Jari Mustonen

Sacred Flesh (2000)

Ohjaaja:

• Nigel Wingrove

elokuva arvostelu

Ohjaus: Nigel Wingrove

Uskonnot ovat aina kiehtoneet ihmisiä. Kristillisen maalaustaiteen historia on täynnä pyhiä neitoja, jotka ovat antaneet elämänsä Jumalan palvelemiseen, mutta myös helvetin kuvia, joissa syntiin langenneita rangaistaan tulisessa pätsissä. Sama kohtalo on varattuna myös niille pyhille naisille, jotka lupauksistaan huolimatta lankeavat lihan saatanallisiin himoihin.

Yhdestä tällaisesta tapauksesta kertoo Nigel Wingroven Sacred Flesh. Tosin nyt ei ole kyse mistään säkenöivästä elokuvataiteen klassikosta, vaan aneemisesta jäljitelmästä, jonka aikana tuli kiitettyä luojaa enimmäkseen kaukosäätimen next-nappulan olemassaolosta. Yksi dvd‑aikakauden suurista saavutuksista on kohtausten haku. Kun silmien eteen vyöryy minuuttikaupalla tyhjänpäiväistä dialogia, ei tarvitse kauaa tuskailla, vaan voi siirtyä suoraan oleellisimpiin tapahtumiin. Mitään sen kummempaa tästä elokuvasta ei käteen sitten jääkään kuin pari eroottisviritteistä nunna-aktia.

Ohjaajan uraa havittelevan Wingroven tunnetuin ohjaustyö on yhä vuonna 1989 valmistunut Visions of Ecstasy, joka on jumalanpilkan nojalla kielletty kokonaan Britanniassa. Myös astetta säyseämpi Sacred Flesh pyrkii elvyttämään tätä jo kerran kuopattua eksploitaation alagenreä ja onnistuukin erotiikan osalta mukavasti. Se ei silti riitä kovin pitkälle, koska koko muu leffa on tuskallista tarpomista törkeän pitkien kohtausten ja jumalattoman tylsien roolihahmojen seurassa.

Totta puhuen jo kymmenen minuutin jälkeen on aivan sama kuka ajattelee mitäkin ja mitä kenellekin tapahtuu. Mitä ilmeisimmin juonessa on kyse eri himojen välillä taistelevan nunnan itsetutkiskelusta. Tästä aiheesta on kuitenkin tehty jo monta hienoa elokuvaa – kuten tämänkin teoksen esikuvana toiminut Walerian Borowczykin Behind Convent Walls (1978) – joten tarinan elävöittämiseksi olisi tarvittu jotain muutakin kuin pelkkää puhetta. Elokuva ei myöskään juhli visuaalisuudella. Se on kuvattu kahdeksassa päivässä digitaalisesti videolle. Tämä näkyy muun muassa siinä, että värit eivät elä ja oli miljöö sitten mikä hyvänsä, ei kuviin synny minkäänlaisia empatioita. Ei vaikka niihin välillä ilmestyy mustaan nunnan kaapuun verhottu luuranko, jonka pää muistuttaa erehdyttävästi viime vappuna näkemääni kuminaamaria.

Kuivahkon pinnan alta löytyy kuitenkin mielenkiintoisia nimiä. Ylipäätään kaikkialta paistaa tekemisen ilo, mikä on aina mukavaa seurattavaa. Tällä kertaa haukattu pala on vain ilmeisesti ollut liian suuri, eikä kiitosta voi antaa kuin eroottisista kohtauksista, joissa nunnia leikkivät pornostarat tekevät parhaansa. Jos vain koko muu elokuva olisi niiden tasoa, olisi tässä klassikon aineksia. Näin ei kuitenkaan ole.

Vaikka lopputuloksesta vastaava Wingrove ei loista ohjaajana, on häntä syytä kunnioittaa muiden meriittiensä puolesta. Wingrove nimittäin omistaa sellaisia tuotemerkkejä, kuten Salvation ja Redemption – joista jälkimmäistä oli perustamassa myös tässä elokuvassa nähtävä, pieneen kulttimaineeseen urallaan kohonnut Eileen Daly (Razor Blade Smile, 1998; Cradle of Fear, 2001). Lisäksi hänet tunnetaan yhtenä eturivin taistelijoista britteissä vallitsevaa elokuvasensuuria vastaan. Joten jos nunnien harrastama intiimi kiva ei jaksa kauaa innostuttaa, niin tietääpähän ainakin tukeneensa oikeaa asiaa.