Jari Mustonen

Flavia, la monaca musulmana (Pahuuden luostari, 1974)

Ohjaaja:

• Gianfranco Mingozzi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Gianfranco Mingozzi

Flavia, la monaca musulmana on kertomus nuoresta naisesta, Flaviasta (Florinda Bolkan), joka pakotetaan luostariin ja täten vieroittumaan seksuaalisesta vapaudestaan. Hän joutuu lisäksi huomaamaan elämän luostarin muurien sisäpuolella olevan yhtä armotonta kuin kaikkialla muuallakin mistä vain ihmisiä löytyy. Nunnat ovat himokkaita ja tästä himosta heitä rangaistaan kuin karjaa. Ruoska ja keppi ovat luostarin pyhiä aseita, ja jos rikkoo sääntöjä liiaksi, päätyy sidottuna kidutuspöydälle, jossa nänni viilletään irti, syvän kaivomaisen kidutuskammion syövereissä. Tätä suurempaa tuskaa tuottaa vain mielen vankeus, johon nämä nuoret neidot on pakotettu.

Flavian ahdinkoa ei helpota sekään, kun hän näkee matkallaan läheiseen kaupunkiin nuoren paimentytön raiskauksen sekä sodan mukanaan tuomaa tuhoa. Lopulta, kun hänet on voimakeinoilla palautettu uskoon, kohtaa hän sattumien kautta muslimimiehen taistelijoineen. Voitettuaan miehen omakseen, päättää hän valloittaa koko luostarin ja johdattaa sen pakanalliseen hurmioon.

Ohjaaja Gianfranco Mingozzista aloitti uransa dokumentintekijänä, mikä selittää Flavia, la monaca musulmanan realistisuuden. Tämä käy ilmi jo heti ensimmäisistä otoksista, joissa Flavian isä tappaa tämän rakastajan. Kaikki näyttäytyy synkeän harmaana ja elottomana. Surman jälkeen katsoja johdatellaan Nicola Piovanin hienon musiikin kera alkuteksteihin, joidenka aikana Flaviasta valmistellaan nunnaa: kauniit pitkät hiukset leikataan ja hänen kehonsa verhotaan kaapuun. Elämän nautintojen sijasta vuorossa on kuolleita harmaita seiniä ja vanhoja maalauksia.

Mingozzi rakastaa ihmisten kasvoja ja tuo niiden avulla esille tunteita. Elottomia ruumiita hän sen sijaan käyttää kuin ne olisivat kohtalon julmia taideteoksia. Näihin hienoihin kuviin päästään tosin vasta myöhemmin, sillä alku on omistettu patoutuneen seksuaalisen mielettömyyden kuvaukselle. Riivattujen naisten myötä musiikki vaihtuu kiihkeäksi rummutukseksi ja riivattujen hulluus näyttäytyy kuin dokumenteissa; yksinkertaisena, luonnollisena ja voimakkaana. Tätä seuraa alkupuolen kuuluisin kohtaus, jossa sisäpihan patsas muuttuu erään nunnan kuvitelmassa eläväksi ja asettaa miekkansa nunnan rintojen väliin. Mikään ei ole edelleenkään kaunista ja jos katsoja odottaa myöhemmille nunnaelokuville niin tyypillistä paljasta pintaa, tietää hän tulevansa petetyksi. Mingozzi ei herkuttele alastomuudella, vaan realistisuudella. Flavian matka jatkuu pian luostarin ulkopuolelle, jossa luvassa on hevoselle suoritettava kastraatio, raiskaus sikojen keskellä, sisar Livian (Raika Juri) kidutus, lehmän raatoja ja kaikkea muuta, mikä tekee tästä elokuvasta ei‑niin-herkille tarkoitetun vision.

Pohjimmiltaan Flavia, la monaca musulmana on yksinkertainen, kaunis ja raadollinen elokuva, joka nauttii ansaittua kulttimainetta. Halutessaan elokuvan voi sijoittaa samalle jatkumolle Ken Russellin The Devilsin (1971) innoittamien nunsploitaatioiden kanssa, mutta tällöin tekee vääryyttä Mingozzille. Toki 70‑luvun alkupuolen nunsploitaatiot ovat vielä elokuvallisesti varsin päteviä (genre tuhoutui vasta vuosikymmenen loppupuolella) mutta ennemmin tämän teoksen inspiraatio löytyy Roberto Rossellinista, Pier Paolo Pasolinista ja ylipäätään Italian neorealismista saakka.

Oman ripauksen elokuvan tarinalliseen loistokkuuteen antaa ristiriitoja etsivä käsikirjoitus, kertoohan tarina katolilaisuudesta, mutta tavalla, jossa vapauttajan rooli annetaan muslimeille. Liiaksi ei voi kehua elokuvan lopetusta, joka syöpyy pitkiksi ajoiksi mieleen.