyyttä ja seksuaalisuutta, eikä hän tukahduta kaunottariensa roolia normigialloista kumpuavan voimakkaan maskuliinisuuden alle. Alkaen Una sull'altran petollisista roolileikeistä ja jatkuen itsenäisen naissankarittaren Una lucertola con la pelle di donnasta astetta suorempaan Non si sevizia un paperinoon, jossa hän purkaa patriarkaalisen kyläyhteisön turhautumisen Bolkanin tulkitsemaan Maciaraan väkivallan kautta, on Fulci voimakkain ottein rikkonut gialloihin pesiytynyttä traditiota yksiulotteiseen uhrin tai auttajan asemaan hylätystä seksuaalisesta ja siksi vaarallisesta naiskarikatyyristä. Tätä ei välttämättä uskoisi, jos aloittaa tutustumisensa ohjaajan tuotantoon 80‑luvulta alkaen.

Viime kädessä Una lucertola con la pelle di donna lukeutuu 70‑luvun taitteen essentialisiin gialloihin, sillä siinä tiivistyy genrelle keskeinen freudilainen unien psykologia, minkä lisäksi kyseessä on hyvin hitchcockilainen elokuva. Carolin pako Alexandra Palacen suurien aulojen poikki muistuttaa Paul Newmanin esittämän professori Michael Armstrongin suorittamaa harhautusta Itä‑Saksalaisen museon sisuksissa elokuvassa Torn Curtain (1966). Tippi Hedrenin näyttelemän Melanie Danielsin (The Birds, 1963) kohtalon hetket ovat Carolin tavoin koittaa kolkossa ullakkohuoneessa, jossa ensin mainitun kimppuun hyökkäävät linnut ja jälkimmäisen kymmenet lepakot. Myöskään muutamia Vertigon oivalluksia ei kannata sivuuttaa. Parhaiden giallojen tavoin elokuvan anti ylittää pelkän murhaajan ja hänen uhriensa välisen vuoropuhelun ja tarinan sisin löytyy syvältä alitajunnan anatomiasta, jonne ihmismielen salatut toiveet, pelot ja halut kasaantuvat. Omaleimaisen taidehistoriallisen merkityksen lopputulokselle antaa ohjaajan kukkaansa puhkeava väkivaltaisuus.

Tuottajien pyynnöstä rakennettu lopetus ei ehkä aivan vastaa Fulcin ja Roberto Gianvitin alun perin elokuvaan käsikirjoittamaa yliluonnollista kliimaksia, mutta tällaisenaankin se riittää kaikessa yksinkertaisuudessaankin nostamaan kokonaisuuden selkeästi lukuisten keskivertogiallojen yläpuolelle.