Jari Mustonen

The Devils (Paholaiset, 1971)

Ohjaaja:

• Ken Russell

elokuva arvostelu

"...writer-director's most outrageously sick film to date." — Halliwell

The Devils

Paholaiset:
Tonight 22.6.1971

Eletään kesäkuun 22. päivää armon vuonna 1971, kun saman pöydän ääreen istuvat elämänsä toistaiseksi tärkeimmän ja radikaaleimmaksi jääneen elokuvansa ohjannut Ken Russell ja Britannian arvostetuimpiin elokuvakriitikoihin lukeutunut Alexander Walker. Kyseessä on BBC:n tuottama ja suorana lähetettävä Tonight-ohjelma ja aiheena Ken Russellin The Devils, josta Walker on kirjoittanut saman päivän London Evening Standardiin erityisen kriittisen arvostelun. Ohjelman jälkeen BBC:n puhelinlinjat tukkeutuvat negatiivisesta palautteesta koskien Russellin värikästä kielenkäyttöä ja sitä tosiasiaa että hän on suutuspäissään lyönyt Walkeria kyseisellä julkaisulla päähän^[1].

Elokuvan ongelmat kasaantuvat nopeaa tahtia: Pariisissa kulttuuriministeri määrää lokakuussa elokuvaa esittävien teattereiden auloihin erityisiä plakaatteja varoittamaan The Devilsin häiritsevästä sisällöstä, vaikka elokuvaa on jo saksittu ja se on saanut korkeimman mahdollisimman ikäluokituksen. Lukuisissa katolisissa maissa elokuva kielletään kokonaan ja se silvotaan jenkkimarkkinoille. Niin ikään Suomessa The Devils todetaan raaistavaksi ja mielenterveyttä vahingoittavaksi, mikä tuomio toistetaan vuoden 1985 täyskiellossa.

Mitä aikalaiset sitten näkivät? Rietas ja provosoiva The Devils perustuu Aldous Huxleyn kohuromaaniin The Devils of Loudun (1952), jota mukaillen se kuvaa historiallisia tositapahtumia sellaisella intensiteetillä ja vimmalla jollaista harvemmin näkee vielä tänäkään päivänä. Ongelma on se, ettei kyse ole nyt Britannian ilmavoimien suurista hetkistä toisen maailmansodan myllerryksissä tai mistään muustakaan kunniallisesta, vaan kirkon rappiosta. Russell tuo valkokankaalle riettaita kuvia itseään häpäisevistä nunnista. Hän kertoo tarinan verisestä Jeesuksen raadosta visioivasta Jeannesta ja tämän mystisestä rakkaudesta mahdottomaan, käsiensä ulottumattomissa olevaan Isä Grandieriin. Heti alusta alkaen kaikki näyttää pahasti vääristyneeltä, mutta vasta lopussa Russell näyttää todelliset korttinsa; vasta silloin nähdään koko se rietas vimma joka saa Jeannen kääntämään jäsenensä takaperin ja oksentamaan vihertävää oksennustaan kirkon harjoittaman kaksinaismoralismin päälle samalla kun orgioiden kiihottamat nunnat repivät vaatteita yltään ja esittelevät sukupuolielimiään kauhuun, iloon ja nauruun eksyneine kasvoineen. Tämä on suoranaista herkkua aikansa kriitikoille ja moralisoijille, myös Walkerille.

Tositapahtumiin perustuvan The Devilsin anti on kuitenkin paljon enemmän kuin kuviensa välittämä isku vasten kirkon mahtia. Se on tositarina rappioituneesta yhteiskunnasta, joka kulkee kohti dekadenssia.

Silminnähden saatanallista: Histoire des diables de Loudun

Russellin visioiden takaa löytyy vuosisatoja vanha poliittinen näytelmä. Palataan siis studiovalojen loisteesta aina 1630‑luvun Ranskaan ja edelleen ruton runtelemaan pieneen Loudunin kaupunkiin, jossa joukko St. Pierre du Marchén kirkkoon kuuluvia nunnia ryhtyy syyttämään paikallista voimahahmoa, Isä Grandieria, noituudesta. Viikkoja myöhemmin tapahtumat ovat jo eskaloituneet siihen pisteeseen, että protestanttisen kirkkokunnan pastori Nicolas Aubin kirjaa seuraavan silminnäkijähavainnon, joka julkaistaan vuosisadan loppupuolella Histoire des diables de Loudun ‑nimisessä lähdeteoksessa:

"Nunnat löivät päätään vasten rintaansa ja selkäänsä kuin heidän niskansa olisivat poikki. Mahdottomalla nopeudella he kiersivät olkapäätään nivelien rouskuessa, samoin kyynärpäätä tai rannetta kahdesti tai kolmesti ympäri. He makasivat mahallaan ja kurkottivat kämmenensä vasten jalkapohjiaan, heidän kasvonsa muuntuivat niin kauhistuttaviksi ettei niihin voinut katsoa; silmät pysyivät ammollaan eivätkä silmäluomet sulkeutuneet kertaakaan. Heidän rohtuneet mustat finnien peittämät kielensä ulkonivat heidät suustaan ja he puhuivat jatkuvasti. He heittelehtivät selälleen kunnes heidän päänsä kosketti jalkoja ja he kävelivät tässä asennossa hämmästyttävällä nopeudella pitkään. He päästivät sellaisia huutoja, niin hirvittäviä ja äänekkäitä ettei mitään sellaista oltu koskaan ennen kuultu. He käyttivät niin säädyttömiä ilmaisuja, että ne hävettivät kaikista turmeltuneimpiakin miehiä, ja näiden tekojensa aikana paljastivat he itsensä ja houkuttelivat läsnäolijoilta himokkaita katseita tavalla, joka olisi saanut maan alhaisimpienkin bordellien asukkaat hämilleen."

Päivä on historiallisesti merkittävä, koska näiden syytösten myötä sinetöityi vapaamielisenä tunnetun Isä Grandierin kuolinpäivä. Myöhemmin Aubin kuvailee myös roviota ennakoivia julmia ja kirurgintarkkoja kidutusmetodeja, joita Grandieriin kohdistettiin. Kyse ei ollut kuitenkaan mistään tavallisista noitavainoista, sijoittuvathan Loudunin tapahtumat uuden suuren Ranskan aamunkoittoon. Tapahtumien toimeenpanijana nähdään Ranskan vaikutusvaltaisimmaksi hahmoksi noussut Kardinaali Richelieu. Hän on yksi Grandierin lukuisista vihamiehistä. Pian ollaan tilanteessa, jossa Richelieun määräämä delegaatio vastaa sekä Grandierin syyttämisestä, tuomitsemisesta että tuomion täytäntöönpanosta. On pelkkä muodollinen tosiasia että demoni Leviathan johdattaa Sisar Jeannen suulla kuulustelijat Grandierin verellä tahritun ja itsensä Saatanan kanssa solmitun sopimuksen luo, tai että visvaa sylkevät ja jäseniään rusikoivat nunnat nostetaan todistajiksi, sillä kyseessä on alusta alkaen Richelieun voimain osoitus, jonka hän toteuttaa osana hugenottien vastaista kampanjaansa. Ainoastaan se merkitsee, että Isä Grandier on protestantti ja hän rakastui väärään ihmiseen.

Isä Grandielin uusi ylösnousemus

Isä Grandielin kohtalo on sittemmin saanut runsaasti huomiota. Tapahtumista kirjoitti jo 1800‑luvulla Alexandre Dumas vanhempi näytelmän ja romaanin, jotka hän nimesi Urbain Grandieriksi. Kului kuitenkin vielä runsaat sata vuotta ennen kuin tapahtumat saivat modernin muotonsa. Tällöin asialla oli brittiläinen kirjailija Aldous Huxley, joka tutustuttuaan aikalaislähteisiin kirjoitti sensaatiomaisen romaaninsa Devils of Loudun (1952). Häntä seurasi John Whiting, jonka kymmenisen vuotta myöhemmin valmistunut näytelmä, The Devils, perustui Huxleyn visioihin. Vielä ennen Russellia ehtivät aiheen kimppuun puolalaiset: valkokankaille toi ensin oman versionsa Jerzy Kawalerowicz (Matka Joanna od aniolów / Mother Joan of the Angels, 1961), jonka jälkeen valmistui Krzysztof Pendereckin kolminäytöksinen ooppera: The Devils of Loudun. Teos sai kantaesityksensä Hampurin kaupunginoopperassa 20.6.1969. Kaksi vuotta tämän jälkeen koetti Russellin vuoro. Hän kokosi elokuvakameran eteen joukon Britannian kyvykkäimpiä näyttelijöitä, ja elävöitti historiallista tositarinaa.

Elokuvan suhde historiaan on aina erityinen. Ei ollut mitenkään mahdollista että Russell kykenisi kertomaan tarinan totuudenmukaisessa muodossa, tai edes Huxleyn romaania mukaillen. Radikaalina oman tien kulkijana Russell ei myöskään voinut lähteä kertomaan samaa tarinaa muiden keinoilla. Hänen täytyi ylittää kaikki aiemmin nähty, mikä käytännössä tarkoitti tabujen rikkomista. Omana aikanaan – vain kymmenen vuotta aiemmin – oli Kawalerowicz jo herättynyt paheksuntaa omalla filmatisoinnillaan, jonka ympärillä käyty polemiikki kulminoitui siihen että Paavi Johannes XXIII julisti koko elokuvan pannaan. Herättääkseen historiallisia tapahtumia vastaavan kokemuksen, halusi Russell viedä kerrontansa äärimmilleen, sillä Kawalerowiczin jälkeen ei enää riittänyt pikkutuhma kirkon moralisointi. Tarvittiin jotain radikaalimpia, jotta visio tuntuu aikalaisyhteiskunnan luissa ja ytimissä, ja Russell oli juuri oikea mies vastaamaan tähän haasteeseen. Hän ei ehkä esitä totuudenmukaista representaatiota tapahtumien kulusta, mutta hän kykeni sijoittamaan historiallisia tositapahtumia nykyaikaiseen elämänfilosofiaan tavalla, joka paljasti kuvien dynaamisen voiman hyvin mielenkiintoisella tavalla BBC:n studiovalojen loisteessa.

Ennen paluuta Russellin ja Walkerin värikkääseen keskusteluun, on syytä esitellä vielä se yksinkertainen inhimillinen kipinä joka toimi Grandierin kohtalon luovana voimana. Hänen suuri virheensä – sekä historiankirjoissa että Russellin filmatisoinnissa – oli rakastua nuoreen Madeleine de Brou'hun, jonka kanssa hän avioitui laittomasti. Tämä Ranskassa 1630‑luvulla tehty rikos saattoi vielä 1960‑luvun taitteessa olla tarinan moralisoiva kipinä, jota ohjaajat hyödynsivät nunsploitaatioksi sittemmin nimetyn genren ensiteoksissa, mutta vuosikymmenen lopun seksuaalisen vallankumouksen jälkeen tarvittiin enemmän. Tarvittiin iso kasa kirkon ylläpitämiä tabuja, ja näitä Russellin visiossa ilmentää uransa voimakkaimman ja taatusti fyysisesti haastavimman roolisuorituksen antava Vanessa Redgrave. Hän näyttelee demonien riivaamaa Jeanne des Angesia: apokalyptisistä visioista kärsivää kyttyräselkäistä mutta kasvoiltaan kaunista sisarkunnan johtajatarta, jonka virhe on niin ikään rakastua, tällä kertaa Grandieriin. Kuullessaan sittemmin miehen laittomasta avioliitosta, päättää hän syyttää tätä noituudesta. Näin yksinkertainen on tragedian inhimillinen siemen. Kaikki muu on valtapolitiikkaa, tai oikeammin sen kylmää sarkasmia.

Oman nerokkuutensa Russellin kerrontaan tuo juuri kirkollisen valtapolitiikan fyysinen ilmentymä: Isä Barre (Michael Gothard). Hänessä historiallinen tosihenkilö muuntuu kaikista selvimmin Russellin omahyväisen pilkankannon välineeksi, sillä kyseinen henkilö, kaikkien syytösten isä; kurkkusuorana karjuva ja valtaa käsissään pitävä voimahahmo – on hippi. Niin ikään valtion valtarakenteet saavat osansa kritiikistä, kuvaahan The Devils aikaa jona maallinen valta on jo ylittänyt paavin vallan ajan. Siinä missä kirkko elää omaa fantasiaansa järjestämällä mahtipontisia näytöksiä, saapuu todellista valtaa käsissään pitävä kuningas Louis XIII (Graham Armitage) seuraamaan riivattujen nunnien performansseja silkasta mielenkiinnosta. Häntä eivät voisi vähempää kiinnostaa demonien alkuperä tai kirkon näkökulma. Sen sijaan häntä kiinnostavat demonien aikaansaama rivous ja korruptio, jotka ovat lähempänä hänen omia mieltymyksiään kuin mitä ovat katoliset mahtikäskyt, säännöt ja perinteet. Elokuvan kliimaksi osuukin sopivasti hetkeen jona Louis XIII vaivautuu henkilökohtaisesti paikan päälle, ja päätyy todistamaan kielletystä rakkaudesta syntyneiden tunteiden fyysistä vetovoimaa.

Samaa tahtia kuninkaan saapumisen kanssa kiihtyy elokuvan rytmi ja intensiivisyys. Russellin piiskaamat kuvasarjat vievät katsojat yhä syvemmälle kohti rappiotaan kulkevaan yhteiskunnan kuvatukseen, Louduniin, kunnes elokuva itsessään muuttuu anarkiaksi ensiluokkaisten lavasteiden ja boheemien pukujen kasaantuessa intellektuelliksi historian, nykyajan ja tulevaisuuden ristisiitokseksi. Russellin silmiinpistävän rohkea ja sovinnaisia tapoja rikkova kerronta nouseekin kaiken keskipisteeksi, kun hän venyttää elokuvataiteen raameja. The Devils muuntuu ohjaajan käsissä historiallisesta näytelmästä popahtavaksi kirkkoa herjaavaksi fantasiaksi: dekadenssiksi unelmaksi.

Ja kun elokuva valmistui, iski sensuuri.

"Rape of Christ"

Herjaavien kuviensa myötä The Devils kärsi jo paljon ennen kuin ensimmäistäkään näytäntöä oli buukattu. Amerikkalaisiin elokuvateattereihin tuodut versiot silvottiin samoin kuin Britanniassa esitetty – kaikista täydellisimmäksi kopioksi nimetty – X‑rated ‑julkaisu, josta leikattiin pois kuvamateriaalia puolitoista minuuttia. Lisäksi kaikista printeistä poistettiin kokonaan "Kristuksen raiskaukseksi" nimetty episodi, jonka sittemmin oletettiin kadonneen. Joulukuussa 2002 Sight & Sound paneutui kattavasti tähän nimenomaiseen kohtaukseen mainiossa artikkelissa "Raising Hell".

Artikkelissa kuvaillaan, kuinka:

Omassa euforisessa hysteriassaan lilluvat nunnat lyövät Isä Batherin maahan ja ryntäävät alttarille. He repivät alas sen yläpuolella lepäävän ahdistunutta Kristusta kuvaavan patsaan ja painavat sen vasten lattiaa. Nunnien ryhtyessä rienaamaan ja "raiskaamaan" tätä kuvaa, näytetään kuinka kaikkia tapahtumia seuraa korkealta heidän yläpuoleltaan Isä Mignon, joka masturboi vasten kättään. Aikaa tähän kaikkeen käytetään useita minuutteja, mikä ei ainakaan edistänyt kohtauksen läpipääsyä.

Kyseisen kadonneeksi luullun materiaalin löysi uudestaan vasta vuosikymmeniä myöhemmin kriitikko Mark Kermode, minkä jälkeen monille harrastajille oli luvassa ikimuistoinen tv‑lähetys, kun Channel 4 esitti osan kohtauksesta 25.11.2002 ohjelmassaan "Hell on Earth".

Todellinen ongelma on silti ratkaisematta, sillä levitys-, omistus‑ ja julkaisuristiriitojen takia kyseistä kokonaisuutta ei ehkä koskaan tulla näkemään oikealla paikallaan osana elokuvaa, elleivät asenteet muutu levitysoikeudet omistavalla Warnerilla. Nimittäin, kun Kermode ja Russell ehdottivat täyspitkän Director's cutin kokoamista, kaatui koko hanke kun tuottajat näkivät kyseisen sensuroidun filminpätkän ja totesivat ettei sitä haluta osaksi heidän julkaisutoimintaansa. Unohtamatta markkinoille tulvineita piraattijulkaisuja, joissa on yhdistetty Maverick Directorsin vhs‑julkaisun ja mitä ilmeisimmin Channel 4:n tv‑esityksen materiaali, sopii kysyä jääkö The Devilsin ikuiseksi torsoksi, kirkollisten tahojen ja sensuurin voimannäytteeksi? Tuskin. Mutta kuinka kauan elokuvan virallista täyspitkää julkaisua pitää vielä odottaa, se jää nähtäväksi.

Sisar Jeannen kärsimys, viimeinen etappi helvettiin

Elokuvan pisin versio (111 min) esitettiin 1995 BBC‑2:n ohjelmasarjassa "Forbidden Weekend". Harvinaista herkkua tarjoiltiin niin ikään elokuvateatteri Orionissa SEA:n toimesta, kun valkokankaalla esitettiin vastaavat 111 minuuttia lokakuussa 2003. Videoiden puolelta löytyy Maverick Directorsin julkaisu vuodelta 1997, joka on suositeltavin liikkeillä olevista nauhoista. Warnerin dvd odottaa tuloaan, mutta missä formaatissa ja millaisilla ekstroilla, sitä ei ole vielä kerrottu.

Kaikista kohua nostattaneista asenteistaan, kohtauksistaan ja näkökulmistaan, sekä sensuurien asettamista ennakkoluuloista huolimatta kohoavat The Devilsin poliittiset ulottuvuudet teoksen kuvallisen ilmaisun yläpuolelle. Radikaalina oman tiensä kulkijana tunnetun Ken Russellin ei ollut missään vaiheessa tarkoitus tehdä eksploitatiivista elokuvaa, ei ainakaan ilman selkeitä ja tärkeitä valtion ja kirkon välisiä kytköksiä, jotka nostavat kuvien vaikutukset kolmanteen potenssiin. Hän tietää, että helvetin tuli on pelkkä symbolinen kirkollinen referenssi ja että koko käsitteen ironia piilee heidän käsissään, jotka sytyttävät rovion tuleen, samoin kuin niiden vanhoillisten väkivaltaan ja alastomuuteen keskittyvien kriitikkojen sanoissa, jotka ovat sokeita kertomaan mitään todellista elokuvasta ja sen sanomasta. Itse asiassa Russellia kritisoinut Walker sopisi täydellisesti yhdeksi elokuvan karrikoiduista hahmoista. Palaamme siis kesäkuuhun 1971 ja BBC:n pieneen studioon, jossa Russell on ajautunut puolustuskannalle. Hän vastaa Walkerin esittämiin syytöksiin toteamalla, ettei tee elokuviaan kriitikoille vaan maksaville elokuvissakävijöille.

Walkerille tämä on punainen vaate. Viitaten elokuvan heikkoon menestykseen jenkkimarkkinoilla hän näpäyttää Russellia ja toteaa ettei maksava yleisökään näytä olevan kiinnostunut elokuvasta. Se puolestaan on liikaa oman arvonsa tuntevalle ohjaajalle. Loppu on BBC:n asiaohjelmien historiaa. Tästä päivästä käsin onkin mielenkiintoista huomata miten koko keskustelu elokuvan sisällöstä kääntyi hetkessä turhanpäiväiseksi väittelyksi sen kaupallisista arvoista.

Täysin sivuutettiin The Devilsin ympäriltä löytyvä valtava konteksti, mikä toisaalta ainoastaan osoittaa elokuvan voiman taiteenlajina. Kun tosielämän tragedia kääntyy intensiivisiksi kuvasarjoiksi unohtuu tapahtumien alkuperäinen järjestys ja kuvat alkavat dominoida historiaa. Tässä mielessä The Devils on erityisen onnistunut elokuva. Siinä nähtävät visiot hätääntyneestä ja himojensa riivaamasta Jeannesta, joka eräässä alkupuolen keskeisessä kohtauksessa pakenee kiellettyä visiota syvälle sisimpäänsä, kertovat kaikessa karuudessaan tukahdutettujen ihmisten tarpeesta seurata omia mielihalujaan. Kuvien voima ei kuitenkaan rajoitu pelkkään yleismaailmalliseen kokemukseen, sillä niiden kautta on mahdollista peilata myös katsojien ajatuksia ja heidän kuvaansa tästä kaikille yhteisestä maailmasta. Russellin näkemys tukahdutuista ihmisolennoista kääntyi Walkerin silmissä riettaaksi jumalanpilkaksi, aivan kuten sisar Jeannen kielletty rakkaus kääntyi oikeaoppisten silmissä kaiken hyvän turmelevaksi demoniseksi voimaksi, jota hän ei kyennyt enää hallitsemaan.

Viimekädessä The Devils on kaikkine puitteineen todella huoliteltu elokuva, jota Russell johdattelee eteenpäin itselleen ominaisella kylmällä brittihuumorilla. Sitä ei voi kutsua erityisen historialliseksi elokuvaksi, sillä Russell rakentaa täysin oman maailmansa, johon sekoittuu vuosisatojen takainen menneisyys ja 70‑luvun taitteen pröystäilevä egoismi. Myöhemmin samaan dekadenssiin ja kirkolliseen rappioon ovat pystyneet vain harvat; Gianfranco Mingozzi (Flavia, la monaca musulmana, 1974) ja Peter Greenaway (The Baby of Mâcon, 1993) etunenässä. Jo pelkästään tästä syystä The Devils ansaitsee paikkansa elokuvahistoriassa, osoittaahan se paitsi kuvien voiman, myös yhteiskuntaan kätkeytyvien tabujen arvaamattomuuden.

Lähdeluettelo

Viitatut lähteet:

1. ^ Why X‑rated masterpiece The Devils is still being censored (linkki )

Kirjalliset lähteet:

• Nicolas Aubin. Histoire des diables de Loudun (1693)