Komediasarjojen eliitti

Jahas ja sitten lähti Christopher Morris uusintakatseluun. Pakko se vain oli alistua siihen, että The Day Today on 20 vuotta vanha sarja, mutta onneksi ei tuo menoa haitannut. Huumorintajuni on mustunut ja kyynistynyt kuudessa vuodessa sen verran, että kyllähän Morrisille neron viitan harteille asettaa viimeistään nyt, Four Lionsin myötä, ilomiellä. Vastaavasti joku Fast Show tuntuu Morrisin viiltoihin verrattuna nyt hyvin, hyvin laimealta.


Parhaat koomikot ovat kansakunnan peili. Missä viipyy Suomen Chris Morris? No, yritystä on toki ollut Studio Julmahuvin (=The Day Today- ja Brass Eye ‑plagiaatti) sekä Ihmebantun (=Jam-plagiaatti) muodossa. Mutta nyt kun tuotakin ajattelee tarkemmin, niin moinen apinointi alkaa vain risoa.


Mieli tekisi katsoa IT Crowdia Morrisin läsnäolon innoittamana, mutta maksaako vaivan? Monelta taholta olen kuullut, ettei...

Ja niinpä oli Brass Eyekin monta astetta parempi kuin mitä muistin. The Day Todayhyn tätä ei oikeastaan kannata edes verrata, molemmat ovat saman media- ja ihmiskritiikin erilaiset, yhtä ansiokkaat osaset. Tässä on toki selvästi otettu astetta nihilistisempi ote, jonka jatkumona Jam tuntuu jopa luontevalta. Järjettömällä tempolla vyörytetään silmien eteen jatkuvaa, hersyvää blink'n'miss-kamaa, josta löytyy takuulla uusia, yllättäviä vatsanauruhelmiä vielä tusinannellakin katselukerralla. Pientä hutia on seassa, mutta nekin liittyvät aavistuksenomaiseen yhden idean pitkittämiseen, eivätkä ehdi alkaa harmittaa. On ilo katsella näin jämptin perfektionistista, pedanttia, mutta samalla spontaanit hölmöydet huomioivaa kamaa kaiken sen improtun pudotuspaskan jälkeen, mitä viime vuodet ovat etenkin täällä puoliryssälässä tarjonneet.

Ja se vuoden 2001 pedofilia-spesiaali... se on todellinen testi, mutta vaikkei naurattaisi, niin ecce homo silti.

Chris Morris, Sinun on satiirin valtakunta, voima ja kunnia iankaikkisesti, Amen.

Ja kun kerran Discshop noita IT Crowdin kolmea ekaa kautta vitosella kappale tarjosi, niin päätinpä ottaa katseluun kaksi ekaa. Myönnetään, ettei käsikirjoitusmaestro Lineham ole tässä terävimmillään. Pidin kuitenkin loppupeleissä sarjan irtiotosta ennakko-odotuksiin, eli väsyttävällä sisäpiirihuumorilla kyllästettyyn oikeaan it-maailmaan. Hei, siellä nauretaan Dilbert-sarjakuvillekin, joten tällainen kahelimpi jalatirtimaasta-parodiaversio aiheesta osoittautui ainakin meikäläisen kohdalla toimivaksi. Setti on kyllä vaihtelevaa, mutta sen verran joukkoon on siroutunut hersyviä irtoideoita, että plussan puolelle mielestäni jäädään ainakin näillä kahdella kaudella. Chris Morris onnistuu tietenkin varastamaan show'n kädet alhaalla muilta, geneerisemmiltä hahmoilta, joita tulkitsee pikkuisen epäsopiva casti. Chris O'Dowdin mieltää ennemmin lad-henkiselle aufwiedersehenpet-osastolle kuin tukihenkilöksi, ja Katherine Parkinsonin tehtäväksi jää olla perushysteerinen peruskomedienne, (kirjaimellisestikin) light-versio Miranda Hartista. Richard Ayoaden hahmo on pääosakolmikon onnistunein, stereotyyppiä odottavat kerta toisensa jälkeen yllättävä Kramer-hahmo, jolle kaikki on mahdollista.

Eli ei tämä harmittamaan päässyt, joskin timanttisuuteen tottuneelle yleismeininki on kieltämättä varmasti laimeaa, jenkki-sitcom ‑henkisempää. Ja purkkinaurusta voisi tosiaan jo luopua oikeasti.

Louis C.K.:n Louie-sarjaa voinee suositella QCinelle, jos ei ole vielä perehtynyt. Varsin mainiota kamaa ja sopivan erilaista amerikkalaista tarjontaa. Ns. vakavahkoa huumoria.

Louiea on hiukan hankala saada, muistaakseni Amazonkaan ei suonut antejaan viimeksi. Mutta pitää yrittää uudelleen, sillä haluan antaa kehutulle sarjalle tilaisuuden. Kolmonenkos sitä on pikkutunneilla lähetellyt, pari-kolme jaksoa on silmiini osunut. Louie on symppis hahmo, kuin Todd Solondzin universumiin heitetty Woody Allen, mutta taso taitaa vaihdella, ainakin näkemäni Afganistan-jakso oli hämmentävä mitähittoaeihäntässäollutmitään-huti. Toisaalta pidän selkeästi läsnä olevasta "tapahtuminen on yliarvostettua"-ajattelusta. Valveutunut jenkkikaverini tuntuu jumaloivan C.K.:ta, mutta itse en oikein vielä osta miestä ovh-hintaan: George Carlin ‑substitutismi hyökkää liikaa silmille ainakin vielä toistaiseksi.

Tällä hetkellä kolmoskautta näyttää MTV3 maanantaisin ja tiistaisin puolen yön jälkeen. Eihän joka jakso ihan timanttia ole ja kieltämättä joskus jää fiilis jakson jälkeen, että oliko tässä hauskaakin, vaikka muuten kiinnostava olisi ollutkin. Kiehtovaa lähes aina, tarina saattaa ajautua ihan kummallisiin sfääreihin ja onhan tuollaisen jokamiehen näköisen ongelmiin helppo samaistua.

Neloskausihan on toistaiseksi tuorein.

Toi Afganistan-jaksohan oli ehkä sellainen "nyt yritetään vähän liikaa"-jakso, vaikka itse siitäkin tykkäsin. Ideahan oli alunperin Louisin tyttäreltä, että ehkä pitää siksi antaa armoa...

Tuli uusintakatseltua Peter Serafinowicz Show. Kuusi jaksoa + jouluspessu. Melkoista kulta-aikaa brittikomiikan saralla on kyllä tämä vuosituhannen vaihteen jälkeinen kausi, ja toinen toistaan parempien uudemman polven komediantekijöiden absurdistisiipeä edustaa mitä parhaimmin juuri Serafinowicz, nuorempaa Stephen Fry ‑karismaa tiukkuva pokkanaama. Katsoja unohtaa seuraavansa käytännössä yhden miehen show'ta, sen verran muuntautumiskykyinen imitaattori mies on. Toki maskeerausosasto edesauttaa merkittävästi, muttei hänen imitointinsa ole silti semmoista pelleilyä, johon meidät suomalaiset on totutettu, vaan esimerkkitapaus siitä, miten hahmojen luiden ympärille voi ‑ja kannattaa!- luoda myös lihaa käsikirjoittamisen keinoin. Eikä näyttelijäntaidoistakaan tosiaan ole haittaa. Tietenkään kaikki materiaali ei ole ajatonta: esim. Kevin Spaceyn ja Ralph Fiennesin kaltaisten ysäristarojen matkiminen lantraa kokonaisuutta väkisinkin, mutta ikonisemmat karikatyyrit ovatkin sitten silkkaa herkkukamaa, jonka luonnetta en edelleenkään paljasta tässä, vaikka taas mieli tekisikin (ks. ed. postaus aiheesta).

Mies, joka pystyy uskottavasti imitoimaan esim. koko hemmetin Beatlesia samassa sketsissä, ansaitsee hatunoston, jotta voi suorittaa nöyrimmän mahdollisen hatunnoston. Kiteytettäköön vielä kuitenkin, että Peter Serafinowicz Show on imitoinnin keskimääräistä suuremmasta osuudesta huolimatta pythoniaanista brittiläistä sketsitimanttia, nautittavaa medialle nauramista, joka ei siis varsinaisesti nojaa julkkisten matkimiseen: tämä siltä varalta, että olette imitoinnille allergisia, minkä ymmärrän mukisemati.

Armando Iannuccin Time Trumpetin konseptilla on hankala epäonnistua. Vuoden 2031 makasiiniohjelmassa muistellaan 2000-luvun alkuvuosia iannuccimaisen revittelevästi ja hilariöösisti, mutta vastaavasti 2006 tehty sarja on tietenkin jo ehtinyt vanheta, harmillisestikin. Bushin ja Blairin naamojen katsomiseen tuli jo takavuosina sen luokan saturaatio, että ei niitä oikein enää jaksa, vaikka kirjoittaja onkin nero. Parhaimmillaan tämä toki yltää herkulliseksi, mutta kyllä nyt on setti vaihtelevampaa kuin Iannuccin pääteoksessa "The Armando Iannucci Shows (2001)". Irtopöljäilyistä onnistui välillä tulemaan mieleen jopa Family Guy, siinä tunnetummassa, huonommassa mielessä. Ei tässä toki saksalaisentarkkaa koherenssia vaaditakaan, mutta kyllä aiheesta vain olisi saanut puristettua enemmän, nyt jäädään mielestäni harmillisen paljon semmoiselle erikoistehostekikkailujen ryydittämälle 2000-luvun alun Not the Nine O'Clock News ‑tasolle.

Ei siis huono, mutta petyin hiukan silti, siitäkin huolimatta, että oman maan politiikkakuviot tv:ssä eivät kiinnosta ulkomaalaista, piste. Olisi brittienkin vaikea katsoa jotain Itse Valtiaita, vaikka se olisi kuinka hyvin kirjoitettu. Väittäisin. Globaalimpi ja thethickofit:mäisellä tavalla pisteliäämpi ote olisi ollut nyt tarpeen.

Muutamas Fast Show'n uusintakatselu. Hitto, näistäkin on jo parikymmentä vuotta, juuri eilen tv:stä tulivat. Pelko oli perseessä, että potkivatko jutut vielä. Ja kyllähän ne, toimien hienona muistutuksena siitä, että kyllä hahmovetoisen komiikankin saa toimimaan, kun kokonaisuus on vain kunnolla suunniteltu ja timantiksi hiottu. Oikeastaan näiden katsomisen jälkeen matalarimaisempi ja ‑otsaisempi Little Britain tuntuu astetta kertakäyttöisemmältä. Ykköskauden dvd:stä löytyvästä haastattelusta oli ilo kuulla Paul Whitehousen ja Charlie Higsonin filosofiaa siitä, että näyttelijät pitää pitää aisoissa, eikä improlle antaa sijaa. Niinpä tuloksena on sketsien tippaleipä, joka yllättää kerta toisensa jälkeen.

Varoituksen sananen kuitenkin: nämä kaverit eivät ole malttaneet lopettaa. Kolmas kausi oli hieman parempi kuin mitä muistin, mutta puolivälistä loppuun mennään silti alamäkeä: samat jutut toistuvat ja toistuvat, saturaatiopiste ylittyy, ja jossain vaiheessa tulee muistaneeksi, että ai niin, Whitehousehan on tehnyt yhteistyötä Harry Enfieldinkin kanssa. Myös jotkut henkilöhahmojen vakavoittamiset ovat tarpeettomia, räikeitäkin. Jouluspesiaali on vielä ok, ja muistaakseni vielä ne kolme "The Last Fast Show Ever":iä (niissä taisi olla se Arthur Atkisonin Princeä soittava banjoäijä, jota jäin kaipaamaan), mutta nyt kun tuli vielä sivuprojektina vahdattua noita Foster'sin sponssaamia "uusia" nettiepisodeja vuodelta 2011, valtasi mielen sääli ja silmän tippa. Suosittelen vahvasti pysyttäytymään noista erossa.

Se, mitä emme dramaturgiassa opi, on se, että pienet asiat voivat merkitä jumalattoman paljon. Royle Familyssä oli se ekan kauden tupakantumppaus-loppu, Fast Show'ssa mielestäni vastaava on se ykköskauden ainoa, hyvin yllättävään paikkaan sijoitettu "fuck"-sana.

Eli kyllä iloa irtoaa noin kahden ja puolen kauden verran vielä vuonna 2015. Ja luulisi nuoremmistollekin kelpaavan, ei tämän huumorin runko kauheasti vanhennut ole, vaikkei internettien ja älypuhelinten kanssa vielä häsläilläkään. Luulisi uppoavan helpostikin, tänä putous-harmageddonin aikana.

Fast Show on sellainen genrenimike, johon en koskaan päässyt sisälle oikein mitenkään päin, vaikka muuten brittikomediasta pidän kyllä. Todellakin tympeän toisteista meininkiä eikä sketseissä ollut mitään ideaa tai ajatusta koskaan, luotettiin vain yhteen punchlineen jota osasi aina odottaa. Turhaa jaarittelua muuten. Pulttiboisin jätkillä oli sentään hassut naamarit ja oikeastaan paremmat vitsitkin.

Kyllä Fast Show parhaimmillaan oli erinomainen, toki joka sketsisarjassa on juttuja, joista ei innostu mutta enimmäkseen FS:n jutut toimivat. Arthur Atkinson oli sellainen, jota en jaksanut hetkeäkään, samoin tämän humalaisen vanhuksen jorinat puuduttivat. Scorchio-vitsiäkin (tai siis yleensä sitä koko tv-hassuttelua) ruvettiin jossain vaiheessa vetämään vähän liian överiksi ja pitkäkestoiseksi.

Atkinson ja Birkin taas ovat omaa suosikkikolmannestani, koska eivät ole vain hahmoja, vaan uskottavia, ajattelemaan panevia ihmistyyppejä, parhaaseen toddsolondziaaniseen malliin. Atkinson-sketsien henkinen "huumorintajulle nauraminen" on mielestäni aina lähtökohtaisesti mielenkiintoista. Liekö sitten jotain "metahuumori(huumori)a" tms. Suomessakin aika olisi kypsä jollekin suurten ikäluokkien huumorille piruilevalle spede-hahmolle... Vielä jokin aika sitten ajattelin, että jollain Siskonpedin tiimillä olisi puitteita toteuttaa tällainenkin konsepti, mutta melko valjuksi varmanpäälleotoksi kääntynyt taannoinen kakkoskausi pakotti luottamaan vastedes enemmän Volanen-Lonka-Salmenperä ‑häiriötekijäosastolle.

Influenssan podennan aikana ehti tehdä antoisia uusintakatseluita. Ensin The Bottom, joka jostain syystä potki eri tavalla kuin ensimmäisellä katselulla takavuosina. Nyt kun ei odottanut The Young Onesia, jäi käteen Rik Mayallin ja Ade Edmonsonin saumaton, nautittava yhteistyö, jonka pidäkkeettömän väkivaltainen, kvalitatiivinen pölöily pelittää noin kahden ja puolen kauden verran. Kolmosen loppupuolisko on jo selkeää himmausta, mutta huonon huonouden puolelle ei ehditä sortua. En voinut kuin ihmetellä Mayallin taitoa ylinäytellä ärsyttävää ja vastenmielistä hahmoa niin, ettei se ärsytä. Kuitenkin osansa tässä etovuuden estetiikan toimivuudessa on terävällä käsikirjoituksella, kuten myöhemmin sain huomata.

Bottomin jatkeeksi kahlasin sen The Young Onesin. Piisit kuulostivat tällä kertaa aivan erityisen hyvältä, ja (post)modernin juurihuumorin fiilikset olivat suht samat kuin edellisilläkin katselukerroilla: ykköskausi oli kotikutoisessa, klaustrofobisessa sisätilakomediallisuudessaan miellyttävämpi. Kakkoskausikin oli toki ok: tekijät halusivat selvästi tehdä erilaista kuin ykköskaudella. Parodinen ote on kuitenkin päässyt harmillisesti vanhenemaan, ja paikoin on jopa turha päälleliimattuuden fiilis. Sarja on silti täyttä brittikoomikoiden riemukavalkadia: kärkinelikon ohessa nähdään Halea, Pacea, Ledereriä (mwah!), Frytä, Laurieta, Smithiä, Jonesia, Peacockia ja vaikka keitä. Kautta linjan näkyy se sydäntälämmittävä tekemisen riemu ja spontaniteetti, joka takaa, että seuraavassa kohtauksessa voi tapahtua aivan mitä tahansa.

Näiden kahden sarjan välissä tapahtui kuuden jakson verran Filthy, Rich & Catflap, joka yhdistää Mayall-Edmondson-Planer ‑trion Ben Eltonin kässäröintiin. Luulisi, että priimaa pukkaisi tällä kombolla, mutta ah ja voi!: Bottomin ja Young Onesin jälkeen sarja jääkin puolisurulliseksi kuriositeetiksi. Pääosakolmikko tekee epäonnistuneiden tuntuisten hahmojensa kautta sen minkä voi, mutta Young Ones ‑juna, jonka konduktöörinä Elton yrittää kovin väkinäisesti olla, meni jo. Sekä käsikirjoittajat että näyttelijät eivät ole tontillaan, minkä seurauksena mm. Rik Mayallkin jää pelkästään rasittavaksi meuhkaamiseksi. Sarja on vanhan toistoa, mutta paljon valjummin, ja yksittäisnauruja on luvassa kovin harvalla frekvenssillä. Suosittelen vain brittiläisen vaihtoehtokomedian historiasta kiinnostuneille.

Young Onesin ja Bottomin uusintakatselut innostivat seuraamaan tätä brittikomedian haaraa enemmänkin: "Viidennen älypään" aivoituksiin perustuva Alexei Sayle's Stuff (1988) tuo tuon kahelin koulukunnan kaljupääkoheltajan tutummaksi. Ensimmäinen kuuden jakson kausi sisältää selkeät timanttiset hetkensä, ja absurdeimmillaan menee niin yli hilseen, ettei oikeastaan vihainenkaan voi olla. Monty Python on selkeä esikuva, mutta suoranainen apinointi vältetään niin ansiokkaasti, että Sayle ansaitsisi ehdottomasti paikan vaihtoehtohistoriallisessa 90-luvun Python-kokoonpanossa.

Eiköhän nuo toinen ja kolmas kausi tule vielä katsottua. Käytettyjen Sayle-dvd:iden hinnat ovat britti-Amazonissakin hiukan suolaiset, joten vaihtoehtokomiikasta puhuttaneen senkin nojalla. Mutta miten aliarvostettua Saylen setti on, tarkentuu myöhemmin. Jos Mayallit ja Edmondsonit uppoavat, luulisi tämän Saylen show'n ekan kaudenkin. Onneksi tubesta löytyy maistiaisia, jos olo on epävarma.

Black Booksin paris uusintakatselu. Tyylikäs, terävä ja hersyvä sarja edelleen, eikä oikeastaan edes vanhennut. Dylan Moran on tietenkin bukowskiaanisen karismaattinen, mutta jollain tavalla sarjassa on aavistuksenomaista Tintti-ilmiötä: Bill Bailey ja Tamsin Greig onnistuvat olemaan antoisampine hahmoineen särmikkäämpiä ja fleksiibelimpiä. Vielä viime katselulla tuli hieman dissattua kolmoskautta, ja vaikkei se nyt niin hyvä olisikaan kuin kaksi edellistä, niin onhan se mainiota menoa, kun vain muistaa kytkeä päälle "mitä vain voi tapahtua"-moodin.

Ei kai tässä kummempia, kyllä te tiedätte. Yksi niistä sarjoista, joita brittikomedianoviisille suositellaan. Crunchy!