Komediasarjojen eliitti

Loaded oli erinomainen 1990-luvulla, kun sen päätoimittajana oli James Brown-niminen tyyppi (juu ei se muusikko). Populaarikulttuuria, älykkäitä haastattelujuttuja, Oliver Reedin ja Michael Cainen palvontaa ja Euroopan parasta gonzojournalismia. Kaikki muut lad-lehdet alkoivat kopioida Loadedia, ja niitä perustettiin lisää ja lisää. Esimerkiksi FHM uudelleenlanseerattiin Loaded-kopioksi, ja siitä taisi tulla genren suurin lehti.

Hiljalleen Loadedista katosi kaikki terä, en ole enää jaksanut seurata kehitystä 6-7 vuoteen. En ihan usko että se on muuttunut urheilulehdeksi, mutta tissien määrä on varmasti kasvanut entisestään.. Enkä tiedä missä hamitu asuu mutta ainakin Helsingissä Loadedia on aina saanut kaikista keskustamman alueen R-kioskeista.



http://en.wikipedia.org/wiki/Loaded_(magazine)

Harvoin sitä sortuu Playlla tilaamaan 18 ja puolen euron täysihintaista kamaa, mutta pannaan joulun piikkiin moinen hairahde. Viime päivät ovat sujuneet

Steve Cooganin Saxondalea katsellessa. Coogan ottaa etäisyyttä Alan Partridge ‑narsistihahmoonsa erittäin onnistuneesti vanhan rock-pierun Tommy Saxondalen roolillaan. Jatkuvajuonista, laadukasta brittikomediaa on tämä, ja toki myös pientä draaman vivahdetta löytyy, mutta toimivalla tavalla. Sarja on ainakin ekan kauden perusteella rosoinen, mutta silti hienolla tavalla lämminhenkinen. Puolet Saxondalen dialogista menee ohi, mutta se lienee tarkoituskin, onneksi dvd:ssä on tekstitys...



Cooganin komediaura on huomattavan tasalaatuinen, huonouteen mies ei ole sortunut. Tapaus Armstrong & Miller on hieman vaihtelevampi. Loistava ykköskausi on vihdoin dvd:llä, aiemmin on saanut vain keskinkertaista neloskautta. Alexander Armstrongin ja Ben Millerin hemmetinmoiset pokkanaama-popkulttuuri ‑parodiat ovat taitavaa, absurdia kieroilua. Huomattavaa on myös kiireettömyys: sketsien annetaan kehittyä rauhassa, mikä tarkoittaa, ettei 25 minuuttiin montaa juttua mahdu.



Ja vielä RM-aspektiakin saadaan ängettyä tähän: muistaakseni juuri tällä kaudella Nude Practice ‑sketsissä on se full-frontaali Sarah Alexander...

Olisiko jollain heittää raporttia

Little Britain USA:sta? Kun jotenkin vaan tuntuu, että eiköhän nuo sinänsä loistavat hahmot ja niiden variaatiot ole jo kuitenkin lypsetty kuiviin. Onko projekti rahatpois-osastoa?

QCine ( 28.12.2008 11:33)

Olisiko jollain heittää raporttia Little Britain USA:sta? Kun jotenkin vaan tuntuu, että eiköhän nuo sinänsä loistavat hahmot ja niiden variaatiot ole jo kuitenkin lypsetty kuiviin. Onko projekti rahatpois-osastoa?

Jaksaa hymyilyttää paikoitellen, mukana pari uuttakin hahmoa, mutta kyllä se ydinmehu löytyy niistä parista ekasta kaudesta. Ray McCooney

Edit. Onpas kuva/äänisynkka vituroillaan.

Nyt on Saxondalen molemmat kaudet katsottu. Toinen kausi on aavistuksen väljemmin kirjoitettua satsia, esim. uudet sivuhahmot eivät toimi aivan niin terävästi kuin olisi voinut olla mahdollista. Kevin Eldon tekee oikein herkullisen sivuroolin yhdessä jaksossa. Kahdessa viimeisessä episodissa sarja luiskahtaa hahmovetoiseen perushyvä ‑kastiin, jossa draaman elementit uhkaavat vallata liikaa alaa. Mutta yksittäisiä, hersyviä hetkiä on tarjolla kaikissa jaksoissa. Ilmeisesti sarjaa ei enää jatketa, mikä olisi ehkä järkevin ratkaisu.

Minäkin hankin Saxondalen ensimmäisen kauden ja pidin kyllä. Päähenkilön temperamenttisen nuorekas luonne ja omapäiset ajatukset joutuvat "aina välillä" törmäykseen keskiluokkaisen laimean enemmistö-todellisuuden kanssa. Hahmoon tuo hauskan piirteen "pollea" kävelytyyli sekä alituinen ja aika huomaamattoman itsetyytyväinen maiskuttelu/tuhina, millä hän värittää ilmaisuaan mm. hermostuessaan tai väitellessään jonkun kanssa (mitä tapahtuu usein). Tommy Saxondalella on myös kirjallista tietämystä (ei todellakaan päde herra Partridgeen!) Siinä missä Partridgen aikana ei voi välttyä ääneen nauramiselta, Saxondalessa tulee hymyiltyä melkein jatkuvasti. Vittuilua mm. perus-juppeilulle, musiikin/popkulttuurin kierrätykselle, kasvissyöjille jne. Toinen kausi täytyy hommata jossain sopivassa välissä.

Olen pohtinut usein sitä ykköskauden yhtä huippukohtaa, jossa Saxondale lopettaa pistoolillaan kyyhkysen. Koreografia on niin hersyvän täydellinen, että se on takuuvarmasti jouduttu kuvaamaan muutamaankin kertaan...

QCine ( 7.1.2009 12:34)

Olen pohtinut usein sitä ykköskauden yhtä huippukohtaa, jossa Saxondale lopettaa pistoolillaan kyyhkysen. Koreografia on niin hersyvän täydellinen, että se on takuuvarmasti jouduttu kuvaamaan muutamaankin kertaan...

Kyseisen kyyhkyskohtauksen päättävä (Mick) Hucknall-herja jäi myös hyvin/hervottomasti mieleen, heh.



Kyyhkysistähän on revitty hauskuutta irti aiemminkin, ainakin I'm Alan Partridgen 1. kauden 1. jaksossa, legendaarisessa kohtauksessa, jossa Alan tapaa BBC:n pomon lounaalla ja yrittää myydä tälle ohjelmaideoitaan, kuten hätäpäissään keksityn "A partridge among the pigeons."

Vähän lätinää BBC:n The Royle Familystakin, joka taitaa olla useammalle tuttu, mutta jonka itse katsoin vasta hiljattain läpi.

Eli jossain Manchesterin lähiöalueella asuu ja television ääressä vetelehtii perhe; kaikki jaksot (reilut 20kpl) tapahtuvat siis yhdessä asunnossa ja usein saman tunkkaisen sohvan/töllön ääressä, mistä vaatimattomasta asetelmasta otetaan kaikki mahdollinen irti. Jos verrataan esim. toiseen mahtavasti kirjoitettuun draamakomediaan, Channel 4:n Shamelessiin, tässä on onnistuttu siinä harvinaislaatuisessa tavoitteessa, että räikeitä asioita räikeällä tavalla käsittelevässä draamakomediassa on sävy, joka mahdollistaa usein surumielisen/melankolisen ja hillittömän hauskan samanaikaisen läsnäolon, sekä näiden ja muiden toisistaan kaukana olevien tunnetilojen rajaviivojen horjuttamisen.



Isä-Roylehan on sellainen hahmo, josta oppii nopeasti pitämään ja jonka vielä tietää dialogin tasolla olevan aina "asian ytimessä", vaikka se asia itsessään voikin olla jopa masentava. Hän on tosiaankin taantuneempi versio kuuden lapsen "huoltajasta", manchesterilaisesta Frank Gallagherista (Shameless), joka mm. tykkää ruuvata itseään kovaan bilekuntoon erinäisten tuotteiden avulla, kun taas Jim Royle ei taida juoda oluttakaan kuin juhlapäivinä! Television rooli koko talossa onkin niin dominoiva, päihdyttävä ja lamaannuttava, että mikään kliseinen bissen litkiminen ei olisi edes tarpeellista. Kaikki hahmot löhöävät sohvalla korostetun passiivisina, aivan kuin "jonkin vaikutuksen alaisina", kuten he ovatkin; passivoivan lootan nimeltä televisio vaikutuksen alaisina. TÄmä on aika hauska allegoria, ja tietyiltä ärsytysarvoiltaan Roylen perheen passiivisuus lähentelee jo mm. Extrasin saamattoman agenttihahmon touhuja.



Sarja kuvaa sitä mikroskooppisen pientä maailmaa ja kehikkoa, missä Roylet asuvat vuodesta toiseen ja missä he ovat ns. onnellisia ja keskenään solidaarisia (Shameless). He ovat potentiaalista "roskaväkeä", mutta aina kun "parempaa väkeä" esiintyy näissä sarjoissa, paljastuvat monet hienot asiat ensiksi mainituista, kun taas jälkimmäisistä irtoaa kummasti nerokasta vittuilua/havainnointia (mm. kolmoskauden jakso, jossa Antonyn tyttöystävän vauraat vanhemmat käyvät kylässä Royleilla). Roylejen kaikki keskustelunaiheet koskevat oman perheen "tapahtumia" tai sitten lähipiirin (=naapureiden) tapahtumia ja tietysti heihin liittyviä juoruja. Kukaan Roylen tyypeistä ei keskustele koskaan mistään, mikä vihjaisi pienimmästäkään älyllisestä tai sosiaalisesta ryhdistä/itsetarkkailusta, "laajemmasta näkemisestä", ympäröivästä kulttuurista tai MAAILMASTA nyt puhumattakaan. Tosielämässä tällainen on tietenkin omiaan aiheuttamaan eksistentialistista Kuvotusta (la nausee), mutta Royle Family havaitseekin tätä sympaattisella, elämänmyönteisellä ja hervottoman hauskalla tavalla, jota on aika vaikea vastustaa.



Sarjassa havainnoidaan vakuuttavasti myös eri sukupolvien välisiä kohtaamisia, "liiallista läheisyyttä", josta niinikään kumpikaan osapuoli ei osaa/pysty/halua paeta tai vapautua. Esim. Barbaran ja Nanan (isoäiti) välinen suhde sisältää muutamia häiritsevän tarkkanäköisiä tilanteita, otoksia laajemmasta sosiaalisesta kokonaisuudesta; vanhan äidin turhautuminen voi muuttua tiedostamattomaksi kaunaksi tytärtä kohtaan ("lausumattomat totuudet muuttuvat

myrkyllisiksi", Nietzsche).



The Royle Familysta tehtiin muuten uusi special-jakso, The New Sofa, joka esitettiin Englannissa pari viikkoa sitten joulupäivänä 2008. Siinä ollaan kuulemma ensimmäistä kertaa muualla kuin Royle-asunnossa, eli Denisen ja Davidin himassa.

The Royle Family toimii ‑ach- niin monella tasolla. Ykköskauden lopettava tupakan tumppaaminen pitäisi näyttää kaikille suomalaisille dramaturgian opiskelijoille esimerkiksi siitä, miten kaikkea ei tarvitse kirjoittaa ulos: kyllä katsojatkin ajatella osaavat.

Ihan loppuun saakka show ei mielestäni täysillä onnistu paahtamaan, mukana on niitä väljempiäkin hetkiä: remontointia musiikin tahtiin ja "Haluatko miljonääriksi?" ‑ohjelman seuraamista. Mutta ykköskausi on klassikko, ja tietenkään homma ei kilpisty edes keskinkertaiseksi missään vaiheessa. "The Queen of Sheba" ‑spesiaalista en hirveämmin välittänyt, ja sen myötä olen hiukan taipuvainen ajattelemaan, että olisiko ihan pikkuisen liikaa venytetty tämä vitsi? Toki tuo "The New Sofa" täytyy katsoa asappina ajankohtana.



Aina puhutaan siitä, miten hyvässä komiikassa on mukana myös draamaa. Minusta The Royle Familyn traaginen elementti on Denise, patalaiska, flegmaattinen ja saamaton ämmä, jota on kertakaikkiaan nautittavaa inhota. Alussa säälittävä, mutta lapsen saamisen myötä peräti vihattava. Hienoimpia tv-hahmoja koskaan. Caroline Aherne maalaa täydellisesti sietämättömän, ja ennen kaikkea uskottavan ihmistyypin, jonka ominaisuudet yleensä käsikirjoitetaan miehille.

Remontoinnit ja jotkut jammauskohdat ovat kieltämättä vähän turhan pitkiä/löysiä, mutta tuon "Haluatko miljonääriksi" ‑kohtauksen funktio on minusta perusteltu: siinähän David ja Jim kisaavat keskinäisistä tiedoistaan yrittäessään vastata oikein visailuohjelman kysymyksiin. David tietää paljon enemmän kuin Jim, joka täten "nolaa" itsensä tyttärensä silmissä (olkoonkin, että tytär itsessään on melkoinen kretiini.)

Itse pidän oikeastaan tasavertaisen paljon kaikista kolmesta kaudesta (katsottu läpi kahdesti), sillä jokaiseen niistä on tuotu jokin tervetullut uusi elementti, jolla perheen touhuiluita havainnoidaan hieman uudessa valossa (seurustelu, häät, kakara, pikkuveljen tyttöystävä, toinen kakara jne.) Kaikki täysin arkipäiväisiä ja sinänsä potentiaalisesti tylsiä aiheita, mutta sarjan näkökulmasta käsiteltyinä täynnä dramaturgis-koomista parhautta!



Harvoin jonkin sarjan tai leffan dialogissa on yhtä hervottomia one-linereita ja ääneen laukaistuja kommentteja kuin tässä Jim Roylella. Kielikuvia, jotka jäävät lähtemättömästi mieleen viihdyttämään ja naurattamaan.

Muutama viikko sitten eräs kaverini toimitti minulle ystävällisesti tuon New Sofan, eli Royle Familyn jouluspessujakson ‑08. Tunnin mittaisessa jaksossa ollaan siis ekaa kertaa koko sarjan historiassa muualla kuin Roylejen tunkkaisessa asunnossa, siis Denisen ja Davidin kotona, jossa ihastellaan uutta nahkasohvaa ja nähdään mm. Davidin (Jim Roylea suuresti ärsyttävät) vanhemmat, loistavasti kiinnitettyine näyttelijöineen (eivät tosin päihitä Emman vanhempia a'la kolmoskausi.) Denisen ja Davidin yritykset toteuttaa porukalle jouluateria sisältävät hykerryttävää matskua liittyen mm. boolin valmistukseen. Tietenkin tässä on jatkuvasti terävää elämäntapa-havainnointia ja siihen liittyvää ilveilyä, vaikka Roylejen todelliset ja keskeiset huippuhetket löytyvätkin itse kausista. Ilman tekstejä osa dialogista meni ohi, mutta onhan tästä näköjään jo dvd:kin pihalla briteissä.

--



Olen myös katsonut uusintana Flying Circusta kronologisesti alusta lähtien, nyt menossa n. jaksossa 30. Tätä oleellisuutta on hehkutettu paljon, mutta asioita jotka eivät vanhene tai joita ei nähtävästi kyetä ylittämään onkin lupa hehkuttaa useammin kuin kaikkea keskinkertaisempaa. Kaikki se hieno mitä Chris Morris ja muut mainitut brittinerot ovat kehitelleet on lopulta aina palautettavissa Monty Pythoneihin, jonkin yhdistävän elementin tai reitin kautta. Jos esim. Morris vei Brass Eyessa ja The Day Todayssa erilaisten diagrammien ja taulukkojen käytön irvokkaisiin mittasuhteisiin, vilahtelee erilaisia käppyröitä jo Flying Circusin taustalavasteissa. Joidenkin Python-sketsien ajankohtaisuus ja terävyys tuntuvat suorastaan käsittämättömiltä; irrationaalisuus, jatkuva kielen rajoituksilla irvailu, koko raskasmielisen inhimillisen kulttuurin käsittely ja töniminen, satiiri ja vittuilu eivät ole koskaan synkanneet tällä tavalla, näin ajattomasti, elämänmyönteisesti jne. Ja ne animaatiot, o-ouh.

Onko nyt tosiaan niin, ettei Suomessa myydä Sohvanvaltaajia ykköskautta enempää?

Jees,

Peep Shown viisi kautta (Play, boksi, 22.49€, brittitekstit) katsottu. Eikä harmita yhtään. Elämänlaatua parantava, umpiterävästi kirjoitettu härski luuserikuvaus, joka pitäisi määrätä pakolliseksi kaikille käsikirjoittajiksi halajaville. Ei ainuttakaan huonoa, edes keskinkertaista jaksoa. Pidempien juonikaarien erittäin taitavaa ja luontevaa käsittelyä. Tragikomediaa myötähäpeän muodossa – ei mielestäni kuitenkaan samalla tavalla kuin Officessa. Hienoa pelaamista katsojan häkeltymisellä: juuri kun hän luulee, että nyt ei voi mennä enää huonommin, niin – kylläpäs voi!



Peep Show on osoitus myös siitä, ettei elokuvan tai tv-sarjan hahmoista tarvitse pitää pitääkseen teoksesta. Hykerryttäviä ihmissuhdekuvioita, kusipäisyyttä, selkäänpuukottamista, mutta myös samalla hienoa luonnostelua siitä, millä tavalla britit tuntuvat nykyisin olevan pihalla. Ja sarjassa esiintyvät ihmistyypithän ovat silti universaaleja.



Taitaa olla myös ensimmäinen sarja, jonka tekijöiden nimiä en muista, vaikka olen katsonut 30 jaksoa. Ilmeisesti aivot ovat tottuneet siihen, että nimet mainitaan alkuteksteissä.



Kiitos tämänkin sarjan vinkkaamisesta. Suosittelen Peep Showta eteenpäin silmää räpäyttämättä.

Disco Studd ( 10.2.2009 22:49)

Onko nyt tosiaan niin, ettei Suomessa myydä Sohvanvaltaajia ykköskautta enempää?

Tässä luulossa olen itsekin. Brittijulkaisut vain kehiin, enkkutekstit löytyy.